Apu

Tarja Halonen Presidentti. 68 vuotta, Helsinki.



Tarja Halonen Presidentti. 68 vuotta, Helsinki.

”Julkisuus ja media ovat vähän niin kuin kissat.”
Teksti Apu-toimitus

Olen ollut hämmentynyt siitä, mitä äitini, luottamusnainen ja kotiavustaja, ja isäpuoleni, sähköasentaja, ihan tavalliset ihmiset, osasivat opettaa. Isä sanoi aina, että se ei ole vapaus tai leipä, vaan vapaus ja leipä. Kun sanoin äidille, että jokin asia ei ole reilua, hän sanoi, että ei, ei ole reilua – mutta sitä varten kai täällä ollaan, että maailma tulisi paremmaksi.

Lapsilta ja lapsenlapsilta olen oppinut sen, että pitäisi olla läsnä. Ei riitä, että on paikalla, pitää olla läsnä. Aina se ei ole ollut mahdollista, ja siksi tässä on pieni katumuksen sävy. Tunnen helpotusta, kun on yksi suuri tehtävä takana. Olen varoittanut itseäni ja miestäni, ettei tehdä toista ruuhkakautta. Lapsetkin ovat varoittaneet: nyt kun lapsenlapset ovat pieniä, voisitte vähän katsoa. Kyllä on koetettukin.

Huumori on tavattoman tärkeää. Vanhat ihmiset sanovat, että jollet ota itseäsi vakavasti, eivät muutkaan ota. Perushuumori on ihmisten kesken hyvin universaalia, mutta vitsin kertominen on riskihommaa.

Oikeudenmukaisuutta ja lojaalisuutta ei voi delegoida. Me emme voi valita joitakin ihmisiä olemaan puolestamme parempia tai esimerkillisiä. Valta ja julkisuus tuovat vastuuta, mutta nämä asiat jokaisen pitää hoitaa työllään. Hämmästyttävän paljon ihmisiltä löytyy uskoa, toivoa, rakkautta, kannustusta ja inhimillistä läheisyyttä.

Valta on pieninä palasina modernissa demokraattisessa yhteiskunnassa. Saadessaan lisää valtaa yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset samalla menettävät sitä jossain muualla. Oma kehityskulkuni on ollut sellainen, että aina olen myös menettänyt jotain. Oman vallankäytön tarkkailu on tietysti hyväksi, mutta järjestelmän pitää olla sellainen, että se automaattisesti tarkkailee.

Median tehtävä on olla vallan vahtikoira. Mutta jos jokaista minuuttia päivässä tarkkaillaan, tieteellisten tutkimusten mukaan neuroottisiksi tulevat ihmiset ja eläimet. Siinä on riskinsä, jos on 24/7 vuositolkulla toisten käytössä. Julkisuus ja media ovat vähän niin kuin kissat: nehän naukuvat suljettujen ovien takana niin kauan, että avataan. Kun avaat, ne lähtevät pois, sillä kuka nyt noin vetoisassa paikassa… Itse jäät siihen vetoon.

Tärkeitä asioita ei pidä lykätä, vaan yrittää tehdä ja samalla muistaa, että on vain yksi ketjussa, olla vaatimatta mahdottomia itseltäänkään. Iloita onnistumisista, kumppanuudesta, oppimisesta.

Vuosikausia ajattelin, että me suomalaiset olemme työkeskeistä väkeä. Mitä enemmän olen maailmaa kiertänyt, sen selvemmin olen huomannut, että säällisen työn arvostus on aikuiselle ihmiselle universaali ominaisuus. Ihmisellä on tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Traditiolla on aina alkuunpanijansa. On suuri haaste tietää, mitä traditioita halutaan jatkaa ja mitä uusia traditioita halutaan luoda. Ihmisoikeusloukkauksia ei tarvitse hyväksyä tradition takia.

Kansainvälisesti katsoen olen kovin tavallinen rauhallinen pohjoismaalainen. Kansallisesti ehkä aika helsinkiläinen,

urbaani, nopea. Pentti on samanlainen ja lapset – tai Anna on kauhean hillitty.

En tee muistelmia, teen vasta aiheita muistelmiin. Hannu Lehtilä tekee kirjaa, se on hänen kirjansa. Miltä minusta tuntuu, se sensuroidaan.

Teksti Raila Kinnunen

Kuva Timo Villanen

Julkaistu: 5.7.2012