Image

Tämä on elämämme



Tämä on elämämme

The Rider muistutti Katja Kalliolle, että parhaat elokuvat tuntuvat syntyvän kuin suoraan siitä maaperästä, jossa ohjaaja on elänyt.
Teksti Katja Kallio
Kuvat Anja Reponen

Julkaistu Image-lehden numerossa 11/2018

Joitakin viikkoja sitten taitoluistelija Emmi Peltonen luisteli kauden alkajaisiksi häikäisevän lyhytohjelman. Sen aikana Peltosessa tapahtui jonkinlainen hämmentävä solumuutos, joka on mahdollinen kun ihminen on vauvasta saakka hengittänyt vain jäähallin ilmaa: katsomoon asti näkyi kuinka tämän luistelijan ja jääkiekkolegendan tyttären keho muuntui silkaksi liikkeeksi. Haastattelussa Peltonen kommentoi: ”Askelsarjassa olin ihan että mä elän!” Peltosen silminnähtävä elämäntunne palasi mieleeni nähdessäni Chloë Zhaon ylistetyn rodeoelokuvan The Rider.

Faktan ja fiktion rajoilla asteleva, leffafestareilla jo moninkertaisesti palkittu The Rider sijoittuu Etelä-Dakotaan Pine Ridgen jylhälle reservaattialueelle, jossa rodeokulttuuri elää ja kukoistaa. Täällä joka jätkä on tavalla tai toisella tekemisissä rodeon kanssa. Brady Blackburn (oikea rodeotähti Brady Jandreau) on parikymppinen cowboy, jonka viimeisin ratsastus on päättynyt huonosti ja kallo murtunut kolmesta kohtaa. Eriasteiset vammat ovat näillä main tavallisia: vähän joka toisella on olkavarsi kipsissä tai käden tilalla rautakoukku. Paras ystävä, paikallinen rodeolegenda (Lane Scott), istuu hoitokodissa pyörätuolissa kuola valuen. Kun Brady sitten kiipeää takaisin satulaan, käy ilmi että jos hän ei meinaa tehdä Scottille seuraa, rodeo pitäisi unohtaa.

Jo pitkään olen ollut sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuuteen vaikuttaa muiden ihmisten ohella eniten paikka, jossa hän elää. Tämä pätee myös elokuvaohjaajiin ja heidän töihinsä, joista parhaat tuntuvat syntyvän suoraan maaperästä kuin metsämansikat.

Joskus maaperä on se jolla ohjaaja on astellut koko ikänsä, kuten nyt vaikka New York Woody Allenille. Joskus ohjaaja on alun perin karistanut paikan tomut jaloistaan mutta sittemmin palannut sinne, kuten Pawel Pawlikowski Puolaan. Kiinalainen Zhao päätyi mansikkapaikalleen kolmikymppisenä.

Valtiotieteitä Yhdysvalloissa opiskellut Zhao lähti Pine Ridgen reservaattialueelle kuultuaan Lakota-heimon nuorten kasvavista itsemurhaluvuista. Aihe liippasi läheltä, sillä Zhao eli nuoruutensa Pekingissä kommunismin rautamuurien rakoillessa. Kun tietoa länsimaista alkoi tulvia sisään, koko elämän perusta tuntui paljastuvan valheeksi ja kokonaisen sukupolven identiteetti murskaantuvan. Zhaon esikoisohjaus The Songs My Brothers Taught Me kuvasi yhtäläisessä identiteettikriisissä olevia Lakota-teinejä. Zhao teki elokuvansa kengännauhabudjetilla ja käytti näyttelijöinä alueen asukkaita. Siinä ohessa hän tutustui rodeotähti Jandreauhin. Tästä kohtaamisesta ja tästä maaperästä syntyi The Rider.

Tarkkanäköinen, eeppisen visuaalinen ja tyystin epäsentimentaalinen The Rider kuvaa ensinnäkin sitä, kuinka sietämätöntä on, jos ei saa olla oma itsensä. Sen lisäksi se kertoo siitä, miten vaarallista on viedä ihmisen alkuperäinen kulttuuri ja koettaa korvata se jollakin muulla, riippumatta siitä mistä kulttuurista on kyse.

Toisia kulttuureita on helpompi ymmärtää kuin toisia. Minun kaltaiseni katsoja ymmärtää lennosta sorretun etnisen vähemmistön epätoivon, kun taas ylimacholle rodeokulttuurille, sen näennäiselle älyttömyydelle ja kyseenalaiselle sankaruudelle voisi olla helppo tuhahdella. Naurettavaa puuhaa, tapattaa itsensä syyttä suotta! Ja ne hapsuhousut ja höyhenhatut!

Mutta Zhao ei tuhahtele rodeomiehille. Sen sijaan hän näyttää katsojalle preerian ja vuorijonot. Hän näyttää iltojen hyasinttitaivaat, aamujen kylmät, kuivat, krapulaiset pihat. Samalla hän kuiskaa korvaasi: kuvittele asiaa, jota tehdessäsi olet kaikkein onnellisin. Et oikeastaan osaa mitään muuta. Taitosi on siirtynyt sinulle sukupolvien saatossa. Ei voi sanoa että rakastat sitä; rakkaus on liian vähäpätöinen sana kuvaamaan tämän asian merkitystä. Se on yhtä tämän maan ja taivaan ja kaikkien tuntemiesi ihmisten kanssa. Jos et pysty siihen, et ole oikein mistään kotoisin. Sitten kuvittele, että se kielletään sinulta, lopullisesti.

Jos et tottele, ruumiisi vammautuu pysyvästi tai kuolee. Jos tottelet, sielullesi käy samoin. Tällaiset vaihtoehdot The Riderissa ovat puntarissa. Ja niiden välissä rimpuilee ihminen, joka ei mitään muuta haluaisi kuin tuntea tuulen, kuulla hevosensa huohotuksen ja olla askelsarjassa ihan että mä elän.

Julkaistu: 28.11.2018