Apu

Tekoälytutkija Timo Honkela on rauhanmies, jota aivosyöpä ei lannista

Tekoälytutkija Timo Honkela on rauhanmies, jota aivosyöpä ei lannista

Kun tekoälytutkija Timo Honkela kuuli aivokasvaimensa olevan pahinta laatua, hän päätti kirjoittaa testamenttinaan luonnoksen maailmanrauhasta.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Antti Vettenranta
Mainos

Professori Timo Honkelan, 55, pää on täynnä rauhan ajatuksia, vaikka elimistössä käydään sotaa: kolme vuotta sitten todettu aivosyöpä pysyy kurissa vain säntillisen elämän ja valppaan puolustusjärjestelmän ansiosta.

Ison kasvaimen poisto on vienyt osan näöstä ja nimimuistin, mutta olennainen ymmärrys on tallella. Työ Helsingin yliopistolla voi jatkua.

Toistaiseksi. Kasvain on pahinta laatua, uusiutumisprosentti sata. Joka neljäs kuukausi on käytävä magneettikuvassa.

Tulevaisuus, josta Honkela puhuu, on toisten tulevaisuutta, mutta hän on kehittänyt sen varalle huiman vision: tekoälyyn pohjautuvan rauhankoneen idean.

Vanhempien riitely varjosti lapsuutta

Honkelasta tuli ”rauhanaktivisti” jo lapsena Kalajoella, vanhempien ankaraa riitelyä seuratessa.

– Näin karmeita painajaisunia ja heräsin siihen, ettei henkeä saa. Eivät vanhemmat huonoja ihmisiä olleet. He olivat epästabiileja ja saattoivat riidassaan aiheuttaa hirveitä pelkoja lapselle, mutta kun heräsin kauhu-uneen, he ryntäsivät lohduttamaan.

Honkelan isä oli nuoruutensa rintamalle menettänyt, paniikkihäiriöstä kärsivä mies. Äitiä riivasi masennus, joka johti itsemurhaan pojan ollessa kahdeksanvuotias.

– Ainoa mielikuvani äidistä on, että hän tupakoi uuninpankon äärellä, kasvot pois kääntyneenä, ja vaikeroi elämäänsä. Mutta en muista, miltä äiti näytti.

Miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla?

Äidin ratkaisu teki pojasta pikkuvanhan ”akateemikon”, joka halusi tietää ja ymmärtää. Kalajoen kirjasto oli hänen ensimmäinen akatemiansa, josta hän aloitti pitkän opintien suuriin kysymyksiin.

Miten ihmiset näkisivät toisensa yli kielten, kulttuurien, arvojen ja kokemusten?

Honkelasta ei tullut kapeasti erikoistunutta tutkijaa, vaan tieteen eri alueilla notkeasti liikkuva seikkailija, silta humanistien ja tekoälytutkijoiden välissä.

– On tärkeää, että jotkut tekevät kapeaa, tarkkaa työtä ja toiset katselevat niiden yhdistelmiä ja mahdollisuuksia, Honkela sanoo.

Maailma on niin monimutkainen, että tarvitaan monien asioiden yhteen tuojia.

– Kirjapainotaito opetti jakamaan ymmärrystä ja kokemuksia keskenämme. Luonnontieteiden ja fysiikan kehitys mahdollisti koneistamisen, liikenteen ja tehtaat. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että tarvitaan psykologian, yhteiskuntatieteiden, humanististen ja kielitieteiden panosta, että tultaisiin paremmin toimeen keskenämme, koska se homma on vielä pahasti vaiheessa.

Rauhankoneen hahmotelma on perinteisinä tarralappuina Timo Honkelan työhuoneen seinällä.

Kone ei tunteile

Kolme vuosikymmentä kieltä, merkityksiä ja koneoppimista tutkittuaan Honkela sai oivalluksen: kone, joka oppii eikä tunteile, voi olla puuttuva linkki tunteiden riepottamien ihmisten välillä. Kielten merkitykset ja kulttuurierot tunnistava tekoäly kertoo, mitä toinen perimmältään tarkoittaa.

– Tekoäly ei ole oikeasti älykäs eikä tiedä tai tunne mitään, mutta se on hyvä hämäys. Kone pystyy tekemään käännöksiä, optimoimaan pörssikursseja ja tekemään lääketieteellisiä diagnooseja ihan järkevällä tavalla, vaikkei tiedä sisällöstä yhtään mitään, Honkela sanoo.

Hän muistuttaa, että ”parhaat lääkärit ovat vielä nyt parempia kuin kone”.

– Kymmenen vuoden päästä kukaan ei kuvittelekaan, että antaisi ihmisen tehdä lääketieteellisen diagnoosin, koska kone voi mallintaa ja matkia miljoonan lääkärin tietämystä ja kokemusta.

Mikä on rauhankone?

Rauhankone ei ole yksittäinen kone. Se on hahmotelma, jossa tekoäly, koneoppiminen ja muu huipputeknologia valjastetaan ihmismielen ymmärtämiseen ja kulttuurierojen tunnistamiseen.

Viha ja pelko johtuvat epäluuloista ja ymmärtämättömyydestä. Kielet ja kulttuurit erottavat, omat tunteet ja ennakkoluulot sotkevat ajattelua.

Kone, jolla ei ole tunteita, on ihanteellinen apuri löytämään yhdistäviä asioita, kun ihmisellä on taipumus löytää enemmän erottavia.

– Esimerkiksi, kun kadulla tulee joku erivärinen ihminen vastaan, korvanappipuhelin voisi auttaa hyppäämään kielimuurin yli, juttelemaan ventovieraankin kanssa ja huomaamaan, että suurin osa heistä näyttää olevan ihan tavallisia ihmisiä.

Sovellusta voisi käyttää yhtä hyvin henkilökohtaiseen ja kulttuurien väliseen keskusteluun kuin diplomatiaan, niin maailmanrauhaan kuin parisuhdepulmiin tai kasvatuksen solmukohtiin.

Ihminen unohtaa, kone ei

Sanojen merkitykset eivät ole automaattisia, ne opitaan kokemusten kautta. Kuten kokemukset, myös merkitykset ovat erilaisia. Vain osa sanoista merkitsee kaikille samaa.

Ihmisten välisiin siltoihin tarvitaan merkitysneuvotteleva kone, jollaista ihmiskunnalla ei ole koskaan ollut.

– Kun ihmiset puhuvat samasta asiasta eri nimillä, erimielisyyksiin tai väärinymmärryksiin saisi paremmin tolkkua, jos on yhteinen tapa mallintaa maailmaa. Esimerkiksi valokuvaajan sanastoon kuuluu polttoväliä ja pikseleitä, joita kaikki eivät tunne. Ollaan yhteisissä maastoissa, mutta erillämme. Ihmisen ikä ei riitä siihen, että oppisi toisten ajattelun. Siksi tulevat koneet, jotka voivat kääntää ja tulkita.

Tekoäly ei pärjää ihmisälylle, mutta laskemisessa ja tallentamisessa se on ylivertainen. Se ei tajua maailmaa kokonaisuutena, mutta valtavia tietomassoja analysoidessaan ja mallintaessaan se antaa itsestään kuvan oppivana apparaattina. Ihminen unohtaa asioita, kone ei.

– Aiemmin kone teki vain sen, mihin se oli ohjelmoitu. Se ei enää pidä paikkaansa. Nyt kukaan ei tiedä, miten se tarkkaan ottaen tekee esimerkiksi lauseen käännöksen jostain intialaisesta kielestä suomeen.

Tekoälyllä on haasteita: jos se vaikka oppisikin jonkin kielen kaikki taivutusmuodot ja jäsentelyn – ja kieliä on maailmassa noin 7 000 – niin vielä pitäisi oppia niiden merkitykset eri asiayhteyksissä, niiden monitulkintaisuus.

– Ihmismielen ja kokemuksen kudelmat ovat monimutkaisia. Tunnemaailmaa tuntevat järjestelmät voisivat olla mukana neuvomassa, miksi suutuit tai et saa unta. Vaikka ne laatikot eivät tunne mitään, ne voivat seurata meitä ja olla perillä siitä, missä tilassa me ollaan.

Demokratia puhuu, kone tulkkaa

Yhteisöjen oikeudenmukainen toiminta on olennaista. Mahdollisimman monen on tunnettava olonsa mukavaksi talouden ja yhteiskunnan keinussa. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu eivät koskaan katoa, mutta niiden vaikuttimia voi yrittää ymmärtää.

– En usko vallankumouksiin, mutta reilua kehitystä ja oikeudenmukaisuutta tarvitaan, että päätöksenteko, demokratia, talousjärjestelmä ja muu saadaan vielä paremmalle tolalle. Osakesijoitusten sijaan pitäisi optimoida ihmisten onnellisuutta.

Nykyinen demokratia on harvainvaltaa, kansan valtuutuksella tosin, mutta joukkoviisautta se ei tunnista. Kone voisi koota ja tulkita kansakunnan tiedon, kokemuksen ja asiantuntemuksen viisaan päätöksenteon pohjaksi.

– Alkaa näyttää siltä, että ilmakehä voi lennellä kohta ympäriltä pois, jos asioita ei tehdä kunnolla. Ei riitä, että suuria päätöksiä tekee vain muutama johtaja Kiinasta, Venäjältä tai USA:sta. Yksi ihminen ei voi ymmärtää maailmaa riittävästi. Ongelmanratkaisu pitää jakaa suurelle joukolle ihmisiä.

Tekoälyn harppovan kehityksen ansiosta tietokone pystyy jo keräämään huiman määrän tietoa ja jopa mallintamaan ihmisen kokemuksista tulevaa osaamista.

Periaatteessa koko kansa voisi istua neuvottelupöytään, naputella koneilleen näkemyksiään, joita suuri keskuskone reaaliajassa analysoi: tätä mieltä näyttää olevan iso joukko, tätä karsastetaan tai ehdotetaan.

Demokratia puhuu, kone tulkkaa.

– Rauhankoneajatuksen taustalla on, että useimmiten ei edes ryhdytä sotaan, kun laajasti on saatu vastakkainasettelut hiipumaan. Tärkeää on, että yhteiskuntia opitaan järjestämään tavalla, jossa yhä suuremmat osuudet kansakunnasta elävät paremmin kuin ennen ja kokevat, että kaikkia kohdellaan riittävän oikeudenmukaisesti.

Rauhankone on sen verran muhkea ratkaisumalli, ettei muutosta tehdä pelkin suomalaisvoimin. Sen taakse tarvitaan kansainvälinen rintama ajattelijoita, kehittäjiä ja toteuttajia – ”aika monen tuhannen ja miljoonan ihmisen systemaattinen työ”. Kirjan kääntäminen on jo aloitettu.

Honkela arvioi, että lopulliseen rauhankoneeseen menee 50–100 vuotta, mutta joidenkin asioiden kehittämiseen vain muutama vuosi. Ratkaisevaa on tahto.

– Sotien ja varustautumisen budjetti on tuhat miljardia euroa vuodessa. Jos miljardikaan saataisiin tähän tarkoitukseen, se auttaisi asiaa. Menetelmälliset ja teknologiset puitteet tarvitaan aikaisemmin, mutta myös vanhempiemme sodissa saamat haavat, kohtalot ja niitten anteeksiantaminen vaativat omat askeleensa. Katkeruuksia ja vihan siemeniä kannetaan helposti pitkään, Honkela uskoo.

Vanhojenkin pitää olla mukana

Varttuneemmalla väestöllä on paljon luontaista epäluuloa tekoälyä kohtaan: koneetko nyt muka maailmanrauhan ratkaisisivat tai meitä ymmärtäisivät? Ensin ne veivät meiltä työt, pian vievät myös vallan.

Mitä sanomme heille?

– Kaikkien pitää olla ehdottomasti mukana, ja pikemminkin hankkia tietoa kuin luulla asioita. Jos koneita pelätään tai vihataan, menetetään paljon mahdollisuuksia, Honkela sanoo.

Jos ihmiset ovat oppineet luottamaan sähkölaitteisiin, pikajuniin ja lentokoneisiin, jotka aluksi koettiin vaarallisina, niin miksi ei uuden ajan teknologiaan?

Toki rauhankonettakin saa epäillä. Aikoinaan epäiltiin, ettei ihminen ikinä lennä, Kuuhun ei varsinkaan, mutta niin vain sinnekin mentiin.

Ihmiskunnalla on taipumus kehittyä.

Ihmisissä on enemmän hyvää kuin pahaa

Honkelan professuuri Helsingin yliopistossa loppuu vuoden lopussa, rauhantyö ei koko elinaikana.

– Traumalapsuuden ansiosta olen jäänyt kehitysvaiheeseen, että olen vähän lapsenomainen, jopa lapsellinen joissakin asioissa. Mutta se tarkoittaa, että yritän koko ajan oppia uutta ja ymmärtää asioita uudella tavalla. Minulla on edelleen se kymmenvuotiaan ihmetys tästä maailmasta, vaikka olen 55-vuotias, Honkela sanoo.

– Siksi en pelkää koneita. Näen, että niistä saadaan ihmiskunnalle ihan auvoisa tulevaisuus, jos tehdään järkeviä ratkaisuja. Se ei tarkoita pelkkää sotien vähentämistä vaan konkreettisesti esimerkiksi sairauksien parantamista.

Jos sodat ja ympäristökatastrofit pidetään loitolla, ”maailma on 20 vuoden päästä aika erikoinen paikka”.

– Olen vakuuttunut, että se on voittopuolisesti myönteinen, koska luotan siihen, että ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa.

Julkaistu: 1.4.2018