Vuosituhannen alussa olin töissä suuressa viikkolehdessä. Kun päätoimittaja palavereissa määritteli strategiaamme, yksi sana toistui toistumistaan. Tarina, tarina, tarina. Joka ainoassa jutussa tärkein tehtävämme oli kertoa tarina, sillä se oli ainoa keinomme erottua kiireisemmästä viestinnästä.
Esimieheni oli tietenkin oikeassa: tarinoiden kertominen on aikakauslehden tehtävä. Nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin, sama tehtävä on monella muullakin. Yrityksellä on oltava tarina. Puolueella. Poliitikolla. Urheilijalla. Kun erilaisista reality-ohjelmista on tullut television pääasiallinen ohjelmatyyppi, myös tavallisten kansalaisten elämä hahmottuu enemmän tai vähemmän kertomisen arvoisina tarinoina.
Tarinasta on tullut sana, jota ei pääse pakoon. Taikasana, avain menestykseen ja ihmisten sydämiin. Joskus se kyllästyttää.
Puhekouluttajana ja retoriikan asiantuntijana tunnetuksi tullut Juhana Torkki on uuden Tarinan valta -kirjansa kanssa ajan hermolla. ”Jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita”, takakansiteksti julistaa.
Tässä käytännönläheisessä, oikeastaan valmennuskirjallisuuden hengessä kirja käynnistyy. Kun sinä ja yrityksesi ymmärrätte tarinan mahdin, opitte viestimään paremmin. Tarina on tunnetta, Torkki määrittelee. Kiteytynyttä merkitystä, tunnistettava muoto, joka erottuu tapahtumien päättymättömässä virrassa. Sitten tarkastellaan tarinoiden arkkityyppejä, aristoteelisen draaman kaarta ja pohdiskellaan hyvän tarinankertojan ominaisuuksia. Ensimmäinen laaja case-study, analyysi Apple-kultin synnystä, palautuu sekin vielä bisnesmaailmaan. Jos haluat sitouttaa asiakkaasi, ajattele niin kuin Steve Jobs, älä niin kuin Stephen Elop. Suosittu luennoitsija tuntuu kirjoittavan opaskirjaa maksavalle asiakaskunnalleen.
Kun Torkki sitten siirtyy pohtimaan tarinallisuutta mediassa, sävy yllättäen muuttuu. Äänessä ei ole enää yritysvalmentaja vaan huolestunut, paatokseen taipuvainen yhteiskuntakriitikko. Osansa sivalluksista saavat sekä tarinoiden luojat että niiden kuluttajat.
Kansa on mukavuudenhaluista karjaa, joka luolamiesaivoineen kokoontuu modernin median leirinuotioille. Ennennäkemättömässä murroksessa kamppaileva media tarjoaa kansalle sitä mitä kansa haluaa, draaman lakeja noudattavia tapahtumaketjuja ja järkähtämättömiä moraalisia tuomioita. Viimeistään Facebookin tykkää-nappi laskee ihmiseläimen ajattelun laakamadon tasolle: Ihmiset lukevat jutuista pelkästään otsikot, kiihtyvät niistä ja jakavat tekstit oikeamielisille ystävilleen.
Maa jakaantuu keskenään riiteleviin heimoihin, jotka huutavat toistensa ohi. Poliitikot kertovat äänestäjilleen yhä yksinkertaisempia tarinoita monimutkaisesta todellisuudesta. Käynnissä on jatkuva tarinoiden sota, häikäilemätön taistelu ihmisten mielistä.
Nostalgisena, toisinaan pessimismiin taipuvaisena miehenä minulla ei ole vaikeuksia sulattaa näitä tummanpuhuvia visioita. Minäkin pelkään, että aivomme sopeutuvat nykyaikaan huomattavasti kivuliaammin kuin kuvittelemme. Silti tuntuu, että Torkki kirjan loppupuolella maalaa vähän turhan leveällä pensselillä. Toivoisin astetta viileämpää, yksityiskohdiltaan tarkempaa analyysia.
Toisaalta tarinoiden suhteen olen luultavasti poikkeustapaus. Kohta kaksikymmentä vuotta ammatikseni kirjoittaneena olen joutunut pohtimaan tarinan lumoa ja toisaalta sen terroria liikaakin. Minulle ei ole uutinen, että todellisuuden pakottaminen tarinoiksi on aina myös väkivaltaa.
Monelle tämän kirjan lukijalle se saattaa olla. Ei arkensa keskellä elävä ihminen ehdi pysähtyä miettimään, millaisista draamallisista kaarista yhteinen todellisuutemme rakentuu tai miten näitä kaaria rakennetaan. Niin ahkerasti kuin tarina-sanaa hoetaan, sitä hokevat vain tietyt ihmiset.
Siksi on hienoa, ettei tämä selvästi laajalle yleisölle kirjoitettu kirja tyydy pelkästään ihastelemaan tarinan mahdollisuuksia vaan nostaa esiin myös tarinatodellisuuden kyseenalaisen puolen. Jos maailmaa ei ole aiemmin ajatellut tästä näkökulmasta, se saattaa Torkin kirjan jälkeen näyttäytyä hetken vähän uudenlaisessa valossa. Ei kaikki ole totta, mikä kerrotaan. Ja mikä merkillisintä, kukaan ei silti varsinaisesti valehtele. ■
