Apu

Tapaus Mari Laukkanen: yksilön reaktio vai oire jostain syvemmästä?



Tapaus Mari Laukkanen: yksilön reaktio vai oire jostain syvemmästä?

Ampumahiihtäjä Mari Laukkasen itkuinen olympiahaastattelu nosti taas kerran esiin kysymyksen, miksi monen suomalaisurheilijan on vaikeaa onnistua tärkeimmässä paikassa ja miten epäonnistumiset käsitellään. Antaako Suomi yhä tasoitusta silkassa yleisilmapiirissä?
Teksti Susanna Luikku
Kuvat All Over Press, Alamy / All Over Press

Mari Laukkasen, 30, olympialaiset menivät kokonaisuudessaan pieleen, mutta torstain ampumahiihtoviesti oli kovin paikka. Suomi romahti viestissä Laukkasen osuudella kärkisijalta kymmenen parhaan ulkopuolelle, kun sakkokierroksia satoi.

Tunteella elävä Laukkanen oli kisan jälkeen täysin poissa tolaltaan ja itki koko haastatteluajan. Tuli kuva, että hän koki olevansa paitsi pettänyt ”kaikkien” odotukset, myös ihmisenä epäonnistunut – mikä on tietenkin täysin kohtuutonta.

”Mulle saa olla vihainen ja pettynyt, mua saa syyttää, koska se kuuluu urheiluun. Se on kestettävä, kun tähän on lähdetty. Urheilijalle on kovin tunne, kun kantaa häpeää. Se on ollut miun uran aikana aika monesti käsittelyssä. Nyt on ehkä sen paikka, että joko elää sen kanssa tai sitten pitää mennä siitä yli, tai mitä sitten ikinä tapahtuu”, Laukkanen viittasi tv-haastattelussa jopa uransa lopettamiseen.

Reaktiosta virisi sosiaalisessa mediassa ja nettipalstoilla vilkas keskustelu. Osin se meni - kuten tavallista - hedelmättömäksi median syyttelyksi ja jankkaamiseksi puolesta ja vastaan, mutta valtaosan kommentoijista sympatiat olivat Laukkasen puolella. Toivoteltiin tsemppiä jatkoon, muistuttiin kyse olevan kuitenkin vain urheilusta ja että tulee uusia kisoja.

Asiantuntijatkin ottivat kantaa. Ex- huippuaituri Tuija Helander (mm. 400 metrin aitojen 7. sija Los Angelesin olympialaisissa 1984 ja 5:s MM-kisoissa 1987) kommentoi, että hänessä heräsi syvä myötätunto Mari Laukkasta kohtaan.

”Ilmapiirin ei pitäisi olla sellainen, että urheilijan tarvitsisi hävetä epäonnistumista saatikka itseään. Vaan jotenkin se on ilmassa. Kun olin nuorena urheilijana ensimmäisessä Ruotsi-maaottelussa, niin joukkuepalaverissa mesottiin, että jäännöspisteitä ei sitten tuoda. Vaan kun et enempään pystynyt, niin kyllä siinä sitten mentiin pää alhaalla. Kesti aikansa kovettaa itsensä ja irrottautua tuollaisesta ajattelusta”, Helander kirjoitti.

Purkaus pysäytti Helanderin siksikin, että hän oli ajatellut häpeän, syyllisyyden ja ”velan Suomen kansalle” kuuluvan takavuosikymmenille ja hengen olevan jo erilainen.

Jokainen urheilija on toki yksilö; ulkopuolelta on mahdotonta tietää, paljonko reaktiossa oli kyse Mari Laukkasen henkilökohtaisista demoneista ja silkasta tunnekuohusta heti kisan jälkeen. Selvää kuitenkin on, että terveessä ilmapiirissä tällaiset tuntemukset ja lausunnot eivät synny.

- Jostain ne ajatukset ja asenteet nykyurheilijoidenkin takaraivoon tulevat. Suomessa eletään etenkin perinteisissä lajeissa yhä voittajapalvonnan aikaa, vaikka kansainvälinen kilpailu on aivan eri luokkaa kuin 1960-80-luvulla. Puhutaan, että vain mitalit lasketaan, hopea on hävitty, neljäs sija on yhtä huono kuin 40:s ja niin edelleen, Tuija Helander sanoo.

Henkisen valmennuksen hyvät ja pahat

Suomessa ylenkatsottiin pitkään henkistä valmennusta. Sitäkin näkee yhä, mutta paikoin on menty toiseen ääripäähän.

Siinä henkinen valmennus nähdään irralliseksi poppakonstiksi eikä osaksi pitkäjänteistä urheilijan tukemista, jolloin myös markkinaraon haistaneet niin sanotut mentaalivalmentajat pyrkivät osille - ja ottamaan tilanteesta kaiken julkisuuden irti. Urheilupsykologin, psykologin ja psykiatrin nimikkeet ovat ammattisuojattuja, mutta mentaalivalmentajaksi voi ryhtyä kuka tahansa.

Paljon urheilijoiden kanssa työskennellyt psykologi Satu Kaski kiinnitti niin ikään huomiota Mari Laukkasen sanavalintoihin: rajukin pettymys on ymmärrettävä ja inhimillinen tunne, mutta häpeä kumpuaa eri lähteestä.

- Heti suorituksen jälkeen pahasti epäonnistunut urheilija on shokkitilassa, ja silloin ulos voi tulla kaikki ja mitä sattuu. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta häpeän kokemus nousee aina siitä, että kokee tehneensä jotain väärin - ja siihen liittyy, että teko on kohdistunut joihinkin toisiin.

- "Minua saa syyttää" -lauseen voi nähdä viittaavan valmistautumisena esimerkiksi siihen kohteluun, jota Marja-Liisa Kirvesniemi (silloinen Hämäläinen) sai niskaansa aikoinaan. Tällaisen taakan kantaminen kertoo kyllä jotain myös takana olevasta kulttuurista, Kaski kommentoi.

Kasken mukaan oleellista on, miten kriisikokemukset työstää ja miten niistä pääsee yli. Oleellista ei ole, mitä on tapahtunut vaan se, mitä tehdään seuraavaksi. Joskus siihen tarvitaan ammattiapua, oli kyseessä huippu-urheilija tai ei.

Häpeää ja syyllisen etsimistä

Niin tai näin, Korean kisat ovat näyttäneet, että häpeän, väärän ryppyotsaisuuden, syyllisten etsinnän ja näistä(kin) kumpuavan alisuorittamisen kulttuuri voi yhä turhan hyvin osassa suomalaista huippu-urheilua.

Tuija Helanderin mukaan etenkin yksilölajien naisurheilijoita vaivaa ylikorostunut suorittamisen pakko ja (tili)velvollisuuden tunne. Asiaa ei auta, että yhteiskunnan odotukset ”oikeaan elämään” siirtymisestä opiskelu-, ura- ja perhepaineineen kohdistuvat heihin eri voimalla kuin miehiin.

Perfektionismi, paineet ja tietty armottomuus ovat toki osa huippu-urheilua, mutta kuten lukemattomat kerrat on nähty, vallan ottaessaan ne vain tuhoavat parhaan mahdollisen suorituksen - ja pahimmillaan koko elämän.

Helanderin mukaan ammattiavun lisäksi jo vanhempien ex-urheilijoiden mentoroinnista saattaisi joskus löytää tukea ja perspektiiviä.

- Olen itse yrittänyt sanoa nuorille urheilijoille, että hei, sinun ei tarvitse hävetä sitä mitä teet ja kuka olet – vaikka välillä tulisi epäonnistumisia. Yksittäiset kisatulokset eivät määritä ihmisarvoa mihinkään suuntaan.

- Luin muinoin kisamatkalla kirjan Lasse Viren ja juoksemisen salaisuudet, joka oli lähes tajunnanräjäyttävä kokemus. Ohje, joka kantoi minua siitä asti ja jonka muistan yhä, kuului ”kun häviät yhden kilpailun, häviät yhden kilpailun etkä itseäsi”.

Se ohje ei ole vanhentunut tippaakaan. Mutta kuullaanko sitä vieläkään?

Julkaistu: 26.2.2018