Image

Tapani tulette tuntemaan



Tapani tulette tuntemaan

J. K. Simmons on tuttu julmuri sivuosista, jotka hän kasvattaa suuriksi.
Teksti Kalle Kinnunen

Ristiriita on valtava. J. K. Simmons on se amerikkalaisnäyttelijä, jonka uusnatsiroolihahmo Vern Schillinger tappoi ja raiskasi toisia vankeja vankilassa tv-sarjassa Kylmä rinki. Kun Simmons puristaa kättä ja esittelee itsensä miellyttävällä äänellä Cannesin Hiltonissa, hän ei voisi olla kauempana tunnetuimmasta roolihahmostaan. Kapeaan tummaan pukuun pukeutunut Simmons vaikuttaa ystävällisyyden perikuvalta, joka sattuu lisäksi puhumaan rauhallisesti ja perusteellisesti kuin professori.

”Minun täytyy tuottaa pettymys: en tuntenut jazzia etukäteen juuri lainkaan”, Simmons viittaa uuteen elokuvaansa.

”Olin enemmän Brahms-tyyppiä.”

Hiltonin näköalaparvekkeelle cappuccinon tuovan tarjoilijan ihailevasta katseesta ja varovaisuudesta näkee, että Simmons on niitä näyttelijöitä, jotka ovat kaikille tuttuja – todella pahoista rooleista.

Simmonsilla on pitkät kasvot, jotka paljastavat koko kropan lihaksikkuuden. Kun hänen pitää ilmaista auktoriteettia, katse muuttuu polttavaksi ja ääni niin lujaksi, että se läpäisisi hirsiseinän. Ärjymään hän pääsi myös Spider-Man -elokuvissa, joissa hän esitti journalistiksi pyrkivän sankaripojan Peter Parkerin lehden päätoimittajaa J. Jonah Jamesonia.

”Päällekäyvissä, anteeksiantamattomissa ja ilkeissä hahmoissa on jotain vapauttavaa: on yksinkertaisesti todella hauskaa näytellä hirveää paskiaista”, Simmons sanoo ja nauraa.

Hän on sitä iätöntä ihmistyyppiä, joka ei näytä koskaan nuorelta, muttei myöskään tunnu vanhenevan neljänkympin jälkeen juuri lainkaan. Simmons on nyt 60-vuotias, ja uransa huipulla.

Jos kaikki menee niin kuin läpi vuoden 2014 on ennustettu, Simmons kävelee maaliskuun alussa Hollywoodin Kodak-teatterin halki kädessään Oscar-patsas parhaasta miessivuosasta elokuvassa Whiplash. Suomessa Whiplash nähtiin ensin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin avajaiselokuvana, ja sen kiivas rytmi sai yleisön lähes pyörtymään.

Simmons näyttelee elokuvassa Terence Fletcheriä, jazz-konservatorion säälimätöntä ja epäoikeudenmukaista musiikinopettajaa, jonka arvostuksen Miles Tellerin näyttelemä Andrew haluaa voittaa. Turhaan, sillä Fletcherille ei riitä mikään.  

”Jotkut ovat tosiaan sanoneet, että Fletcher on paluu Schillingerin hahmoon. Onhan heissä ilmeisiä yhtäläisyyksiä”, Simmons myöntää.

”Mutta olen näytellyt hyviä ja pahoja, tuhmia ja kivoja, fiksuja ja sietämättömiä tyyppejä. Minulle roolihahmoissani ei ole yhteistä muu kuin että he ovat kaljuja.”

Simmons naurahtaa ja maistaa cappuccinoaan.

”Näin käsikirjoituksen, jonka sivuille oli kirjoitettu loistava hahmo. Ilkeä, herkullinen paskiainen.”

Fletcher on jonkinlaisen jazzin yli-ihmisopin kehittänyt simputtaja, joka on Whiplashissa tavallaan nuorta päähenkilöäkin kiehtovampi hahmo.

Simmons toteaa, että Fletcherin kekseliäät kirosanaketjut, joille vetävät vertoja vain Full Metal Jacket -elokuvan merijalkaväen kouluttajan absurdit nöyryytykset, oli helppo opetella.

”Järkyttävän helppoa! Menin pidemmälle, annoin oikein palaa. Valikoin roolini, ja haluan tällaistä: elävää, selkeää, mahdollistavaa. On helppoa improvisoida, jos käsikirjoitus on kirjoitettu täsmällisesti.”

Damian Chazelle, jonka esikoispitkä Whiplash on, teki jo kolme vuotta sitten samoista hahmoista lyhytelokuvan. Simmons lähti mukaan jo siihen. Silloin Chazelle oli vielä nobody, joten Whiplash olisi tuskin koskaan edennyt tällaisenaan kovin pitkälle ilman nimekästä Simmonsia. Sundancen elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2014 maailmanensi-iltansa saaneesta Whiplashista tuli tapaus, jonka levityspotentiaalia säästeltiin kalenterivuoden läpi.

”En halua taputella itseäni olkapäälle. Sanotaan niin, että olen siunattu, koska minun ei tarvitse valikoida duunejani sen perusteella, millä keikalla maksetaan suurin siivu asuntolainasta. Olen tietoinen siitä, kuinka hienossa asemassa olen.”

Yksi Kylmän ringin laadun salaisuus oli se, että sarjaa tehtiin New Yorkissa. Kaupunki on täynnä erinomaisia tyyppinäyttelijöitä, jotka ovat jossain välissä kyllästyneet reissaamaan Los Angelesiin elokuvien pikkuroolien perässä ja keskittyneet teatteriin. New Yorkin osavaltiossa kuvatut Kylmä rinki ja toisaalta myös Kova laki, jossa Simmons näytteli vuosien ajan, tarjosivat pieniä ja suurempiakin töitä näille taitaville, jotka päättivät kieltäytyä alituisesta nöyryyttämisestä Kaliforniassa.

Juuri television Kova laki ja HBO:n varhainen menestys Kylmä rinki tekivät Simmonsista tähteä. Ei Whiplashin kaltaisia valokeilarooleja silti joka puussa kasva.

”Syy, miksi Whiplash on tehty, ei ole minä”, Simmons korostaa.

”Jason Reitman on tässä vastaavana tuottajana. Jason on kaverini ja parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta hän on myös minun oppi-isäni.”

Simmons on saanut Junon ja Up in the Airin käsikirjoittaja-ohjaajan kaikista elokuvista roolin.

”Me näyttelijät voimme olla vain kiitollisia teoksen luojille, eli elokuvien ohjaajille ja kirjoittajille”, Simmons sanoo.

”Kuten Whiplashin muusikkojen soitto, näytteleminenkin on vain tulkitsevaa taidetta. Tehtävä on olla uskollinen teokselle. Me olemme sen palveluksessa. Jos voin improvisaatiollani hieman sitä parantaa, olen enemmän kuin tyytyväinen.”

Simmons tietää mistä puhuu: entinen musiikin opiskelija tavoitteli kolmikymppiseksi asti uraa oopperalaulajana.

Suuresta elokuvasta pieni osa, josta näyttelijän karisma tekee kokoaan suuremman. Tämä on ollut Simmonsin ura ja tavaramerkki, ja lienee jatkossakin. Hänellä on rooli ensi kesänä ensi-iltansa saavassa Terminator: Genisysissä, jonka pitäisi olla koko Terminator-franchisen uusi lähtölaukaus.

”Olen uusi hahmo Terminator-elokuvien maailmassa. Enempää ei ole lupa kertoa. Mutta käsikirjoitus on todella fiksu.”

Entä miltä kuulostaa ajatus, että uuden Terminatorin ensi-illan aikaan Simmons olisi Oscar-voittaja?

”En lähde jäkättämään, että Oscareilla ei ole väliä. Tietysti niillä on. Olen silti aina suhtautunut taiteesta annettuihin palkintoihin hyvin kriittisesti. Kun olin pieni poika, isäni oli kuoronjohtaja. Hän lähti viikonloppuisin kilpailuihin. Kun olin yhdeksän, isä jätti baseball-matsini väliin kilpailun vuoksi”, Simmons toteaa.

”Mietin jo silloin, miten ihmeessä kuorot voivat kilpailla? Esittämisen taso on niin alisteista subjektiiviselle kokemukselle.”

Ehkä palkintointoilussa on kyse halusta olla voittajan tiimissä, Simmons miettii.

”Alan Arkin on hyvä ystäväni. Hänen poikansa kertoi kerran, että vaikka Alan oli väittänyt olevansa täysin välinpitämätön Oscareista, hän oli salaa harjoitellut Oscar-puhetta.”

Arkin voitti Oscarin 72-vuotiaana Little Miss Sunshinen miessivuosasta.

”Niin Alan sen sitten Oscar-puheensa vetikin: ’En ole yhtään kiinnostunut Oscareista… mutta tämä on elämäni paras päivä’, hän sanoi koko maailmalle.”

Sitten Simmons nauraa jälleen. Onko hän itse jo suunnitellut puhetta?

”En!” ■

Julkaistu: 22.2.2015