Eeva

Teatterintekijä Kirsi-Kaisa Sinisalo: "Vaikeudet ovat koetelleet luottamustani ihmisiin"

Teatterintekijä Kirsi-Kaisa Sinisalo: "Vaikeudet ovat koetelleet luottamustani ihmisiin"
Kirsi-Kaisa Sinisalon raskaat vuodet työ- ja yksityiselämässä vaihtuivat muutokseen. Viidenkympin rajapyykin lähestyessä Kirsi-Kaisa opettelee elämään päivän kerrallaan.

Teatterisukuun syntynyt Kirsi-Kaisa Sinisalo kasvoi lapsuudenkodissaan ajatukseen, että ei ole olemassa erillisiä miesten ja naisten maailmoja. Pirkkalalaista ala-astetta käydessään hän oli pitkään luokkansa ainoa tyttö.

”Pelkäsin aluksi jääväni ulkopuoliseksi, mutta minulla olikin hirveän hauskaa luokkatoverieni kanssa. Tein kaikki koiruudet, joita pojatkin tekivät.”

Kirsi-Kaisa leikki kavereiden ja pari vuotta nuoremman pikkuveljensä Antti-Veikon kanssa Tarzania, sukellusretkiä ja taisteluita. Antti opiskeli myöhemmin sisarusten äidin Raija Sinisalon tavoin sairaanhoitajaksi.

Perheen elämä rakentui kuitenkin isän, Veikko Sinisalon, työn ympärille. Koko kansa tunsi arvostetun näyttelijän Tuntematon sotilas- ja Täällä Pohjantähden alla -elokuvista. Veikko Sinisalo oli myös Tampereen Työväen Teatterin voimahahmoja ja taitava runonlausuja, joka kiersi monologiesityksineen ympäri maata.

”Äiti oli arjen sankari, joka mahdollisti isän työn ja meidän lasten harrastukset. Isä taas oli kuin elohopea, hänen mielestään oli hauskaa olla menossa koko ajan.”

Veikko Sinisalo otti mielellään lapsiaan mukaan joka paikkaan: teatterille, päivällisille, ensi-iltoihin.

”Minusta se oli kerta kaikkiaan hienoa, ja teatterista tuli paikka, jossa viihdyin.”

Kateutta ja katkeruutta

Teininä Kirsi-Kaisaa pyydettiin avustajaksi teatteriin, jossa isäkin työskenteli – hän suostui salaa vanhemmiltaan, koska oli vasta neljätoistavuotias.

”Sain avustajana tanssia ja tehdä pikkurooleja. Esitin myös kerran käärmettä.”

Palo esiintyä oli vahva.

”Halusin kesäteatteriin tanssijaksi niin kovasti, että työskentelin samaan aikaan tehtaalla trasselinpussittajana, koska teatterin palkka oli niin pieni.”

Näytteleminen tuntui luonnolliselta suunnalta elämälle.

”Sain tehtäviä, joissa koin olevani omimmillani ja opin koko ajan lisää. Minulle muodostui teatterilla myös tärkeä ystäväpiiri, joka veti puoleensa. Siellä työskentelee kaikenlaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, ja heitä kaikkia tarvitaan. Teatteri on hyvin tasa-arvoinen paikka.”

Vanhemmat eivät olleet yhtä innostuneita tyttären hakeutumisesta teatteriin. Isä olisi toivonut hänelle porvarillisempaa ammattia.

”Isä halusi suojella minua, koska oli nähnyt ympärillään näyttelijän työn raadolliset puolet: liiallisen työmäärän, uupumuksen ja sen lääkitsemisen alkoholilla.”

Taidemaailman tekee Kirsi-Kaisan mukaan rankaksi myös se, että yleisö rakastaa toisia taiteilijoita enemmän kuin toisia.

”Siitä seuraa väistämättä kateutta ja katkeruutta.”

Teatteri oli kuitenkin vienyt tyttären mennessään. Isä kannusti häntä ja kävi katsomassa kaikki esitykset. Tampereen ilmaisutaitopainotteisen lukion jälkeen Kirsi-Kaisa haki Teatterikorkeakouluun.

”Osa koulukavereistani pääsi sinne heti. Minä en. Minua harmitti ja mietin, miksi en kelvannut. Onneksi pystyin olemaan iloinen toisten puolesta.”

Myöskään seuraavana vuonna ovet teatteriopintoihin eivät auenneet. Välivuosina Kirsi-Kaisa kävi Lahden kansanopiston teatterikurssilla ja toimi näyttelijäharjoittelijana Rauman kaupunginteatterissa.

Kirsi-Kaisa Sinisalo tunnistaa omakseen tamperelaisena pitämänsä elämänasenteen. ”Siinä yhdistyy sarkastinen huumori, kursailu ja surumielisyys.”

Vastoinkäymiset eivät lannistaneet

Vastoinkäymiset eivät lannistaneet: kolmannella yrityksellä Kirsi-Kaisa onnistui ja pääsi opiskelemaan näyttelijäksi.

”Olen aina joutunut hieman kamppailemaan, että saavutan haaveeni. Se kasvattaa, etten ole saanut heti kaikkea, mitä haluan.”

Kun 21-vuotias Kirsi-Kaisa oli päässyt Teatterikorkeakouluun, Veikko Sinisalo kirjoitti hänelle kauniin kirjeen.

”Isä neuvoi antamaan sisäiselle äänelle ja luovuudelle aikaa ja olemaan ajautumatta suorittamiseen.”

Veikko Sinisalo puhui kävelyn, rauhoittumisen ja aivojen rentouttamisen, meditaation, merkityksestä ajattelun vapauden ja luovuuden perustana. Joogasta ja mindfulnessista ei tuolloin vielä tiedetty mitään.

”Mietin isän sanoja usein, kun huomaan, että minun on tarve löytää hetki itseni kuuntelemiselle.”

Teatterikoulun ensimmäiset vuodet olivat nuorelle taiteilijanalulle rajua aikaa. Kirsi-Kaisa ei koskaan ollut tuntenut sellaista epävarmuutta kyvyistään.

”Ajattelin, etten osaa mitään. Onneksi jaoin kokemuksen kavereiden kanssa enkä ollut ainoa, joka tunsi olevansa lahjaton. Toisaalta epävarmuus ja ulkopuolisuuden tunne ovat luovuuden ja jatkuvan oppimisen polttoainetta”, Kirsi-Kaisa Sinisalo sanoo.

Opintojen jälkeen nuori näyttelijä palasi Tampereelle ja työskenteli muutaman vuoden Tampereen Teatterissa ja Komediateatterissa. Isänsä kotiteatterissa hän on vieraillut omilla esityksillään.

Äitiysvapaan jälkeen Kirsi-Kaisa jäi vapaaksi näyttelijäksi. Merkittävin rooli on ollut Ritva Holmbergin kirjoittama monologi Pentinkulman naiset. Hän myös kiersi esittämässä Väinö Linnan naishahmoja viidentoista vuoden ajan ympäri Suomea ja Eurooppaa.

”En tuolloin kaivannut vakituista teatterityötä, vaikka se tuokin taloudellisen turvan. Freelancerina on suurempi vapaus tehdä omia juttuja.”

Isän vakava sairaus

Kirsi-Kaisa Sinisalo uskoo, että aikuiseksi kasvaminen on päättymätön prosessi. Siihen kuuluu myös luopuminen.

Veikko Sinisalo halvaantui 1990-luvulla, ja toipuminen kesti useita vuosia. Hän palasi kuitenkin työhönsä ja näytteli Tampereen Työväen Teatterissa, kunnes aivoinfarktit veivät hänet sairasvuoteeseen. Veikko Sinisalo kuoli joulukuussa 2003.

”Oli rankkaa seurata isän viimeisiä aikoja. Vakavasti sairaalle elämän päättyminen voi olla helpotus. Omaa järkytystä, surua ja kaipuuta sen hyväksyminen ei silti poista.”

Kolme vuotta myöhemmin Kirsi-Kaisa menetti toisen perheenjäsenen. Jarno Sinisalo oli Veikko Sinisalon esikoinen ja ainoa lapsi hänen liitostaan näyttelijä Kaisa Sinisalon kanssa.

Vaikka sisaruksilla oli neljätoista vuotta ikäeroa, heitä yhdisti huumorintaju ja rakkaus teatteriin. Jarno teki pitkän uran Tampereen Työväen Teatterin kapellimestarina ja johti monta suosittua musiikkinäytelmää.

Veli sairasti aikuisiällä syöpää, joka palasi aina takaisin. Kun Jarno vuonna 2006 sairastui viimeisen kerran, Kirsi-Kaisa oli ottamassa tärkeää askelta urallaan Kajaanin Runoviikon taiteellisena johtajana. Sisar suunnitteli ohjelmistoa ja keskusteli veljen kanssa Shakespearen soneteista sairaalassa.

”Jarno rakasti antiikin runoutta, hän aikoi mennä kesäyliopistoon lukemaan latinaa.”

Kirsi-Kaisaa järkytti, että veli kuoli vain viikko 50-vuotispäivänsä jälkeen.

”Sain veljeltäni valtavasti sivistystä ja elämäniloa. Jäimme monista yhteisistä hetkistä ja seikkailuista paitsi. Kaipaan häntä vaikeina hetkinä. Olisin tarvinnut hänen nasevaa huumoriaan ja epäsovinnaista ajatteluaan tueksi elämän varrella.”

Kirsi-Kaisa ajattelee usein veljeään myös onnistumisten hetkillä. Kun hän toi Pedro Almodóvarin elokuvaan perustuvan Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaalin Hämeenlinnan teatteriin, hän tunsi, kuinka ylpeä Jarno olisi ollut hänestä.

Kirsi-Kaisa Sinisalo täyttää elokuussa 2020 viisikymmentä vuotta. Rajapyykin saavuttaminen muistuttaa häntä veljen liian lyhyeksi jääneestä elämästä.

”Syntymäpäiväni lähestyminen pelottaa minua. En voi olla miettimättä, mitä jos minunkin elämäni jäisi yhtä lyhyeksi.”

Tämän varjon Kirsi-Kaisa haluaa kuitenkin karkottaa ajatuksistaan. Veljen kuolema tarkoitti, että hänen pitää elää kahden edestä.

”On ihanaa, että saan elää. Se tunne lävistää kaiken arkisenkin. Muistan aina, että elämästä on nautittava. Kielteisille ajatuksille ei saa antautua, vaikka mitä tapahtuisi.”

”Isä neuvoi antamaan sisäiselle äänelle ja luovuudelle aikaa ja olemaan ajautumatta suorittamiseen.”

Toipuminen jäi kesken

Runoutta ja teatteria täynnä olevan ohjelmiston luominen Kajaanin Runoviikoille oli Kirsi-Kaisasta ihanaa. Taiteellisen sisällön suunnittelu alkoi kiinnostaa häntä entistä enemmän, ja hän innostui hakemaan teatterinjohtajan työtä.

Kirsi-Kaisa aloitti Rauman kaupunginteatterin johtajana kymmenisen vuotta sitten. Hän yllättyi siitä, miten vaativaa johtaminen on.

Toimenkuvaan kuului oman taiteellisen työn lisäksi myös vastuu ohjelmistosta, henkilökunnasta ja taloudesta.

”Teatterissa ollaan tekemisessä luovuuden kanssa: ihmiset tekevät työtä omalla persoonallaan, eivät vain työminällään.”

Vuonna 2013 Kirsi-Kaisa jatkoi uraansa Hämeenlinnan teatterin toimitusjohtajana. Viime vuoden keväällä teatterilla oli tiukat ajat. Avustukset olivat laskeneet merkittävästi, mikä oli kiristänyt taloutta. Lisäksi kaksi kallista tuotantoa ei ollut saanut tarpeeksi katsojia.

”Teatteriesityksiä suunnitellessa pitäisi olla aikamoinen ennustajaeukko, mutta en ole aina onnistunut siinä.”

Samaan aikaan teatterinjohtaja joutui lonkan tekonivelleikkauksen vuoksi kolmen kuukauden sairauslomalle. Kirsi-Kaisa piti niistä vain kaksi.

Edellisvuoden tilinpäätöksen valmistuttua oli välttämätöntä aloittaa yt-neuvottelut.

”Se oli työyhteisölle niin vaikea tilanne, että minua olisi hävettänyt jättää se sijaisen hoidettavaksi.”

Paluu kesken sairausloman ei ollut viisasta. Toipuminen oli vielä kesken.

”Jos olisi itse oma ystävänsä, kehottaisi tietysti pitämään sairauslomaa, jonka lääkäri on määrännyt. Ajattelin kuitenkin, että minun oli oltava paikalla kantamassa vastuuni.”

Neuvottelujen jälkeen koko henkilökunta lomautettiin, ketään ei irtisanottu. Kirsi-Kaisa kiittää työtovereitaan siitä, että tiukan vuoden tulos saatiin plussalle. Hän kiittää myös yleisöä teatterin kannustamisesta.

Talous ja taide

Teatterin taiteellisen johtajan ja toimitusjohtajan roolien yhdistäminen on vaikeaa. Kirsi-Kaisa on opetellut vetämään rajat: kun hän ajattelee taidetta, hän lakkaa pohtimasta taloudellisia seikkoja.

Muiden voi olla vaikeampi hahmottaa roolien eroa. Kun Kirsi-Kaisa ohjasi näytelmää vedettyään sitä ennen yt-neuvotteluja, avoin taiteellinen keskustelu oli hankalaa.

”Se ei onnistu. Työryhmälle olen tietenkin aina yksi ja sama ihminen.”

Vaikeat hetket johtajana ovat ajaneet Kirsi-Kaisan etsimään ammatillisia apukeinoja. Hän on juuri aloittanut opiskelun ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi. Hän toivoo uuden osaamisensa avulla voivansa auttaa työyhteisöjä sovittelemaan ristiriitoja. Tammikuussa hän aloittaa myös henkilöstöhallinnon ja organisaatiokäyttäytymisen opinnot.

Kirsi-Kaisalla on henkilökohtainen tavoite: hän toivoo, että oppisi entistä rennommaksi ihmiseksi. Kun jokin työasia jää painamaan mieltä, ajatukset kiertävät kehää ja Kirsi-Kaisa tuskastuu.

Hän haluaisi oppia käymään entistä viisaampaa sisäistä dialogia ja nähdä asiat monelta kantilta, jolloin ratkaisun löytäminenkin olisi ehkä helpompaa.

”Vaikka maailma kiihtyy ympärillä, on löydettävä rauhallinen, punnittu ratkaisu. En enää halua kokea tunnetta, että asiat vyöryvät ylitseni, niin kuin yt-keväänä kävi.”

Viime vuoteen kuului isoja haasteita, ja Kirsi-Kaisa on tyytyväinen, että se on takanapäin. Hän huomasi kaipaavansa muutosta.

”Jos kysytään, lähtisinkö nyt teatterin toimitusjohtajaksi, vastaisin, että en”, hän sanoo ja hymyilee.

Kirsi-Kaisa Sinisalo ei usko enää romantiikkaan. Hän nauttii elämästä juuri sellaisena kuin se on.

Teatteria taiteen vuoksi

Pesti Hämeenlinnassa päättyi vuodenvaihteessa 2019-2020. Kirsi-Kaisa Sinisalo tietää nyt, että taiteen tekeminen on syy, miksi hän hakeutui johtajaksi, ei talous.

On aika tehdä taidetta myös itse, näyttelijänä tai ohjaajana. Johtamista Kirsi-Kaisa ei kuitenkaan halua kokonaan hylätä. Taiteellisen johtajan työ, jossa hän saa auttaa muita onnistumaan ja käyttää opiskelemiaan henkilöstöhallinnon taitoja, kiinnostaa yhä.

Kirsi-Kaisaa kutkuttaa se, että taiteilijana saa hapuilla, olla epävarma.

”Johtajan työssä kaikki on suunniteltu ja ennakoitu vuosien päähän. Kaipaan sen rinnalle heittäytymistä tuntemattomaan.”

Kirsi-Kaisa tietää, ettei viisikymppisenä ole ehkä halutuinta työvoimaa, mutta ei malta odottaa, mihin päätyy ”isona”. Toki uuden alku ja vapaus myös pelottavat.

”Se on silti tervetullut tunne. En ota mitään itsestään selvänä, taiteilijan työ on täynnä riskejä.”

Tyhjä pesä täyttyi

Kirsi-Kaisa Sinisalo on pohtinut viime aikoina paljon sitä, miltä hänen tulevaisuutensa näyttää myös yksityiselämässä. Hänen poikansa Juho on kasvanut täysi-ikäiseksi.

Kirsi-Kaisan ja muusikko Mikko ”Pantse” Syrjän lapsi syntyi vuonna 2001. Pariskunta erosi kaksi vuotta sitten. Eron jälkeen Kirsi-Kaisa muutti Tampereelle. Juho jäi asumaan isänsä luokse Ylöjärvelle, koska hänen koulunsakin oli siellä.

”Olin murheellinen siitä, ettei minulla ollut enää Juhon kanssa yhteistä kokoaikaista kotia.”

Vieraaseen, liian suureen ja valmiiksi kalustettuun asuntoon muuttaminen yksin tuntui kamalalta.

”Ehdin pelätä, että jään yksin. Lisäksi työssäni samaan aikaan tapahtuneet asiat olivat vaikeita ja myös luottamuksellisia. Pelkäsin, että saattaisin masentua niitä vatvoessani.”

Apuun riensi ystävätär, joka laittoi kotinsa vuokralle ja muutti poikansa kanssa Kirsi-Kaisan luokse. Kirsi-Kaisan kummitytär muutti myös kimppakämppään, ja Juhokin vietti paljon aikaa äitinsä kotona.

Yksinäiseltä tuntunut koti oli äkkiä täynnä elämää.

”Aiempaa ydinperhettä ei enää ollut, mutta sain ystävistäni uuden perheen. Teimme yhdessä ruokaa, nuoret kavereineen viettivät meillä aikaa ja aina oli joku, jonka kanssa keittää kahvit.”

Kirsi-Kaisan mielestä tärkeintä on, että tietää, että joku odottaa kotona. On mukava nauraa ja jakaa päivän tapahtumia yhdessä toisen kanssa.

Lapsen varttuessa äitiyskin muuttuu.

”Tuntuu haikealta, että Juho on jo aikuinen. Toisaalta suhteemme on muuttunut ystävyydeksi.”

Äiti ja poika reissaavat mielellään yhdessä. He kuuntelevat musiikkia ja juttelevat.

Kirsi-Kaisa on vienyt poikaansa pienestä asti teatterikeikoille ja muualle, aivan niin kuin hänen isänsä otti hänet matkaansa aikoinaan. Teatterialalle Juho ei kuitenkaan isoisän, enon ja äidin tavoin halua.

”Sain ystävistäni uuden perheen.”

Tienristeyksessä

Nyt kun lapsi on kasvanut aikuiseksi, vanha työ päättyy ja viidenkympin rajapyykki lähestyy, Kirsi-Kaisa on jatkuvan muutostilan keskellä. Usko tulevaisuuteen on varovaista, ei rajatonta.

”Minun ja tulevaisuuden välinen suhde on avoin. Katson päivän kerrallaan. Vaikeiden kokemusten jälkeen minun ei ole ollut helppoa luottaa ihmisiin ympärilläni. Uusi luottamus toisiin kasvaa hiljalleen.”

Kun Kirsi-Kaisalta kysytään, haluaisiko hän uuden aviomiehen, hän vastaa haluavansa keskittyä ”aivomiehiin”. Hän etsii ympärilleen viisaita miehiä, joiden kanssa voi keskustella. Aviomiesten aika on ohi.

”Nautin elämästäni juuri tällaisena. En taida enää uskoa romantiikkaan, uskon ystävyyteen. Se on kaikkein tärkeintä.”

Kirsi-Kaisa Sinisalo tuntee vetoa Edith Södergranin runouteen. Häntä koskettaa runojen kovuus ja voima. Niissä naista vievät eteenpäin tahto ja sisu, hän kuvailee.

”Kovista kokemuksistaan huolimatta runojen kertoja ei ole antanut periksi maailmalle vaan nauttii siitä. Tämä viesti on minulle voimaannuttava.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 29.7.2020
Kommentoi »