Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Apu

Talven ihmemaa

Talven ihmemaa

Iso-Syöte on Suomen eteläisin tunturi, jossa voi kokea lappimaista tunnelmaa tarvitsematta matkustaa Lappiin asti. Kostean ilmaston ansiosta Syötteen tykkylumet kuuluvat Suomen komeimpiin. Tämä paikka täytyy kokea kunnon pakkassäässä!
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Perheeni koostuu minua lukuun ottamatta kaupunki-ihmisistä: sen enempää vaimoni kuin tyttäreni ja poikanikaan eivät suuresti välitä luontoretkeilystä. Lisäksi parempi puoliskoni vihaa kylmyyttä kuin ruttoa.

Mikä olisikaan siis rouhevampi talviloman viettokohde kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaan suo- ja metsäerämaita sijaitseva Iso-Syöte – ja vieläpä silloin, kun lämpömittari on laskenut reilusti alle 20 pakkasasteen!

Niin vain siitä tuli perheemme talviloma, ja suorastaan ikimuistoinen. Monta kertaa matkan jälkeen vaimoni on palannut tuon talvisen ihmemaan tunnelmiin ja todennut, että olihan se satumaisen kaunista, vaikka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Lapset muistavat parhaiten Syötteen hotellin uima-altaan ja sen, kuinka tulimme pulkalla tyhjää laskettelurinnettä alas tuhatta ja sataa. Alhaalla joka iikan naama oli lumen kuorruttama.

Tunturin rinteen kuusikkoa täysikuun valossa.

Iso-Syöte sijaitsee melko lailla keskellä maata, Suomi-neidon vyötäröllä, Pudasjärven kaupungissa Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Tunturin laki kohoaa 432 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja näinkin pohjoisessa se merkitsee sitä, että puurajaa hätyytellään.

Tunturin laelle noustessa kuusimetsä joutuu jo väistymään, ja ylhäällä on vain tuntureille tyypillisiä varpuja sekä kitukasvuisia, matalia puunkäkkäröitä.

Juuri tällaiset puut ovat kaikkein komeimpia tykkylumen kerääjiä. Tykkylumi muodostuu ilman kosteudesta niin, että kaasumainen vesi muuttuu suoraan kiinteään olomuotoon. Tätä fysikaalista ilmiötä sanotaan härmistymiseksi.

Tykkylumen päälle kertyy myös taivaalta satavia lumihiutaleita, ja talven mittaan yhden puun oksille ja rungolle voi kasautua tuhansien kilojen kuorma. Kovimpina talvina tykkylumi tekee huomattavia metsätuhoja, vaikka pohjoisen kuuset ovatkin sopeutuneet tähän ilmiöön kynttilämäisen suipolla muodollaan.

Peräpohjola on ilmastoltaan melko kostea, joten edellytykset komeiden tykkymuodostelmien syntymiseen ovat Iso-Syötteellä ehkä paremmat kuin missään muualla. 

Iso-Syöte on Lapin tuntureihin verrattuna sen verran etelässä, että siellä aurinko nousee taivaanrannan yläpuolelle syvimmän kaamoksenkin aikaan. Tämä yhdistettynä kosteaan ilmaan tuottaa usein huikeita sävyjä.

Auringonnousun ja -laskun sävyt muodostuvat ilman epäpuhtauksista: kun aurinko on lähellä taivaanrantaa, ilmassa olevat hiukkaset vaikuttavat valon kulkuun niin, että vain kaikkein pitkäaaltoisimmat eli punaiset sävyt päätyvät katsojan silmiin.

Pelkästään taivasalla ei Syötteen tykkymaisemia tarvitse katsella, vaan tunturin rinteessä olevasta maisemahotellista on hyvät näkymät ympäröivään erämaahan. 

Tykkylumi kuorruttaa Syötteen hirsirakennukset kuin piparkakkutalot.

Alueen korkeimman tunturin Iso-Syötteen vierestä alkaa vuonna 2000 perustettu Syötteen kansallispuisto. Tämä noin 300 neliökilometrin laajuinen suojelualue on edustava näyte pohjoispohjalaisia vanhoja metsiä, aapoja ja rinnesoita. 

Tunturin ja vaaran ero on siinä, että vaarat ovat huipulle asti metsän peitossa, kun taas tunturit kohoavat puurajan yläpuolelle. Syötteen kansallispuistossa on sekä tuntureita että erämaisia vaaroja. Kansallispuiston tunnusomaisia luontotyyppejä ovat myös kosteat rinnesuot, joista osa on jopa 300 metrin korkeudessa.

Syötteen taivaalla voi nähdä suurimmat petolintumme, maakotkan ja merikotkan. Korpin konklotus on tyypillinen erämaan ääni, ja Pohjois-Suomen vanhojen metsien lintulajit kuukkeli ja lapintiainen ovat tuttu näky laavujen ja nuotiopiirien ympärillä.

Puistossa voi myös nähdä idänuunilinnun ja sinipyrstön, jotka ovat itäisen havumetsävyöhykkeen eli taigan erikoisuuksia. Myös karhuun, ahmaan tai suteen on mahdollista törmätä.

Suurin kanalintumme metso on eteläisessä Suomessa harvinaistunut sopivien pesintä- ja soidinpaikkojen pirstoutuessa metsänhakkuiden vuoksi, mutta Syötteellä naavan peittämissä ikikuusikoissa komea lintu porskuttaa edelleen. 

Kuukkeli ja muut linnut pörhistävät höyhenensä pysyäkseen lämpiminä.

Syötteen metsissä on yllättävän paljon lehtipuita, ja puuvanhukset tarjoavat elinpaikan monille harvinaisille sienilajeille, kuten röyhelökäävälle, raidantuoksukäävälle ja haavanarinakäävälle. Myös liito-orava elää täällä levinneisyytensä luoteisrajoilla.

Vaikka maisema näyttää erämaiselta ja kirveen koskemattomalta, ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksella on näillä seuduilla pitkä historia. Suuri osa rinteiden komeista kuusikoista on joskus poltettu kaskiviljelyä varten. 

Satoja vuosia vanhaa on myös poronhoidon perinne sekä heinän niittäminen soilta.

Varpuspöllö vaanii lintulaudan tiaisia Syötteen kansallispuiston opastuskeskuksen vieressä.

Iso-Syöte on käymisen arvoinen paikka kaikkina vuodenaikoina, mutta tuskin koskaan siellä on niin tiheä ja voimakas tunnelma kuin keskitalvella. Tämä on jotain sellaista, mitä lämpimissä maissa asuvat ihmiset eivät pysty edes kuvittelemaan. Ja on siinä Etelä-Suomenkin asukkaalle sellainen kokemus, joka varmasti jää mieleen.

Kun pakkanen laskee alle 20 asteen, luonto vetäytyy hiljaiseloon. Linnut ja muut eläimet eivät viitsi tehdä ylimääräisiä liikkeitä, vaan ne jököttävät puiden oksilla höyhenet tuuheaksi untuvatakiksi pörhöttyneenä. Pelkkä kylmyys ei sinänsä ole Pohjolan ilmastoon tottuneille eläimille kohtalokasta, kunhan ne vain saavat tarpeeksi energiaa.

Suuri osa eläimistä viettää talvensa lumihangen alla, joka Syötteellä kasvaa jopa metrin paksuiseksi. Siinä riittää lämpöeristettä niin hyönteisille, pikkunisäkkäille kuin teerille ja riekoille, jotka selviävät Peräpohjolan pitkän talviyön yli lumeen kaivamissaan luolissa, kiepeissä. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 15.3.2016