Yksi teini-ikäni onnellisimmista päivistä oli se, kun ymmärsin olevani masentunut. Havainto sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Menin sen jälkeen katsomaan puoli yhdeksän uutisia isäni kanssa ja tarkkailin itseäni uudella tavalla: tässä masentunut ihminen nyt katsoo uutisia.

Tärkeilevän itsekeskeisyyden lisäksi tunsin helpotusta. Vihdoin minulla oli lupa päästää irti jostakin, mitä en ollut ymmärtänyt tekeväni: vimmaisesta onnellisuuden tavoittelusta. Sillä eihän masentunut ihminen voinut olla onnellinen. Nyt sai siis olla vain, möllöttää.

Velloin joitakin kuukausia pääni sisällä ja pääsin sieltä sitten vähitellen ulos. Siinä auttoivat melko vähän tapaamani nuorisopsykologit ja melko paljon se, että en enää yrittänyt torjua erilaisia ikäviä tunteita. Ennen kaikkea opin hyväksymään, että nämä eivät nyt taidakaan olla niitä ”elämän parhaita vuosia”, joita koulun rehtori juhlapuheissaan vuosi vuoden jälkeen korosti.

En osaa kunnolla kertoa, mistä masennukseni johtui, enkä tiedä, olenko koskaan kokonaan ”parantunut”. Minusta tuntuu, että pikemminkin hyväksyin synkkyyden osaksi itseäni.

Olen puhunut masennukseen havahtumisen vapauttavuudesta monille ihmisille elämässäni. Usein minusta tuntuu, että he eivät ihan tajua. Siksi ilahduin kovasti, kun löysin teini-iän kokemukseni tiivistettynä yhteen, suunnattoman kauniiseen lauseeseen. Se on peräisin Miira Luhtavaaran esikoisromaanista Tuhkaksi tekemisen taika, ja se kuuluu näin:

"Olipa kerran niin kaunista, että se mitä eniten pelättiin, oli jo tapahtunut."

Miira Luhtavaara on ennen esikoisromaaniaan julkaissut kaksi kiitettyä runokokoelmaa. Ei siis ole ihme, että hän taitaa elegantit tiivistykset. Myös Tuhkaksi tekemisen taikaa voisi nimittää runoteokseksi, vaikka se onkin jossain määrin ehyt kertomus alusta loppuun. Tarina masennuksesta, maailmanlopusta ja uusperheestä kerrotaan kuitenkin lyhyiden, runoa muistuttavien tekstifragmenttien avulla. Selkeää juonta siitä ei hahmotu, ja hyvä niin. Masennus tai mikään muukaan mielenterveyden häiriö kun ei koskaan ole erityisen selkeä tai tarkkarajainen kokemus.

Minusta Luhtavaaran romaanin lukeminen tuntuu siltä, kuin saisi lukea ajatuksia. Siis sen sijaan, että lukisi tarinan muotoon väkisin väännettyjä ajatuksia ja kokemuksia. Ero on niin suuri, että kiinnityn Luhtavaaran sanoihin kiitollisena. Kiitollisena siitä, että sekä masennuksesta että uusperheestä voi kirjoittaa näinkin, että tämän ei aina tarvitse olla sitä saatanan banaalia sössöä, että tätä voi tarkastella leikin kautta mutta samalla nähdä, miten synkkää kaikki on, että ei tarvitse aina muistaa ja muistuttaa, että kyllähän kaikilla kuitenkin on koko ajan tosi paljon hyvää tahtoa, koska tiedättekö, mihinkään ei kyllästy lopulta niin perinpohjaisesti kuin hyvään tahtoon tai selkeisiin tarinoihin.

Romaanin päähenkilö on Aada, joka rakastuu Hansiin, jolla on vauva nimeltä Bella. Bellan äiti on juuri kuollut. Hans pitää itsensä kasassa, kunnes Bella alkaa puhua ja leikkiä. Sitten hän romahtaa.

Aadasta ei tule masentuneen miehensä tukipilaria eikä kaikkea koossa pitävää bonusäitiä. Hän on ennen kaikkea kirjoittaja, joka tarkkailee. Hän hahmottelee väitöskirjaa, hän katsoo naapurin Gunillan kanssa elokuvia, hän kirjoittaa kirjeitä Lars von Trierille. Perinteisiä sukupuolirooleja vastaan ei aktiivisesti kapinoida: tässä maailmassa tärkeämpää nyt vain sattuu olemaan havainto, yksityiskohta, katsomisen tapa.

Bella ei kiipeile sinne tänne ilman vaarantajua. Silti hänkin voi pudota. Onnettomuus on niin monen asian summa. Onneksi aivot eivät ole tehty ymmärtämään näin omituisia asioita. Ne toimivat ikään kuin taluttaisivat koko ajan jotakin, ikään kuin olisi jokin hihna.

Miira Luhtavaara on toiselta ammatiltaan psykologi. Ehkä juuri siksi hän osaa kuvata harvinaisen kiinnostavalla paitsi ihmismielen toimintaa, myös kuuluisien psykologien ajatuksia. Niin monet muutkin yrittävät tehdä, mutta aivan liian usein psykologia tässä ajassa pelkistyy self helpiksi.

Luhtavaara taas kuvaa hetkittäin alan teoriaperinnettä kaikessa ahdistavuudessaan ja pompöösissä symbolisuudessaan, mutta onnistuu silti olemaan melkein koko ajan myös hauska.

Winnicott sanoo, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että elämä on elämisen arvoista. Eli se, että maailmassa on asioita tai että asiat toimivat tai pippeli nousee ylöspäin tai että saa jätskiä, ei ole vielä tarpeeksi hyvä syy elää. Tarvitaan vielä jotakin mikä muodostuu itse kullakin hämärän tai veden rajamailla, jokin oma siivenisku tai pensselin veto, jotakin miltä emme halua sulkea silmiä tai mitä haluamme katsoa ja kuvitella yhä uudestaan.

Donald W. Winnicot oli psykoanalyytikko, joka kehitti käsitteen nimeltä ”transitional object" eli siirtymäobjekti. Käytännön esimerkki sellaisesta on Tenavien Epun turvariepu. Jotain, mikä tuo lohtua. Minulle kirjat olivat lapsesta saakka pehmoleluja tärkeämpiä, parhaita turvariepuja. Nyt Luhtavaaran teos on yksi niistä.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos, 2023.