Eeva

Tarja Virolainen: "Uskalsin vapautua muiden odotuksista"



Tarja Virolainen: "Uskalsin vapautua muiden odotuksista"

Tarja Virolaisella oli hyvä työpaikka ja mukava uusperhe, mutta hän poti ahdistusta. Todelliset toiveet paljastuivat lenkkipolulla. Maratonharrastus rohkaisi Tarjaa toteuttamaan radikaalin muutoksen.
Teksti Sanna Wallenius
Kuvat Kirsi Tuura

Minä tein sen! Se on Tarja Virolaisen ensimmäinen ajatus, kun hän avaa silmänsä unkarilaisessa hotellihuoneessa vuonna 2012. Lokakuinen Budapest heräilee ikkunan takana tavalliseen syysaamuun, mutta Tarjalle hetki on ainutlaatuinen. Huumaavaa onnentunnetta eivät latista edes lyijynraskaat lihakset, joita särkee kauttaaltaan.

Yöpöydällä edellispäivän saavutuksesta muistuttaa ruokakaupan logolla koristeltu mitali, jonka rujous hymyilyttää Tarjaa. Miten niin ruma voikin olla niin rakas!

”Budapestin maratonin jälkeen minusta tuntui, että olin saavuttanut ensimmäistä kertaa elämässäni jotain itse. Olin juossut maaliin omin jaloin ja se oli vain minun ansiotani, ei tiimityötä niin kuin työelämän saavutukset usein”, Tarja, 44, summaa tuntemuksiaan.

Vielä tuolloin hän ei aavistanut, minkälaisen muutosten ryöpyn 42 195 metrin matka laukaisisi. Nuorempana jo pelkkä ajatus niin pitkän reitin juoksemisesta olisi naurattanut. Eihän se voi olla mahdollista.

”Kouluaikoina olin umpisurkea liikunnassa. Minut valittiin aina viimeisenä kaikkiin joukkueisiin, enkä syttynyt hiihdosta tai voimistelustakaan. Saan vieläkin puistatuksia, kun kuulen jumppasalista tutun tamburiinin äänen.”

"Olen hakenut muiden hyväksyntää"

Toki Pohjois-Savon Lapinlahdella varttunut Tarja oli tottunut liikkumaan, mutta maatalon töissä kunto kasvoi eri syistä. Tarja auttoi vanhempiaan navetassa lehmien kanssa ja juoksi pellolla leikkuupuimurin perässä.

”Sain leikin varjolla ja arjen hyötyliikunnassa hyvän peruskunnon.”

Jos Tarja olisi voinut valita, hän olisikin mieluiten ollut kotona. Koulussa tyttö vietti välitunnit enimmäkseen yksin ja jäi ulkopuolelle kaikesta. Yhdeksän vuotta kestänyt koulukiusaaminen nakersi itsetuntoa ja aiheutti myös masennuskausia.

”Olin ahdistukseni kanssa hirveän yksin, sillä meillä kotona ei ollut tapana puhua tunteista. Vanhemmillani oli maatilalla kädet täynnä töitä. He joutuivat keskittymään arjesta selviämiseen”, Tarja muistelee.

Myöhemmin hän ei halunnut kuormittaa huolillaan perhettä muutenkaan, sillä isä kuoli yllättäen Tarjan ollessa 14-vuotias. Suru jätti jäljen myös murrosikäiseen tyttäreen. Moni asia jäi käsittelemättä.

”Olen vasta aikuisiällä terapiassa käydessäni ymmärtänyt, että olen hakenut koko elämäni ajan hyväksyntää, jota en aina kotoa saanut. Se on ajanut minut täydellisyydentavoittelun kierteeseen. Sorrun helposti soimaamaan itseäni, että taaskaan et osaa etkä pysty”, Tarja myöntää.

Ristiriitaisista ajatuksistaan huolimatta Tarja on menestynyt urallaan hyvin. Kouluvuosiensa jälkeen hän muutti Helsinkiin ja sai nopeasti töitä markkinointi- ja kustannusalalta.

Tarja Virolainen toivoo, että jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa intohimoaan. "Kun sen tunnistaa, sitä ei kannata tukahduttaa."

"Miten haluan loppuelämän käyttää?"

Kahdentoista vuoden ajan rinnalla on kulkenut myös kannustava puoliso, Mikko Aarne, jolla on edellisestä liitostaan kaksi lasta. Oman perheen perustaminen on tuntunut Tarjasta sen sijaan vieraalta.

”Tulen hyvin toimeen lasten kanssa, mutta nautin yksinolosta, vapaudesta ja rauhasta niin paljon, että oman lapsen saaminen ei ole tuntunut minun jutultani. Sen hyväksyminen on vaatinut itseltänikin totuttelua.”

Tarja tietää olevansa etuoikeutettu, sillä rinnalle on osunut puoliso, joka on aina ymmärtänyt hänen valintojaan. Mikko on joutunut tottumaan myös yllätyksiin. Kun avovaimo antoi syntymäpäivälahjaksi matkan Budapestiin, kyse ei ollut rentouttavasta kaupunkilomasta, vaan maratonista.

”Minusta on yhä mahtavaa ajatella, että juoksimme ensimmäisen maratonimme yhdessä. Ja vaikka miehestäni ei intohimoista juoksijaa kuoriutunutkaan, hän ei ole koskaan valittanut, vaikka olen käyttänyt paljon aikaa juoksutreeneihin.”

Pitkillä lenkeillä on ollut aikaa ajatella. Tarjassa uusi harrastus käynnisti prosessin, joka heitti uusiksi koko arvomaailman työtä ja ihmissuhteita myöten. Eniten hän kuitenkin tutkaili itseään ja sisällään jäytävää tyytymättömyyden tunnetta.

”Neljänkympin rajapyykin kohdalla havahduin siihen, että minulla saattaa olla edessä vielä yhtä paljon elämää kuin on takana. Aloin pohtia, miten haluaisin jäljellä olevan ajan käyttää.”

Motivaatio työhön meni

Kiivaimmin ajatukset kieppuivat työn ympärillä. Tarja oli vaihtanut vaativalta kustannusalalta markkinointialan yritykseen, jossa kaikki tuntui rullaavan päällisin puolin hyvin. Silti töihin meneminen tuntui joka päivä vastenmieliseltä.

Erityisesti Tarjan mieleen on jäänyt työpaikalla luennoineen ajanhallintakonsultin sanat.

”Hän totesi, että kaikkein tärkeintä elämässä on merkityksellinen työ, koska valtaosa päivistämme kuluu työhön valmistautumisessa, töissä tai työmatkoissa.”

Moni olisi voinut kokea konsultin sanat inspiroivina, mutta Tarjan motivaatiota ajatus söi entisestään. Hän jäi yhä useammin kiinni negatiivisten ajatusten kehään.

”Muutuin ihmiseksi, jollaista juuri eniten halveksin. Kyyniseksi valittajaksi, joka syyttää huonoista olosuhteista muita sen sijaan, että katsoisi itse peiliin. Työssäni ei ollut sinänsä mitään vikaa. Minä vain olin väärä henkilö sitä tekemään.”

Henkisesti iso päätös

Muutoksen puhuri käynnistyi kuitenkin ensin kotona. Lähipiirin reaktio oli epäuskoinen, kun Tarja ja Mikko kertoivat muuttavansa eri osoitteisiin.

”Ihmiset katsoivat meitä suu auki, kun kerroimme, että olemme päätyneet ratkaisuun hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä kyse ole erosta”, Tarja sanoo.

Pieneksi jäänyt koti oli yksi muuton vauhdittajista, mutta Tarja myöntää, että taustalla oli myös ajatus parisuhteen pelastamisesta. Vaikka Tarja viihtyi Mikon lasten kanssa, hän huomasi kaipaavansa omaa tilaa.

Äitipuolen roolikaan ei ollut koskaan tuntunut luontevalta.

”Osallistuin toki arjen kustannuksiin, tein ruokaa ja autoin lapsia läksyissä, mutta sisimmässäni koin koko ajan, että varsinainen kasvatusvastuu on miehelläni. Hän on lasten isä.”

Kahden kodin arki muovautui uomiinsa yllättävän nopeasti. Nyt pariskunta on asunut jo neljä vuotta eri osoitteissa, mutta suhde voi edelleen hyvin.

”Jälkikäteen ymmärsin, että tuo päätös oli henkisesti isompi, kuin olin etukäteen kuvitellut. Se vapautti minut muistakin valmiista malleista ja odotuksista, joita olin toteuttanut elämässäni. Oli huojentavaa huomata, ettei minun tarvitse kulkea samaa polkua kuin muut”, Tarja pohtii.

Rohkea ratkaisu vahvisti itsetuntoa ja oli samalla askel kohti työelämän muutosta. Sitä pohtiessaan Tarja ehti juosta tuhansia kilometrejä ja osallistua Berliinin, Pariisin, Firenzen ja Lontoon maratoneille.

Parisuhdettaan Mikko ja Tarja hitsasivat puolestaan entistä lujemmaksi yhteisellä talvivaelluksella Pohjois-Ruotsin erämaassa, Sarekissa.

Tarjan tärkein kannustaja on ollut 18-vuotias kissa Viivi Pettersson.

Lähipiirin reaktio yllätti

Vuonna 2015 kesä veti viimeisiä henkosiaan, kun Tarjan päätös oli kypsynyt. Hän aloitti esimiehensä kanssa neuvottelut irtisanoutumisestaan. Ajatusta sapattivapaasta Tarja oli hautonut mielessään niin kauan, että sen sanominen ääneen ei pelottanut.

”Toki irti repäiseminen oli kaikin tavoin vastoin luonnettani. Olin ollut aina turvallisuushakuinen varmistelija, joka ei uskaltanut ottaa turhia riskejä.”

Pitkään Tarja sanookin pyristelleensä vastaan. Hän oli etsinyt tuloksetta uutta työpaikkaa, vaikka ei todellisuudessa edes tiennyt, mitä halusi. Toiveikkaina päivinä Tarja yritti myös perustella itselleen, minkä vuoksi vanhaan työhön jääminen olisi viisainta.

”Huvittavin syistä oli, että minun ei kannata lähteä, koska silloin menetän työsuhdeautoni”, hän sanoo ja nauraa.

Sisimmässään Tarja kuitenkin tiesi, että irtautuminen olisi ainoa vaihtoehto. Hän oli valmis palaamaan vaikka lapsuudenkotiinsa, jos elämä pääkaupunkiseudulla olisi käynyt taloudellisesti mahdottomaksi.

”Minulla oli myös hiukan säästöjä sapattivuotta varten. Laskin, että tulisin niiden avulla ainakin jonkin aikaa toimeen.”

Kun Tarja kertoi päätöksestään työkavereilleen ja ystävilleen, reaktio yllätti.

”Moni sanoi, että hyppy tyhjän päälle on järjetön idea ja muistutti, kuinka vaikeaa nelikymppisen naisen on työllistyä.”

Epäilijöiden vanavedessä tulivat ihailijat, jotka alkoivat udella, mitä kaikkea Tarja aikoi vapaaksi päästyään tehdä.

”Aikani heitä kuunneltuaan ymmärsin, että moni luettelikin minulle omia unelmiaan. Se oli aluksi hauskaa ja mielenkiintoistakin, mutta lopulta tunsin itseni melkein tirkistelijäksi, kun kuuntelin heidän ajatuksiaan töistä, parisuhteesta ja elämästä”, Tarja tunnustaa.

Maraton muutti elämäntavat

Ensimmäiset kuukaudet töiden päättymisen jälkeen tuntuivat humalluttavan ihanilta. Tarjalla oli vihdoin aikaa keskittyä siihen, mistä hän eniten nautti: juoksemiseen.

Hän treenasi kaksi kertaa päivässä ja viihtyi hengenheimolaistensa seurassa maratonkoulussa.

”Juokseminen sytytti myös intohimon maailman näkemiseen. En ollut ennen juurikaan matkustellut, joten maratonit avasivat aivan uuden sivun elämässäni”, Tarja kertoo.

Sapattivuotenaan Tarja osallistui lopulta neljään maailmankuuluun juoksutapahtumaan: New Yorkin, Tokion, Bostonin ja Chicagon maratoneille. Samalla Tarjasta tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka on juossut kaikki World Marathon Majors -sarjan maratonit.

Urakka vaati veronsa.

”Totuin siihen, että aina johonkin kohtaan kropassa sattui, joten en huomannut, että kehoni oli ylirasittunut. Yhden puolimaratonin juoksin jopa murtuneella nilkalla.”

Kunnianhimoisten tavoitteiden myötä panokset kovenivat. Lääkärin määräämä juoksukielto tuntui Tarjasta maailmanlopulta. Samoin huonontunut maraton-aika.

”Jos olin ennen pyrkinyt täydellisyyteen työelämässä, sorruin siihen jälleen juoksemisen kanssa. Kuvittelin pääseväni sapattivuonna eroon suorittamiseen taipuvaisesta luonteestani, mutta jouduin myöntämään, että se on aina osa minua”, Tarja sanoo.

Elämäntavat maratonharrastus sen sijaan muutti. Jos Tarja oli ennen nauttinut pitkistä illallisista hyvän viinin parissa, juoksun myötä epäterveelliset ruuat karsiutuivat. Painoa putosi huomaamatta kahdeksan kiloa. Se aiheutti reaktioita tuttavapiirissä.

”Välillä tuntui, että minun piti selitellä valintojani muille. Kun lähdin joskus ystäviä tapaamaan baariin ja he huomasivat, että tilasin alkoholittoman oluen, siitä nousi kauhea meteli. Minulle se oli kuitenkin tärkeää, sillä en halunnut pilata aamulenkkiäni krapulalla.”

Vanha rouva Pettersson muistuttaa emännälleen päivittäin, kuinka tärkeää on osata pysähtyä hetkeen.

"Juokseminen on opettanut kärsivällisyyttä"

Puolitoista vuotta sitten Tarja Virolainen sai kutsun haastatteluun, joka sytytti pitkään kadoksissa olleen kipinän ja toi arkeen uuden toimenkuvan, asiakkuusjohtajan tehtävän arvostetussa sisältömarkkinointitoimistossa.

”Ajankohta oli täydellinen, sillä olin vihdoin valmis palaamaan työelämään. Huomasin, että olin ehtinyt tauon aikana jo kaivata ympärilleni työyhteisöä.”

Sapatilla oli kuitenkin merkityksensä. Sen ansiosta Tarja suhtautuu työelämään ja juoksuharrastukseensa nykyään eri tavalla.

”Ymmärrän nyt, että vaikka kuinka syttyisin intohimoilleni, liika on liikaa. Enää en paiski holtittomasti ylitöitä, sillä tiedän, että työt kyllä odottavat siellä huomennakin. Pystyn myös jättämään välillä lenkin väliin, jos huomaan olevani yliväsynyt”, Tarja sanoo.

Rakkaus juoksemiseen ei ole silti laimentunut. Harrastuksen myötä Tarja löysi itsestään uusia puolia, jotka innoittivat häntä kirjoittamaan Juoksijan sielu -kirjan. Se ilmestyi alkuvuodesta.

”Juokseminen on opettanut minulle kärsivällisyyttä ja suhteellisuudentajua. Se on myös muistuttanut, kuinka valtava merkitys kannustamisella elämässä on.”

Seuraava unelma

Tarja arvelee oppineensa juoksun myötä kuuntelemaan kehon ja mielen viestejä herkemmin. Elämänhallintatyökalunaan Tarja käyttää viikkokalenteria, johon hän merkitsee itselleen pieniä, helposti saavutettavia tavoitteita.

”Se voi kuulostaa paineiden asettamiselta, mutta koen, että kalenterini pikemminkin vähentää stressiä. En halua vain suorittaa viikkoja eteenpäin vaan pysähtyä pohtimaan, missä kaikessa olen onnistunut tai mitä voisin tehdä toisin, että minulla olisi parempi olla.”

Tarjan seuraavana unelmana on juosta maratonit kaikilla maailman mantereilla.

”Kyyneleet kihoavat yhä silmiini aina, kun käyn hakemassa kilpailussa lähtönumeroni. Siihen paperilappuun tiivistyy niin monenlaisia tunteita. Maratonista on tullut minulle niin paljon enemmän kuin pelkkä juoksusuoritus. Se muutti elämäni.”

Julkaistu: 13.9.2018