Eeva

Neljävuotiaana kuuluisan Enkeli-tapetin suunnitellut Maaria Wirkkala: ”Teen jokaista työtäni kuin se olisi viimeinen”

Neljävuotiaana kuuluisan Enkeli-tapetin suunnitellut Maaria Wirkkala: ”Teen jokaista työtäni kuin se olisi viimeinen”
Taiteilija Maaria Wirkkala työskentelee valon, tilan ja ajan kautta. Hänellä on monta merkityksellistä paikkaa, joista osa on kulkenut mukana lapsuudesta asti. ”Jokainen paikka on sillä hetkellä maailman sydän.”
Julkaistu: 12.11.2021

Taiteilija Maaria Wirkkalan töitä on totuttu näkemään epätavallisissa paikoissa: venetsialaistalojen seinissä, japanilaisessa syrjäkylässä ja tänä kesänä Helsingin Vallisaaressa osana ensimmäistä kertaa toteutettavaa nykytaidenäyttelyä Helsinki Biennaalia.

Moni Maarian teoksista on sidoksissa hetkeen. Ne ovat ainutkertainen esitys, kuin urheilusuoritus.

”Teen hetkiä ja paikkoja. Tärkeää on paikan oma historia ja tilanne, missä paikan kohtaan. Kaikki tämä tulee osaksi teostani”, Maaria eli ”Maaru” Wirkkala kuvailee.

Osa hänen tärkeistä paikoistaan on toisteisia, osa vaihtuvampia, ja kaikkiin liittyy myös rakkaita ihmissuhteita.

”Japanissa opin, että ei ole olemassa keskustaa tai laita-aluetta. Jokainen paikka on sillä hetkellä maailman sydän. Tärkeintä on olla juuri nyt tässä, maailman sydämessä tehdessään työtä tai kohdatessaan toisen ihmisen.”

Koti on Maaria Wirkkalalle elämän peruspaikka. ”Täällä itseni rakennan, täältä lähden ja tänne palaan.”

Maarua on aina kiehtonut ihmisen intohimo työtään kohtaan. Isästään, muotoilija Tapio Wirkkalasta, hän muistaa erityisesti keskittyneen läsnäolon.

”Isä oli aina poikkeuksellisen läsnä juuri siinä, mitä teki ja missä oli.”

Maaru tunnistaa kyseisen piirteen kohtaamissaan ihmisissä heti.

”Aistin sen kauniina, laajenevana asiana. Läsnä oleva ihminen ikään kuin levittää ympärilleen jotain hyvää itsestään.”

Enkelitapetti

Lapsena Maaru asui isänsä, äitinsä taiteilija Rut Brykin ja isoveljensä Sami Wirkkalan kanssa Helsingin Lauttasaaressa. Perhe oli hyvin kiinteä, ja asioita tehtiin yhdessä.

Kun äiti ja isä suunnittelivat töitään, nelivuotias Maaru piirsi omaa tapettimalliaan pöydän toisessa päässä. Enkelitapetti on edelleen tuotannossa, ja vuosi sitten siitä tehtiin Japanissa kangaskuosi.

Kuusivuotiaana Maaru sai suunnittelustaan amerikkalaisen tunnustuspalkinnon.

”Isä osti laatikollisen lakuja, joita sain tarjota juhlan kunniaksi kavereilleni. Ne olivat mitalilakut.”

Kun vanhemmat Rut Bryk ja Tapio Wirkkala tekivät töitään, tytär piirsi mukana.

Maarun nykyinen kotitalo on rakennettu vuonna 1949 Tapio Wirkkalan kesäateljeeksi, ”kauas Helsingin keskustasta, Espoon metsään”. Sittemmin siitä tuli Maarun keramiikkapaja, ja nyt talo on ollut jo yli kolmekymmentä vuotta hänen kotinsa.

Maarun perheeseen kuuluvat aviomies näyttelijä Timo Torikka sekä teatteritieteen maisteriksi valmistunut tytär Tinni, joka asuu jo omillaan.

Talossa on ajaton tunnelma. Kaikilla esineillä tuntuu olevan merkitys ja tarina. Esimerkiksi avotakka on Tapio Wirkkalan omin käsin muuraama. Kullattu tuoli taas on ollut osa Maarun teosta Venetsian biennaalissa. Tuolin alle jääneet kaksi kenkäparia puolestaan olivat esillä Istanbulissa: pienet kumisaappaat ovat tyttären ensimmäiset ja isompi, kulunut kenkäpari isän viimeinen.

Kouluiässä Maaru mietti psykologian opiskelua, mutta opiskeli keraamikoksi ja päätyi kuvataiteilijaksi. Psykologia kiinnosti häntä kuitenkin yhä, ja psykoanalyytikko Pirkko Siltala vaikutti viisaalta ihmiseltä.

”Kirjoitin hänelle, ja yllätyksekseni hän vastasi.”

Maaru pyysi viisasta naista valitsemaan itselleen kymmenen kirjaa, jotka kannattaisi lukea ymmärtääkseen paremmin itseään ja maailmaa.

”Siltala kutsui minut luokseen, ja juttelimme taiteestani ja kaikesta muustakin. Yritin arvailla, mitä kirjoja hän suosittelisi.”

Pirkko Siltala oli miettinyt kirjat valmiiksi mutta tuli toisiin ajatuksiin.

”Yksi kirja riitti. Hän antoi minulle Eeva-Liisa Mannerin Kootut runot.”

Välillä Maaru unohti kirjan vuosiksi, mutta jokin aika sitten hän huomasi, että teksti aukeni hänelle taas aivan eri tavoin.

Moni esine Maarian kotona on läheisten tekemä. Hän uskoo, että asiat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle alitajuisesti.

Lappi – ”Paikalla on henki ja hengellä on paikka”

Lappi on kuulunut Maaria Wirkkalan perheen vuodenkiertoon 1950-luvulta asti. Yli tuhannen ajokilometrin ja pitkän venematkan päässä oleva erämaamökki Lemmensuu ja sen vanha lapinkenttä Paadarjärvellä muodostui perheen kesäpaikaksi.

Oleskelu Lapissa ei ollut vain lomailua, vaan olennainen osa vanhempien työvuotta.

”Koulujen kesäloma kesti kolme kuukautta, ja vietimme usein Lapissa koko tuon ajan. Pitkät kesät tiettömän taipaleen takana vaikuttivat varmasti meihin kaikkiin.”

Tapio Wirkkalan Ultima Thule -lasit ovat syntyneet siellä. Nimi tarkoittaa paikkaa tunnetun maailman rajojen pohjoispuolella.

Nykyisin paikka on Maarun perheen hallinnassa. Se koostuu erilaisista historiallisista kerroksista, hyvin vanhoista sekä Tapio Wirkkalan rakentamista rakennuksista.

Maaru uskoo, että moni asia siirtyy sukupolvelta toiselle alitajuisesti. Paikan historia seuraa väistämättä nykykokemusta.

”Paikalla on henki ja hengellä on paikka. Lapin maisemassa tunnen voimakkaasti edellisten sukupolvien läsnäolon. Merkkejä ei välttämättä näy, mutta tiedän, että joku on kulkenut tätä samaa tunturin reunaa, joku on tässä levähtänyt.”

”Lapin maisemassa tunnen voimakkaasti edellisten sukupolvien läsnäolon.”
Taiteilija Maaria Wirkkala

Maaru tuntee Lapissa syvää perusturvallisuutta. Hänellä on läheisiä saamelaisia ystäviä, mutta äskettäin lukiessaan Niillas Holmbergin romaania Halla Helle, hän jotenkin havahtui.

”Luulin ymmärtäväni, mutta silti on jotain, johon en ulotu Saamenmaassa. Täytyy hyväksyä, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ihminen vain asettuu paikkaan ja opettelee olemaan. Niin mekin aikoinaan pysähdyimme ja opettelimme, vailla mielen hämmentäjiä.”

Luonnonkierto ja asioiden toistuvuus vuodesta toiseen säilyttää maiseman hänen mielessään, se kantaa ja maadoittaa.

”Tiedän, milloin kullerokenttä on kultainen ja missä vaiheessa se muuttuu siniseksi, ja milloin maarianheinä tuoksuu. Isä sanoi, että sen tietäminen auttaa selviämään henkisestä risukosta.”

Matka kohti pohjoista oli Maarulle jo lapsena matka kohti jotain selkeämpää. Hän pohtii sanaa perillä: mitä tarkoittaa olla perillä maisemassa.

”Perillä on paikka, mutta perillä on myös sinne kuuluvat ihmiset. Maisema edellyttää ihmistä, katsojaa, maisemassa olijaa. Sikäli se on erilainen kuin luonto, joka ei edellytä ihmistä. Perillä on mahdollisuus kuulla omat ajatuksensa, olla osa jotakin.”

Vanhemmat ottivat Maarian ja hänen veljensä usein mukaansa töihin. Kuusivuotiaana Maaru sai suunnittelustaan amerikkalaisen tunnustuspalkinnon.

Venetsia – ”Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen ja erityinen”

Lapsena Maaru vietti aikaa myös Venetsiassa. Hän oli vanhempiensa mukana, kun isä teki töitä Muranossa­­­ Veninin lasitehtaalla. Maiseman lisäksi tärkeitä olivat äänet.

”Vahvimpia muistikuulokuviani sieltä on gondolien kolina paaluja vasten ja isä katoamassa kevein askelin aamusumuun omaa reittiään töihin.”

Venetsiaan kuuluvat Maarun mukaan muutenkin vahvat akustiset aistimukset, kuten hautausmaasaaren rytminen kalke tammikuisena aamuna, kun ihmiset sulattelevat jäätyneitä vesiastioitaan.

Eräänä nuoruuden helmikuisena iltana Maaru lensi yksin Milanoon ja jatkoi junalla Venetsiaan vanhempiaan tapaamaan.

”Tuttua reittiä kävellessäni tunsin olevani epätodellisessa ajassa ja maisemassa. Sumuisilla kujilla askeleeni kaikuivat itseäni vastaan, naamioituneet kasvot häivähtivät unenomaisesti ja vastaantulijoiden kahisevat viitat hulmahtivat ohitseni. Sattui olemaan karnevaalien alku.”

Silloin hän ei tiennyt, että tekisi itse kolme kertaa teoksen arvostettuun Venetsian biennaaliin.

”Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen ja erityinen.”

Ensimmäinen työ oli Tirami su vuonna 1995. Siinä materiaalina olivat lapsuuden Venetsia-muistot ja kuvitelmat sekä kullatut helmenpunojan tuolit, jotka kiinnitettiin pienen venetsialaisaukion talojen ulkoseiniin. Asukkaat saivat hakea tuolin muistoksi, kun teos purettiin.

Maaria Wirkkala on saanut tehdä kaksi kertaa teoksen myös Palazzo Fortunyyn, paikkaan, jonne ei villeimmissä kuvitelmissaankaan haaveillut pääsevänsä.

”Työni sekoittui isompaan tarinaan, jossa taiteilijan persoona menettää merkityksensä, mutta teokset käyvät vuoropuhelua yli ajan ja paikan ja vievät mukanaan myös näyttelyyn osallistuvan taiteilijan.”

Tirami su vuodelta 1995 on Maarian ensimmäinen Venetsiaan tekemä taideteos. Hän sijoitti sen pientä aukiota reunustavien talojen ulkoseinille.

Venetsian Biennaaliin liittyy valtava hälinä ja markkinahumu, joka voisi tuntua myös ahdistavalta.

”Minulle pelastus on ollut oman arkisen turvaverkkoni tiiviys. Kaikki on vuosien varrelta kovin tuttua.”

Maaru kuvailee, kuinka hän menee aamun ensimmäisille kahveille Venetsiassa.

”Leipuri, kahvilanpitäjä Mario odottelee jo minua. Hän tekee tyttärelleni paksun kaakaon ja ehdottaa miehelleni ehkä jotain vahvempaa kahvin kera. Sanoo lähtiessämme, että lasku on hoidettu jo kauan sitten.”

Maaru on usein miettinyt, voiko Venetsia yhä yllättää hänet. Aina se on yllättänyt.

Viimeisin lähes maaginen kohtaaminen tapahtui samaisessa Marion kahvilassa pääsiäisenä pari vuotta sitten. Leipuri esitteli kultaajamestari Adrianon, joka on kullannut veistokset San Marcon aukion yllä.

Kahvien jälkeen vanha mestari vei Maarun kujia pitkin sillan yli kotiinsa.

”Mykistyin. Vuosien varrella olin usein istunut eräällä penkillä. Olin katsellut voimakkaasti viestivää taloa ja miettinyt, mitä se mahtoi pitää sisällään.”

Talo oli kultaajan koti ja verstas. Lähtiessään Maaru sai lahjaksi pienen paperipussin, jossa oli mestarin omalta mestariltaan perinnöksi saamaa pohjustussavea.

”Se on aarteeni. Odotan, koska sille tulee käyttöä.”

Japani – uusi maailma

Japani tuli Maaria Wirkkalan elämään ilman lapsuuden sidettä tai henkilökohtaista kaipuuta.

”Se vain ilmaantui kutsumatta. Joskus tapahtuu niin.”

Maaru on saanut tehdä töitä Echigo Tsumarin seudulla Tokion luoteispuolella. Ympäristö ja kulttuuri ovat eksoottisia, silti maisema ja paikka ovat tuntuneet kaksoisvalotukselta jostain jo koetusta. Kaukaisten kylien erilaisuus oli omituisella tavalla heti tuttua, koska se muistutti jollain tavalla Lappia.

”Seudun ihmisistä on tullut minulle silta uuteen maailmaan. Se ei ollut eksotiikkaa, vaan tuntui kuin olisin kokenut saman Nuorgamissa tai että olisin tavannut nämä ihmiset Inarissa.”

Sittemmin maisemat ovat kohdanneet konkreettisesti. Eräs Maarun taideteos koostuu neljästäsadasta parista japanilaisia niinisandaaleja, jotka muodostavat huoneeseen eräänlaisen terassikatsomon.

Sandaalien pohjat Maaru kultasi Suomen pohjoisimman järven rannalla ja vei tunturien yli Nuorgamin matkahuoltoon, josta ne matkasivat kauas Kiryaman kylään.

Parhaillaan Maaru pohtii teosta, joka sijoittuu Japanin alppien tuntumaan. Paikkaan, jossa on järvi, kaksi mökkiä, ruuhi, lampi, kolme pientä Buddhan patsasta ja legenda kellon äänestä, jonka voi joskus kuulla. Jos on onnekas.

Uusinta 'Ei aivan viaton' -nimistä työtä tehdessään Maaru on ajatellut piilotetun väkivallan uhkaa ja kauneuden alla mahdollisesti olevaa petosta.

Ranska – Kappale matkaa

Yhteys Ranskaan syntyi, kun Maarulle tarjoutui Taideteollisesta korkeakoulusta valmistumisen jälkeen mahdollisuus opiskella Aix-en Provencen taidekoulun kokeilevassa ateljeessa.

”Se oli käänteentekevä aika. Pudotin selästäni nuoruuden epävarmuuden taakan, ja palasin Suomeen kevein kantamuksin. Näin asiat laajemmin, ja tekemiseni suunta kirkastui. Kaikki tuntui olevan mahdollista.”

Kotiin palattuaan hän teki ensimmäisen näyttelynsä siitä, mitä oli oivaltanut. Näyttelyn nimi oli Kappale matkaa.

Ranskasta Maarulle jäi elinikäisiä ystäviä, opettajia ja opiskelutovereita. Tuolloin muistikirjaan kirjoitettu lause, ”tärkeintä on tekeminen”, kulkee mukana edelleen.

Ranska on erityinen paikka myös Timo Torikalle, joka on työskennellyt siellä teatterissa vuosien ajan. Työhuone vuorten kainalossa Merialpeilla, ja sitä ympäröivät vuoristokylien maisemat ja ihmiset ovat tulleet osaksi perheen elämää. Maaru ja Timo myös vihittiin siellä kolmekymmentä vuotta sitten.

Elämäntyö

Elämä ja työ ovat 67-vuotiaalle Maarulle luontevasti sama asia. Ne lomittuvat ja limittyvät.

Lapsuudenkodissa olemisen tapa oli yhdessä tekeminen, lasten kanssa ei välttämättä leikitty.

”Vanhemmat ottivat minut ja veljeni usein mukaansa töihin. Äidin työpaikalla, Arabian taideosastolla saimme palan savea tai vain seurailimme taiteilijoiden työtä.”

Maaru muistaa lämpimästi kiehtovat taiteilijapersoonat Birger Kaipiaisen, Toini Muonan ja Francesca Lindhin.

Aune Siimeksen työhuoneen kasvit kiipesivät seinille, ja hänen karheista käsistään syntyi mitä herkimpiä ohuita ja läpikuultavia esineitä. Isä sai häneltä ruohosipulin, joka kasvaa edelleen meillä Lapissa.”

Maarian taide käy vuoropuhelua ajan ja paikan yli.

Maarun Tinni-tyttären lapsuus on ollut osittain samankaltainen kuin hänen omansa. Myös hän on ollut mukana työmatkoilla.

”Työpäiväni venyivät usein pitkiksi, ja olosuhteet vaihtelivat paahtavasta helteestä lumihangessa vaeltamiseen. Toivon kuitenkin, että Tinnin mieleen ovat jääneet myös Japanin teostani ympäröivät siniset hortensiapellot, kaskaiden ääni, furo-kylvyn levollisuus ja majatalon, ryokanin, emännän kauniit ateriat.”

Venetsiasta tytär on löytänyt omat kujansa ja paikkansa, joiden ääreen hän kenties palaa yhä uudelleen.

”Kun ihminen katsoo maisemaa, katsoo maisema myös ihmistä”

Eri puolille maailmaa on muodostunut pieni piiri ihmisiä, joiden kanssa Maaru yhdistää itselleen merkitykselliset maisemat.

”Meillä on yhteinen kuu. Minua kiehtoo se, että vaikka olemme etäällä toisistamme, meillä on yhteys. Sama kuu valaisee Meri-alpeilla vuorten välissä kulkevaa jokilaakson uomaa ja heijastuu Suomen pohjoisimmasta järvestä. Se kultaa syrjäisen kylän katot ja riisipalstat Japanissa ja luo säteensä pariisilaiseen kattohuoneistoon.”

”Kiinalainen kirjailija Francois Cheng on sanonut, että kun ihminen katsoo maisemaa, katsoo maisema tavallaan myös ihmistä.”

Tänä kesänä Maarun maisemaan voi tutustua Helsingin Vallisaaressa. Kaupungin edustalla oleva saari on kaunis retkikohde, mutta sen historia on verinen.

Biennaaliin kuuluvan teoksen nimi on Not so innocent – Ei aivan viaton. Sitä tehdessään Maaru on ajatellut piilotetun väkivallan uhkaa sekä kauneuden alla olevaa mahdollista petosta ja ihmisjoukon arvaamattomuutta.

”Nuorena olin hirveän varma siitä, mitä mieltä olin. Nykyään en ole varma mistään.”
Taiteilija Maaria Wirkkala

Materiaalit tulevat osaksi paikan historiaa. Teos on tekijälleen kuin vaarallisen miinakentän purkamista. Se käsittelee myös särkyneen mielen mahdollista eheytymistä.

”Lähtökohta on tilanne: Tilanne suhteessa ympäröivään maailmaan ja henkilökohtainen tilanteeni. Asiat, jotka tapahtuvat minusta riippumatta, asiat, joiden olemassaoloon vaikutan, sekä olosuhteet, joihin asetun. Hyväksyn tilanteeni.”

Maaru on huomannut, että mitä enemmän tutustuu johonkin asiaan tai paikkaan, sitä vähemmän tajuaa tietävänsä ja ymmärtävänsä. Kun luulee tuntevansa jonkun, tulee yllätetyksi, ja kaikki näyttäytyy uudessa valossa.

”Nuorena olin hirveän varma siitä, mitä mieltä olin. Nykyään en ole varma mistään, enkä pidä mitään itsestään selvänä. Työntekoon suhtaudun kuitenkin niin, että teen jokaista työtäni, kuin se olisi viimeinen.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 06/2021. Lapsuuskuvat Maaria Wirkkalan kotialbumista.

Kurkista roolien taakse ja seuraa Eevaa myös Facebookissa ja Instagramissa.

Kommentoi »