Olen ollut taiteilija koko aikuisikäni, mutta olen viime vuosina tehnyt enemmän kirjailijan ja teatteriohjaajan työtä kuin kuvataiteilijan. Olen laajentanut toimialaani silkasta uteliaisuudesta.

Ideologiani ei ole vuosien varrella muuttunut, mutta se on tarkentunut. Olen edelleen jonkinlainen sosialisti tai jopa kommunisti, mutta vakaumukseni on – ainakin toivottavasti – kehittyneempi kuin opiskeluaikoina.

Viime kädessä koen, että taiteen tehtävä on arkisten aiheiden lisäksi käsitellä niitä kaikkein hankalimpia kysymyksiä, joihin ei voi löytää tieteellistä vastausta. Perimmäinen näistä hankalista kysymyksistä on: mitä on hyvä elämä? Vastausta ei voi tieteellisesti määritellä, eikä sitä löydy luonnosta, mutta olisi vahingollista suhtautua siihen pelkkänä makuasiana. On todella yleistä, että valitessaan arvoja ja päämääriä ihminen valitsee huonosti ja pahimmillaan vahingoittaa sekä itseään että muita.

Toinen suuri kysymys on kuolevaisuus. Miten suhtautua siihen, että kaikki katoaa? Monet uskonnot ovat yrittäneet tarjota ratkaisuksi ikuista elämää tai uudelleensyntymistä. Länsimainen nykykulttuurimmekin on uskonto. Siinä uskotaan, että kaikkiin asioihin on olemassa teknologinen ratkaisu. Taide usein pyrkii luomaan monipuolisemman ja hyväksyvämmän suhteen kuolemaan.

Minulla on kolme lasta. Vanhin on jo aikuinen, nuoremmat 10- ja 13-vuotiaita. Isyys tekee suhteellisuudentajuiseksi ja lempeäksi. Lapset ovat lääkettä. Vaikka ihmiset puhuvat lasten saamiseen liittyvistä velvollisuuksista ja sen raskaudesta, uskon, että ihmiset ­hankkivat lapsia, koska se on varmin tapa saada ehdotonta rakkautta. Lapset rakastavat vanhempiaan lähes poikkeuksetta, ellei heitä kohdella aivan erityisen huonosti. Lasten rakkaus on ainutlaatuista, luotettavaa ja elinikäistä.

Normaalia työtä olen tehnyt todella vähän. Tein kesätöitä nuorena leipomossa ja opiskeluaikoina vartijana ja portsarina. Koen taiteilijan työn etuoikeutena, vaikka saan yhä vihapostia ja jotkut ovat kiihkeästi minua ja teoksiani vastaan. Joskus se surettaa, mutta yleensä koen minuun kohdistuvan vihankin myönteisenä asiana. On hienoa, että joku välittää – kiinnostuu ja kiihtyy töistäni. Yksi taiteen tehtävistä on herättää keskustelua ja laittaa ihmiset ajattelemaan. Myös tätä kautta se onnistuu, ja jos se samalla herättää minuun kohdistuvaa vihaa, se on pieni hinta.

Olen oppinut, että asioilla ja ihmisillä on monta puolta. Parikymppisenä vihasin todella paljon. Koin, että jotkut asiat tai ­ihmiset ovat vihollisiani, ja toivoin niille kuolemaa. Nyt koen jotkin ilmiöt uhiksi ­itselleni tai ihmiskunnalle, mutta en enää halua enkä osaa vihata ihmisiä. Jokaisessa ihmisessä on rakastettava puolensa.

Toinen asia on ajatus nautinnosta tai ilosta taitona. Olen marxilainen mutta en silti usko, että ihminen on vain ympäristönsä ja geeniensä tuloste. Ilo riippuu olosuhteista, mutta yhtä lailla se riippuu ihmisen kyvystä olla iloinen. Elämän kokeminen mielekkääksi on taito, joka vaatii harjoittelua ja vaalimista. Sitä taitoa ei voi ostaa.