Image

Tämä vaikea elämä



Tämä vaikea elämä

Keskustelija. Antti Heikki Pesosen elokuvassa näkyy ohjaajan kädenjälki ja Leevi and the Leavingsin vaikutus. Sekä Vantaa.
Teksti Kalle Kinnunen
Kuvat Jussi Särkilahti

Ne eivät ole tähdet vaan roskavoimalan valot, ärähtää nainen rakkaudennälkäiselle miehelle. Antti Heikki Pesosen, 32, esikoispitkä Päin seinää on melankolinen, mutta hauska lähiötarina, jonka päähenkilöille elämä jakelee litsareita. Miljöönä on pääkaupunkiseudun synkin kolkka, itäinen Vantaa.

Antti Heikki Pesonen, miksi Vantaa?

Koska sielunmaisemani on itävantaalainen. Vietin 21 ensimmäistä elinvuottani siellä, Mikkolassa lähellä Korsoa. Siellä on vain 1970- ja 1980-lukujen vaihteen DDR-tyyppisiä betonilaatikkokerrostaloja.

Miltä kuulostaa, jos sanon, että Päin seinää on kuin Leevi and the Leavingsin biisi elävänä kuvana?

Ne kerrostalot olivat nuoruuteni maisema ja Leevi and the Leavings oli nuoruuteni soundtrack. Joten: ehkä onkin.

Elokuvasta huokuu Gösta Sundqvistin huumoria ja katkeransuloisinta suomalaisuutta...

Sundqvist ei koskaan moralisoinut. Elokuvassa on samaa: tarinassa ei ole hyviä eikä pahoja, henkilöt liikkuvat harmaalla alueella, mutta jokaisella on sydän.

Ominaislajiakin on vaikea määrittää: ei tämä ole draama, eikä komedia, vaan ristisiitos, joka ei ehkä ole draamakomedia.

Elokuvassa on myös kaikuja Aki Kaurismäen tai Matti Ijäksen maailmoista, mikä saattaa toki johtua siitä, että lakonisesti puhuttu suomen kieli kuulostaa heidän elokuviltaan. Tunnustatko vaikutteet?

Ymmärrän duunarimaailman ja lakonisuuden johtavan niille jäljille, mutta tunnustan vain Leevit. Olisi helppoa näyttää maestrojen elokuvia ryhmälle ja sanoa, että tehdään tällaista. Mutta Kaurismäki on jo olemassa, ja tuntuisi väärältä mennä siihen suuntaan.

Kirjoitat ja ohjaat itse. Miten elokuva syntyy?

Olen intuitiivinen. Elokuva on kuin siemen ja siitä kasvava kasvi. Istuttaessa siemenen tietää, mikä kasvi siitä tulee, mutta muoto selviää ajan myötä.

Alussa oli kaverilta kuulemani anekdootti isästä ja tyttärestä viemässä autoa romuttamoon. Elokuvassa ovat auto, romuttamo, Armi Toivasen näyttelemä tytär ja hänen isänsä, mutta paljon muutakin, ja tarina on ihan toinen. Toinen lähtökohta oli uutinen opettajasta, joka kavalsi lasten leirikoulurahat. Karmeaa, mutta karmealla tavalla hauskaa, että joku tekee sellaista. Ei sekään tarina elokuvaan päätynyt, mutta ajatus elää Eero Ritalan opettajahahmossa.

Miten sinusta tuli elokuvantekijä?

Lapsena luin todella paljon sarjakuvia. Halusin tehdä niitä, mutta en osannut piirtää. Kun näin kahdeksanvuotiaana Tim Burtonin Batmanin, keksin että voisin suuntautua elokuvaan. Olen siis epäonnistunut sarjakuvapiirtäjä.

Pidin elokuvahaaveen salaisuutena lapsuuden, teini-iän ja lukionkin ajan. Armeijan jälkeen päätin kokeilla onnea Taideteollisen pääsykokeissa. Kävi hyvä tsägä.

Sarjakuvia luen yhä, friikkivuodet ovat takana mutta ostan albumeita ja käyn sarjakuvafestivaaleilla penkomassa. Scifi ja fantasia ovat läheisiä genrejä.

Se kuulostaa erikoiselta, kun Päin seinää ja sitä edeltänyt lyhytelokuva Korsoteoria ovat tätä duunarirealismia.

Pidän siitä, kun yhdistetään erilaisia aineksia kumartamatta liikaa genren konventioille. Esimerkiksi Rian Johnson tekee sitä Yhdysvalloissa. Hän ohjasi Looperin ja sitä ennen Brickin, high school-elokuvan, joka on myös film noiria.

Otat riskejä: tämä on ensimmäinen elokuva, jossa soivat sekä Ennio Morricone, Scooter että Leevi and the Leavings.

Ei näitä järjellä voisikaan samaan elokuvaan laittaa, mutta biisien valitsemisessa on se sama siemen ja kukkaruukku -juttu kuin kirjoittamisessa: mennään tunteella, katsotaan minne päädytään.

Morriconen Marcia di Sacco e Vanzetti löytyi, kun olin Ranskassa workshopissa ja odotin kurssin alkua kuuntelemalla Spotifysta musiikkia. Biisi tuli vastaan, ja keksin, että tämähän rytmittäisi fiiliksen, joka hallitsee sitä elokuvan jaksoa.

Mikä on suosikkielokuvasi?

Lähimpänä sydäntä on Hayao Miyazakin Porco Rosso. Näin sen televisiosta 12-vuotiaana. Rakastuin saman tien. Se on tunnepitoinen ja kaunis. Jos lakonisuus tulee suomalaisesta mentaliteetista, kauneuden tavoittelu on lähtöisin Miyazakilta. Kun ajattelen niitä lentokoneita pilvien keskellä... sieltä tulevat elokuvani untuvat leijailemassa siellä Vantaan betonilähiössä.

Päin seinää on tyyliltään niin vahva, että sen nähtyään kuvittelee tunnistavansa Antti Heikki Pesosen kädenjäljen. Voisitko tehdä elokuvan jonkun muun käsikirjoituksesta?

Ei se helppoa olisi. Seuraavaksi voisin kokeilla jotain muuta, vaikka kauhukomediaa. Kun elokuvan tekeminen on mulle niin intuitiivista, genren sääntöihin pakottautuminen voisi olla hauska haaste.

Äh, nyt kun sitä ajattelee, ei se varmaan olisikaan hauskaa. ■

Julkaistu: 26.12.2014