Apu

Tellervo Koivisto: Aina joku muistaa parsimatta jätetyt sukat


Mauno Koiviston maankuuluista, rouvan parsimatta jättämistä sukista kertominen saattoi auttaa Tellervon eduskuntaan viitisenkymmentä vuotta sitten.
Kuvat Timo Villanen

Rouva Tellervo Koivisto, 90, on päättänyt, että kun vielä on aikaa, pitää tehdä. Siksi hän ryhtyi yhdeksi oikeusministeriön, valtioneuvoston ja turvallisuuskomitean vaalivaikuttamiskampanjan viidestä keulakuvasta.

Kampanja on näyttävästi esillä television pääkanavilla, radiossa, somessa ja sanomalehdissä juuri nyt.

– Pidän asiaa tärkeänä. Ihmisten pitäisi äänestää, sillä mikä demokratia se on, jossa osa on mukana ja toiset ei. Nyt on mahdollisuus sanoa asioita, joita pitää tärkeinä ja joihin juuri minun nykyisessä asemassani voi vaikuttaa. Olen jo niin vanha, että voin eräällä tavalla paljastaa itseni. En häpeä.

Silti hän jatkaa, että tässä iässä juuri ikä on usein ratkaiseva tekijä: se, mihin pystyy.

– Tämän lehtijutun tapainen julkisuus, joka ei ole pakollista, on kai elämässä pysyttäytymistä. Sitä ettei maailma entisestään kaventuisi. Vaikka tietenkin niin käy.

Tellervo Koivisto ei enää käy museoissa, ”näissä uusissakaan”.

– Syyksi olen sanonut kyllä jonot. Musiikkitalossa kävin kerran ja tunsin itseni hyvin epävarmaksi: mustaa, ei kaiteita, hankalat portaat. Enää en uskalla mennä ratikassa, kun kaikki tekniikka on muuttunut.

Matkojen muistelu ilahduttaa

Matkat ja niiden muistelu tekevät Tellervon iloiseksi. Varsinkin ne reissut, joita hän teki yksin, ei pelkästään presidentin oheisena.

Niin kuin pitkän oman kiertoreissun Kanadassa. Siellä kiitettiin kyläilystä monilla suurilla lahjoilla, kuten puisella isolla kanadanhanhella, virkatulla parivuoteen peitolla, pitkistä neulasista tehdyllä korilla. Adjutantti Esa Tarvainen raahasi niitä edes taas ja sanoi, että enää ei oteta vastaan timantteja suurempia lahjoja! Ne suuret löysivät kodin Tähtelästä.

Enää Tellervo ei mieli matkoille, lentokentät kauhistuttavat. Mutta jos jonnekin vielä, niin safarille. Keniassa ja Tansaniassa hän pääsi näkemään ja kuulemaan leijonien karjunnat, kaikenlaiset eläimet öiseen aikaan läheisellä lammella noin vain puunlatvavuoteellaan maatessaankin.

– Samalla tavalla villin eläimen näkeminen sykähdytti Tähtelässä. Muuttolintujen parvi, kurjet ja joutsenet, jotka illalla laskeutuivat yöpymään läheiselle pellolle joen tuntumaan. Ääntelivät aamuvarhaisella matkaa jatkaessaan. Ja hirvet, jotka kahahtivat metsässä. Joskus jouduin vastatusten. Hetken aikaa katselimme toisiamme siinä.

Assi istui ihan pienenä isänsä olkapäillä, lähtivät pihapiiristä pusikon läpi, hirvi osui tielle. Assi sanoi, että isi, katso miten suuri hauva! Silloin ei ollut vielä hirvikärpäsiä ja punkkejakin hyvin vähän. Tämä on juuri sitä, aina tulee vastaan ne ilot, pelot ja toiveet.

Kirjan markkinoinnilla ratkaiseva merkitys toipumiselle

Tellervo Koiviston elämäkerta, jonka Anne Mattsson kirjoitti, ilmestyi pari kuukautta ennen Mauno Koiviston kuolemaa keväällä 2017.

– Kirjan markkinointi, jossa olin mukana, alkoi heti sen ilmestyttyä. Siitä olen ollut kovasti kiitollinen jälkeenpäin. Sillä oli aivan ratkaiseva merkitys toipumiselleni. Tellervo sanoo, että ”oli oltu jo pidemmän aikaa kaksin ja aika samojen asioiden ympärillä”.

– Kirja vei ajatuksia pakostakin kohdaltani toisaalle ja ulos elämään. Kun kirjan takia järjestetyissä tilaisuuksissa sitten tapasi ihmisiä, huomasi, miten virkistävää ja uutta elämää antavaa ne tilaisuudet olivat. Huomasi, että pystyy olemaan jopa iloisissa kanssakäymisissä kuulijoitten kanssa.

Mauno Koivisto piti Tellervon elämäkertaa pöydällään hoitokodissa. Ilkka Taipaleelle hän tokaisi, ettei ole kirjaa vielä lukenut, ”kun saatan olla eri mieltä”.

– Jos joku oli kirjasta kiinnostunut siinä, hän saattoi sanoa, että juu, minä tunnen olevani kirjailijan aviopuoliso. Siihen hän sai tottua jo kahden itse kirjoittamani kirjan aikaan. Naljailu juonsi 1970-luvulle asti.

"Mauno oli keskushenkilö"

Elämänsä viimeisinä vuosina presidentti Koivisto sairasti Alzheimerin tautia. Lähimuisti heikkeni, vanhat asiat pysyivät kirkkaina mielessä, uusi ei enää kiinnostanut.

Koivistojen elinpiiri kutistui hiljaiseloksi, eristäytymiseksikin.

– Pelkkä ikäkin olisi tuonut tämmöistä, mutta muistisairaus oli vielä lisänä. Kyllä meillä säilyi yhteys moniin ystäviin, he kävivät ja mekin kävimme.

– Kaikki oli näissä kontakteissa aina liittynyt Maunoon. Hän oli keskushenkilö, hänen ehdoillaan. Hän yleensä valitsi, minne keskustelut kääntyvät.

Kun arvostettu ihminen ei ole ihan kunnossa, saako hienotunteisuus ihmiset välttämään spontaania yhteydenottoa?

– Sekin on hyvin tyypillistä. Säännöllisimmin keskusteluyhteyttä pitäneet jatkoivat entiseen tapaan ja entisistä aiheista. Nimenomaan Seppo Lindblom, josta kaverit sanoivat aina, että hänhän oli Maunolle kuin poika – Sepon isä Olavi Lindblom oli Maunon hyvä ystävä. Seppo kävi ihan viimeiseen asti, soitti mulle, että sopiiko tulla silloin ja silloin.

Kotona kaatuminen ja käden loukkaaminen veivät Mauno Koiviston hoitokotiin elämänsä viimeisiksi kuukausiksi. Siellä kävi enemmän väkeä, pelikavereita ja muita.

– Sielläkin Mauno hoiti keskustelut alkuun. Kun hän aloitti jostain aiheesta, kaikki tuli käsittämättömästi kuin kirjasta lukien, kaikki virkkeet järjestyksessä, ei jättänyt yhtään lausettaan tai ajatustaan kesken. Aiheet olivat hänelle ennalta olemassa. Ei hän halunnut keskustella uusista asioista, joita hän ei enää hallinnoinut. Silloin hän antoi tavalla tai toisella ymmärtää, että nyt voit jo lähteä.

– Oli se aika erikoista. Ihmisillä on jonkinlaisia mielikuvia siitä, millainen on Alzheimer-sairas, ja sitten oli tämmöinenkin, joka tuntui niin terävältä ja läsnä olevalta.

Yksi Wilhelmiinassa kävijöistä oli pelikaveri Sikariporras-lentopallojoukkueesta, entinen kenttäpiispa. Tellervo kertoo, että kun kenttäpiispa kävi visiitillä, Maunon huoneesta kuului sekä laulu että nauru. Virret kajahtelivat.

Tellervo arvelee, että jos joku ehdotti tai aloitti minkä tahansa tutun laulun, iskelmän tai virren, Mauno yhtyi innolla.

Tellervo muistelee, että vielä viimeisinä sairaalapäivinään Mauno katseli, että hänen huoneessaan on liikaa väkeä, lääkäreitä ja hoitajia, ja antoi sitten viimeisinä saapuneiden ymmärtää, että voit lähteä.

– Kysyin, että pitääkö minunkin lähteä. Vähän aikaa hän mietti ja sanoi, että kyllä, mene sinä autolle odottamaan. Viime hetkiin asti säilyi eräänlainen tietoisuus, Tellervo sanoo tyynesti.

Surutyö käynnistyi jo ennakkoon

Kun jäähyväiset ovat pitkät, surutyö käynnistyy tavallaan ennakkoon.

– Kyllä. Kun tietää, että kysymys on vain siitä, milloin ja millä tavalla. Kun ratkaisu oli lopulta tapahtunut, mukaan tuli myös helpotusta. Ahdistavinta oli se, että hän soitti jatkuvasti hoitokodista, että tule hakemaan minut, miksi olen täällä, miksen ole kotona? Se oli niin kamalaa, pahempaa kuin se ikävöinti puolin ja toisin. Emme me millään olisi enää kotona pärjänneet, vaikka miten olisi ollut hoitajia.

Miten paljon sinua auttoi ja nosti se kunnioitus ja arvostus, joka ihmisistä huokui presidentti Koivistoa kohtaan?

– Sillä oli ilman muuta suuri merkitys. Eihän sellainen tule ilmi, ne on niitä, joita vasta ihmisten haudoilla puhutaan. Ennen oli tietysti tullut ihmisiltä viestejä, että minä tai vanhempani arvostamme. Mutta nyt tuli niin vakuuttavasti esille se, että häntä arvostettiin – voi jopa sanoa, että rakastettiin.

Tellervo Koivisto miettii, että pitäisi kertoa ihmisille, miten tärkeitä he ovat ja miten paljon heistä pitää, eikä vasta haudalla näitä puhella. Hän sanoo olevansa kovin huono siinä, ihan yhtä kehno kuin halailijanakin.

– Syntymäpäivillenikin kun ystävät tulivat, halasivat kansainvälisillä kentillä oleilleina toisiaan, ja sitten vähän empivät, kun tulivat tyköni, kättä antoivat, hän naurahtaa.

Viime ajat Tellervo Koivistoa on työllistänyt ja päiviä täyttänyt tuore kirja Merkillinen Mauno (Otava). Siinä neljätoista eri kirjoittajaa valaisee presidentti Mauno Koiviston persoonaa ja taivalta jokainen omalta kantiltaan, läheltä ja pitkältä yhteiseltä matkalta, jonkin yhteisen vaiheen kautta tai tieteellisemmistä lähtökohdista.

Toimittajina ovat edesmenneen presidentin luottoystävät Seppo Lindblom ja Pekka Korpinen, kirjoittajina heidän lisäkseen muun muassa Heikki Koski, Eero Huovinen, Paavo Lipponen, Jaakko Kalela, Ilkka Taipale ja Juhani Kaskeala. Seurueen ainoana naisena on presidentti Tarja Halonen.

Ytimekkäät saatesanansa uuteen kirjaan kirjoitti Tellervokin, päiväyksellä 2.1.2019.:

”En mä ikinä olis uskonu, et mä näin kaua elä”, sanoi Mauno 90-vuotissyntymäpäivillään. Tähän kirjaan Maunon ystävät ja työtoverit eri aloilta ovat koonneet hänen sanojaan ja ajatuksiaan. Olen saanut myötäelää työn eri vaiheita. Tänään omana 90-vuotispäivänäni teoksen käsikirjoitus on valmiina kustantajalla. Parempaa lahjaa en olisi voinut saada.

Lindblom ja Korpinen sanovat esipuheessaan pyrkineensä kirjassa objektiivisuuteen hyvin tietoisina siitä, että Maunon entiset työtoverit ovat suhtautuneet hänen elämäntyöhönsä kunnioittavalla sympatialla.

– Sepon ja Pekan kanssa ruvettiin yhdessä miettimään toteutusta. Luonnokset kiersivät myös minun luettavanani sitä mukaa kuin niitä valmistui. Yllätyksiä ei tullut, enkä pilkkuakaan muuttanut, Tellervo sanoo.

Hampaattoman myötäkarvainen kirja ei ole, vaan se valottaa Suomen lähihistorian merkillistä merkkimiestä kattavasti hänen eri rooleissaan. Se käy läpi myös Koiviston toimintatapoja, päätöksentekoa ja ratkaisuja ja sijoittelee niitä ajankohtaansa.

Tellervo Koiviston 90-vuotisjuhlat tammikuun alussa rakentuivat pitkälti juuri tämän kirjan kautta. Juhlissa oli paikalla kirjan tekijäjoukkoa, josta enin osa on Koivistojen ikiaikaisia ystäviä, osaan vieraista Tellervolla oli omia sidoksia poliitikkouraltaan.

Synttäriporukan jäsenille Tellervo sanoo soitelleensa vuosikymmenien ajan, koska Mauno ei koskaan ottanut itse puheluja – työpaikalla sen teki sihteeri, kotona puoliso. Paljon tavattiin pariskunnittain.

"Aina joku muistaa sukat"

Lopuksi Tellervo ryhtyy puhumaan sukista. Niistä Maunon maankuuluista, rouvan parsimatta jättämistä, joista kertominen saattoi auttaa Tellervon eduskuntaan viitisenkymmentä vuotta sitten.

– Vuoden 1972 jälkeen kun olen ollut jossain tilaisuudessa, jossa yleisöllä on ollut mahdollisuus kysyä, niin aina joku muistaa sukat. Ne ovat sijoittuneet persoonaani niin, että pelkäänpä niiden tulevan mainituiksi vielä nekrologissani. Ja toinen asia on masennus. Niistä minut tullaan muistamaan, Tellervo sanoo vinosti virnistäen.

Vaikka sukista Tellervo Koivisto tunnetaan, ja niistä nytkin kaikella lämmöllä puhutaan, on rouva Koiviston mielessä jo sopiva värssy muistokirjoitukseensa.

– Nekrologissa voisi kauniisti sanoa, että villanlämpöisiin, sukanlämpöisiin kiedomme hänet muistoissamme.

Julkaistu: 8.4.2019