Olin yhdentoista vanha kun luin kummitätini olohuoneessa Kotiopettajattaren romaania. Siinä Jane Eyre lähti toimestaan Thornfield Hallista mieron tielle ja suistui muutamassa päivässä nälkäkuoleman partaalle. Pienestä mökistä hän sai kerjätyksi sialle tarkoitetun kylmän puuron itselleen, ja sen hän ahmi suoraan kouristaan. Kaikesta lukemastani kauheudesta sian puuron hotkiminen oli jostakin syystä pahinta, niin järkyttävää että itkin ääneen ja ryömin kummitätini pöydän alle piiloon. Oli kestämättömän turvatonta ajatella, että ihan hyvinvoiva ihminen saattaisi käden käänteessä menettää kaiken, joutua kodittomaksi ja kärsiä sellaista nälkää.

Täsmälleen siitä kertoo brittiläisen Ken Loachin uutuuselokuva I, Daniel Blake. Loachin 30:nnessa elokuvassa kuusikymppinen puuseppä Daniel Blake (Dave Johns) on saanut sydänkohtauksen. Lääkärit ovat kieltäneet häneltä toistaiseksi työnteon, mutta silti valtion palkkaama ”terveydenhuollon ammattilaisista” koostuva monikansallinen yritys epää häneltä työttömyystuen. Newcastlelaisessa työvoimatoimistossa Blake kohtaa nuoren yksinhuoltajan Katien (Hayley Squires), jonka elämä on lähtenyt murenemaan yksi seinästä halkeava kaakeli kerrallaan. Byrokratian koneisto on ajanut Katien kauas perheestä ja ystävistä. Jäljellä on vain muukalaisten ystävällisyyteen tukeutuminen.

Koruttoman kaunis I, Daniel Blake on yhtaikaa lämmin ja jäätävä elokuva. Se palkittiin Cannesin parhaan elokuvan Kultaisella palmulla, jo toisella, jonka yhteiskuntakriitikko Loach ja hänen vakituinen käsikirjoittajansa Paul Laverty ovat saaneet. Daniel Blakea kirjoittaessaan Laverty on haastatellut tavallisia ihmisiä, joiden elämä on murskaantunut byrokratian jyrän alle. Tekijät kiittävät myös niitä valtion palveluksessa olevia, nimettöminä pysytteleviä ihmisiä, jotka ovat kertoneet heille tietojaan.

Jotakin täysin poikkeuksellista tapahtui Daniel Blaken katsomossa: koin siellä elämäni ensimmäisen todellisen katarsiksen. Vielä pari vuotta sitten – tarkemmin sanoen puolitoista – olisin lähtenyt katsomosta kauhuissani mutta sittenkin salaa helpottuneena. Luojan kiitos en asu Britanniassa! Ajatus on tuttu matkoiltani Lontooseen, missä ihmiset lukevat kadulla makuupusseissaan samoja romaaneja, joita muutama kuukausi sitten lukivat kotisohvalla. Tuolloin minä kuvittelin vielä olevani ikuisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion kansalainen. Enää tietenkään en.

Alussa Daniel Blaken taistelu byrokratiaa vastaan naurattaa, niin tuttua se valitettavasti on. Loputon puhelimessa odottelu, nettikaavakkeiden kanssa kamppailu, ’palvelu’ joka johtaa ainoastaan uuden puhelinsoiton odotteluun, kasvottomat, alituiseen vaihtuvat käsittelijät, joiden juttusille ei koskaan pääse. Vähitellen lakkaa naurattamasta. Daniel Blakelta vaaditaan täydellistä alistumista, jokaisen ristiriitaisen päätöksen ja idioottimaisen vaatimuksen mukisematta hyväksymistä, tai hänet poistetaan systeemistä. Se tietää katua. Kukaan ei kuuntele tai edes yritä auttaa. Jos yrittää, saa varoituksen. Tämä on puhdasta Kafkaa, totalitaarista byrokratiaa, jonka edessä kansalaisen on tarkoituskin lannistua, antaa periksi ja vain kadota olemattomiin.

Myös tuttuja elementtejä Loachin käyntikortista, Looking for Ericistä, näkyy. Ihmisten välillä hehkuva lämpö ja solidaarisuus, kuiva huumori. Sitä on juuri sen verran, että komediallisemmat työläiskuvaukset kuten Housut pois! ja Billy Elliot tuntuvat huolettomina palloa pelaavilta lapsilta. Mutta enää kenestäkään ei ole Cantonan kaltaiseksi pelastajaksi. Tilalla ovat kautta elokuvan kulkevat raajarikkouden symbolit.

Niin lämmintä Daniel Blaken kerronta silti on, että pidin loppuun asti traagisen optimismin voittoa mahdollisena. Sitä ei tullut. Ei lohtua, ei toivoa, vaan jotakin harvinaisempaa: se katarsis. Hurja, järjenvastainen tunne. Kärsimyksen herättämä pelko ja sääli muuttuvat rajuksi elämänhaluksi, uhmakkaaksi riemuksi. Tätä meille tehdään, ja me tajuamme sen. Emme ole niin tyhmiä kuin luullaan. Mielessä soi yhtäkkiä Billy Elliotin Solidarity, solidarity, solidarity forever.

Sian puuro on palannut. Edelleen se itkettää, mutta nyt ei mennä pöydän alle piiloon. ■