Espressokone pitäisi ensin lämmittää. Lindqvist puhisee. Tavallinen kahvi sitten, kiitos.
Norrtäljen unelias puutalokeskusta on portti Tukholman saaristoon. Lindqvist asuu runoilijavaimonsa Mia Ajviden ja poikansa kanssa Rådmansöllä, 20 kilometriä täältä ulos saaristoon. Molemmille puolisoille on siellä oma pieni kirjoitusmökki.
”Minulla on todella vahva suhde saaristoon, meren tuoksuun. Haluan asua ainakin sen verran lähellä merta, että tunnen sen”, Lindqvist kertoo. Ensimmäisen kahvikupin jälkeen hänen vallattomasti risteilevä puheensa hidastuu edes hieman ja alkaa tarttua aiheisiin.
”Mutta minulla on toinenkin kuva merestä. Se johtuu varmaan siitä, että isäni kuoli hukkumalla.”
Nyt hän asuu isänsä vanhassa talossa. Hänen kirjoissaan merestä tulee yleensä vain pahaa ja pelottavaa.
”Joskus 8–9 vuotta sitten olimme perheen kanssa veneellä ja näimme valtavan varpusparven tai oikeastaan -pilven. Niitä oli tuhansia. Pilvi vaihtoi jatkuvasti muotoaan. Ajattelin, että ne yrittävät sanoa jotain; tuo on kieli, viesti meille. Siitä syntyi ajatus, että saariston ovat luoneet aivan eri voimat kuin mitä luulemme. Aivan eri asiat ja lait ohjaavat sitä valtavaa vesimassaa. Että vedessä on äly, ja linnut ovat sen ilmentymä.”
Lindqvist on päässyt vauhtiin. Hänen tuuheat, vitivalkoiset kulmakarvansa muodostavat kasvoille alati muotoaan muuttavan kehyksen. Hiukset on leikattu lyhyeksi – sääli, sillä ennen ne sojottivat suoraan ylös. Se oli täydellinen kauhukirjailijan kampaus.
Mutta ei se mitään. Lindqvist jos kuka osaa sekä puhua että kirjoittaa fantasiamaailmastaan uskottavasti.
John Ajvide Lindqvist, 42, löi huikeasti läpi vuonna 2004 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Ystävät hämärän jälkeen. Se on myyty 30 maahan. Siitä on tehty sekä ruotsalainen että amerikkalainen elokuvaversio. Erityisesti ruotsalaiselokuva oli valtaisa menestys. Sitä pidetään Hollywoodin Ruotsi-kuumeen aloittajana, sillä sen jälkeen siellä on innostuttu muun muassa Millennium-trilogiasta, Jens Lapiduksen dekkareista ja Hääkuvaaja-elokuvasta. Lindqvistin toisesta romaanista Kuinka kuolleita käsitellään on tullut tarjouksia kansainvälisiltä tuotantoyhtiöiltä jo ennen ruotsalaisversion kuvaamista.
Ystävät hämärän jälkeen oli vampyyrikirja ennen vampyyribuumia. Sen ansiosta Lindqvistiä alettiin kutsua Ruotsin kauhukuninkaaksi. Itse hän kommentoi usein, että on helppo olla Ruotsin paras kauhukirjailija, kun on Ruotsin ainoa kauhukirjailija. Se ei kyllä enää pidä paikkaansa.
Vaikka esikoinen sijoittuu arkisesti 80-luvun alun tukholmalaislähiöön Blackebergiin ja vaikka sen päähenkilöt ovat lapsia, mukana on kaikki vampyyrikauhun elementit ja paljon muuta ällöttävää. On pedofiliaa, verikanistereita, vampyyrin paistumista elävältä ja niin edelleen.
Myös Lindqvistin myöhemmät teokset ovat puhdasta kauhua. Juuri suomennetussa neljännessä romaanissa Kultatukka, tähtönen teinitytöt tappavat silmittömästi ja poraavat kalloja auki. Se on Lindqvistin kirjoista kauhein, niin epäinhimillinen, että julkaisemista piti miettiä.
”Annoin käsikirjoituksen luettavaksi parhaalle ystävälleni ja kysyin, mitä mieltä hän oli kirjan moraalista. Hän on todella ennakkoluuloton tyyppi mutta sanoi silti, että tämä on kyllä huolestuttava. Että tämä ei ole oikein hyvä.”
Lindqvist on ilmeikäs puhuja, ja nyt hän ottaa syyntakeettoman pikkupojan eleet käyttöön.
”No tiedän. Mutta semmoinen siitä tuli.”
Kuulostaako mukavalta? No, tässä juuri on Lindqvistin ainutlaatuisuus. Vaikka hän on Ruotsin kauhukuningas, kauhu on vain yksi hänen kirjojensa ulottuvuuksista.
Minä luen John Ajvide Lindqvistiä, koska hän on loistava ihmiskuvaaja. Hänen päähenkilönsä ovat sympaattisia mutta tavalla tai toisella vajavaisia. He ovat yksinäisiä lapsia, alkoholisteja, perhe-elämässään epäonnistuneita surumielisiä puolisoita. Lindqvist kirjoittaa heistä humoristisesti mutta lämpimästi, tarkasti mutta armollisesti. Ja lopussa rakkaus voittaa.
Se rakkaus taiteilee höpsön romantiikan rajamailla mutta pysyy kuitenkin koskettavana. Hän on kirjoittanut kauneimman lukemani kuvauksen teinien ensisuudelmasta. Se on Ihmissataman alussa:
Cecilian huulet olivat jännittyneet ja hiukan kovat. Samalla käsittämättömällä päättäväisyydellä Anders työnsi kielensä niiden väliin. Tytön kieli työntyi ulos ja kohtasi hänen omansa. Kieli oli lämmin ja pehmeä ja Anders nuoli sitä. Kokemus oli aivan uusi: nuolla jotain mikä oli samaa kuin se jolla nuoli. Juuri sitä hän ei ajatellut, mutta jotain sen suuntaista, ja sillä hetkellä kaikki muuttui epävarmaksi ja omituiseksi eikä hän tiennyt mitä tehdä.
Samassa kirjassa on myös liikuttavan kaunista ikäihmisten seksiä, uskomatonta kyllä.
Kirjojen veriorgiat ovat minulle sivuseikka. Kerron tämän Lindqvistille, ja hän nyökkää. Kriitikot kuulemma usein ihmettelevät, onko hänen pakko tunkea sitä tyhmää kauhua muuten niin laadukkaisiin teoksiinsa. Mutta Lindqvistille kauhu ei ole mikään tarpeeton lisämauste.
”Kaikki tarinani lähtevät kauhukuvistani. Sitten etsin niihin henkilöt, ympäristöt, henkilöiden puhe- ja reagointitavat. Potretit syntyvät kaikesta siitä mutta alkavat aina kauhusta.”
Nuo kauheat ja jännittävät lähtötilanteet ovat Lindqvistin bravuuri. Kuten vaikka se, että eräänä iltana Tukholmaan laskeutuu painostava kuumuus, jonkinlainen sähköinen jännite, eikä yhtäkään sähkölaitetta saa enää sammutettua (Kuinka kuolleita käsitellään). Tai se, kun perhe lähtee kauniina talvipäivänä merelle hiihtämään ja kuusivuotias tyttö katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin jäällä, jossa ei ole mitään piilopaikkaa (Ihmissatama).
Tai tämä: Eräänä aamuna viiden matkailuvaunun asukit heräävät ja huomaavat, että vaunut ovat yön aikana siirtyneet camping-alueelta jonnekin, jossa ei ole mitään muuta kuin lyhyeksi leikattua nurmikkoa joka suunnassa horisonttiin asti.
Tämä on alkutilanne tekeillä olevassa kirjassa, jonka nimeksi tulee X. Paljon muuta Lindqvist ei vielä kirjasta tiedäkään. Paitsi teemabiisin:
”Abban Tiger! I am behind you, I’ll always find you, I am the tiger.”
Ystävät hämärän jälkeen -romaanin Oskar-poika on Lindqvistin alter ego. Myös Lindqvist kasvoi Blackebergissa äitinsä luona ja vietti lomat saaristossa isänsä kodissa. Hänkin oli ainoa lapsi ja yläasteella koulukiusattu.
Ei ihme, että Lindqvistin tarinoiden henkilöhahmoista huomattava osa on koulukiusattuja. Oskar yritetään hukuttaa uimahallissa, Teresasta levitetään noloa videota netissä, Juliette lukitaan koulun kaappiin.
Ja kaikki he saavat koston. Todella verisen koston.
Väkivalta on tietenkin väärin, mutta Lindqvistin fantasiamaailmassa se tuntuu täysin hyväksyttävältä, suorastaan oikeudenmukaiselta. Näinä koulusurmien aikoina kuitenkin moinen fantasiakin arveluttaa.
Mitä John Ajvide Lindqvist oikeasti sanoisi kiusatuille lapsille?
”Oikeasti sanoisin, että lyö takaisin. Jos ympärillä on fiksuja aikuisia, kiusaaminen varmaan on mahdollista selvittää. Jos heitä ei ole, ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin lyödä takaisin. Mutta tiedän omasta kokemuksesta, kuinka mahdotonta se on siinä tilanteessa. Siinä pelon, heikkouden ja arvottomuuden tunteessa.”
Lindqvist itse löi lopulta takaisin. Yhdeksännen luokan keväällä, vain viikkoja ennen koulun loppumista hän sytytti pahimman kiusaajansa kaapin tuleen. Siellä paloivat kiusaajan kirjat, liikuntavarusteet, videopelit. Kaikki tiesivät, kuka sen oli sytyttänyt, mutta todisteita ei ollut.
”Sen jälkeen minun annettiin olla rauhassa, minulle oltiin jopa ystävällisiä – ei hän, mutta muut kiusaajat. Menimme luokkaretkelle, ja siellä oli kivaa”, Lindqvist kertoo.
”Mutta ei se välttämättä mene niin. Se voi muuttua jopa paljon pahemmaksi. Kiusaaminen on niin helvetin paskaa.”
Tämän poliittisempaa viestiä Lindqvistin kirjoihin ei sisälly, vaikka toisin voisi ajatella. Olisi esimerkiksi helppo väittää, että Ihmissatamassa esiintyvä ”rikkinäinen”, pelottava meriolento olisi hätähuuto saastuneen Itämeren puolesta.
Vielä helpompi olisi ajatella, että Kuinka kuolleita käsitellään ei oikeastaan kerro suhteestamme zombeihin vaan eri rotuihin tai keihin tahansa toisiin. Kirjassa käydään keskustelua siitä, mitä haudoistaan nousseille ja perheidensä luo pyrkiville kuolleille pitäisi tehdä: eristää keskitysleiriin vai päästää kotiinsa?
Lindqvistin mukaan tarinan lähtökohta oli kirjassakin esiintyvä lainaus historioitsija Sven-Eric Liedmanilta: ”Me” edellyttää nimittäin jotakuta, joka suljetaan ulkopuolelle, joka kuuluu niihin muihin, eivätkä nuo muut voi olla eläimiä tai koneita, vaan niiden on oltava ihmisiä.
”Ajattelin, että lopulliset ne ovat kuolleet. Ja mitä siitä tulee, kun ne haluavat takaisin meidän luo? Ne voivat olla homoja, maahanmuuttajia, liikuntavammaisia, keitä vain jotka eivät ole meitä. Se oli lähtöajatus, mutta sitten kirjaa kirjoittaessani en ajatellut mitään tuollaista. Oli vain zombit, jotka halusivat takaisin.”
Ehkä tarinasta tulee aina samanlainen, olivat ne mikä ryhmä tahansa, ehdotan.
”No juu, mutta kyllä kuolleita pitää käsitellä eri tavalla kuin vaikka iranilaisia”, Lindqvist toteaa.
”Kuolleet ovat kaikista eniten ne, sillä me tiedämme, että meistä kaikista tulee sellaisia. Siinä on sisällä meidän kuolemanpelkomme.”
Siinä on sisällä myös Lindqvistin isän kohtalo.
Hän hukkui kalastusreissulla 12 vuotta sitten. Kun ruumis löydettiin, Lindqvist halusi ehdottomasti nähdä sen – jotta ymmärtäisi, että isä todella on kuollut. Kaikki varoittivat, että ruumis oli huonossa kunnossa, mutta Lindqvist piti päänsä.
Kuinka kuolleita käsitellään onkin toiseuden kuvauksen lisäksi myös kertomus surutyöstä ja toiveesta, että hajoava ruumis edes hieman puristaisi surevan omaisen kättä.
”Onko sinulla vitosta?” Lindqvist kysyy. Hän ottaa kolikon oikeaan käteensä, ja yhtäkkiä se on poissa. Hän ei tee mitään, mutta kohta kolikko on hänen vasemmassa kädessään. Sitten taas oikeassa. Vasemmassa. Tämähän on taikuutta!
”Kun olin 14–15-vuotias, tein tätä jatkuvasti. Kuljin päiviä vitonen kädessäni, jotta pystyisin liikuttamaan kättäni luonnollisesti ja tekemään kaiken mitä pitää, vaikka peukalo on näin.”
Lindqvist kääntää kätensä ja näyttää kolikkoa, joka pysyy peukalon tyvessä omituisen, huomaamattoman koukistuksen avulla.
”Miksi minä kerroin tuon, nyt paljastuin”, hän harmittelee.
Taikatemput pelastivat John Ajvide Lindqvistin koulukiusaajilta. Hän aloitti ala-asteikäisenä, leikkasi, liimasi ja piirsi tarvikkeita, lainasi kirjaston kaikki taikatemppukirjat ja piti esityksiä taikurinhattu päässään äidilleen ja mummolleen. 13-vuotiaana hän läpäisi taikuriyhdistys Svensk magisk cirkelin sisäänpääsykokeen. Sieltä hän sai vihdoin oikeita kavereita, ”samanlaisia nörttejä” kuin hän itse.
”Jokaisen ihmisen on saatava kokea olevansa arvokas, ja juuri sen kiusaajat haluavat tuhota. Jos netti olisi ollut tuolloin olemassa, olisin viettänyt varmaan paljon aikaa siellä, pyörinyt jossain taikurisivustoilla. Mutta sen sijaan istuin kotona harjoittelemassa ja lukemassa. Tiesin että tämän minä osaan, tässä olen hyvä. Se oli henkireikäni.”
Hän kävi kilpailemassa, muun muassa Helsingissä korttitemppujen juniori-PM-kisoissa.
”Taisin tulla toiseksi. Siitä matkasta en muista kuin yhden helvetin ison monumentin, jossa oli jotain metalliputkia.”
Lindqvististä piti tulla ammattitaikuri. Lukiokesinä hän piti kadulla yhteensä 300–400 esitystä ja tienasi säkkikaupalla kolikoita. Hän oli hyvin puhelias taikuri ja kirjoitti etukäteen ahkerasti tarinoita ja vitsejä, joita esitti taikoessaan.
”Minusta se oli niin kivaa, että lopulta puhuin enemmän kuin taioin.”
Sitten stand up -komiikka rantautui Ruotsiin. 19-vuotias Lindqvist rohkaisi mielensä ja kävi kokeilemassa esiintymistä stand up –klubilla tukholmalaisessa kuppilassa. Se menikin hyvin: ihmiset nauroivat.
Niinpä Lindqvist lopetti taikomisen ja keskittyi puhumiseen. Hän elätti itsensä 12 vuotta stand up -koomikkona. Tosin hän alkoi vähitellen keskittyä enemmän kirjoittamiseen kuin puhumiseen. Hän kirjoitti vitsejä itseään tunnetummille koomikoille, näytelmiä ja tv-komediasarjoja. Kerran ollessaan vaeltamassa Nepalissa hän aloitti romaanin, ”kun ei ollut muutakaan tekemistä”.
”Mutta siitä ei tullut hyvä, koska olin päättänyt, että minusta tulee kirjailija ja sen piti olla vaikeaa. Piti tuskailla kielen kanssa.”
Kolmekymppisenä Lindqvist keksi kokeilla kauhutarinan kirjoittamista. Se oli luontevaa, sillä hän oli teini-ikäisestä alkaen lukenut kauhua.
”Ajattelin, että ei tässä tarvitse tehdä muuta kuin kertoa mahdollisimman karmea tarina. Kirjoitin 30 sivun novellin ja luin sen vaimolleni, ja olimme molemmat aivan kauhuissamme.”
Ystävät hämärän jälkeen syntyi sen jälkeen noin 7–8 kuukaudessa. Se hylättiin kuudessa kustantamossa, ennen kuin Ordfront tarjosi Lindqvistille sopimusta.
Taikurin urasta on ollut hyötyä kauhukirjailijallekin.
”Kirjoittaminen on pohjimmiltaan samaa loputonta harjoittelua, että oppisi tekniikan, jolla epätodellisen saa vaikuttamaan todelliselta.”
Viime kesänä istuin lentokoneessa nappikuulokkeet korvilla ja irvistin silmät kiinni. Vieruskaverini varmaan luulivat, että kärsin pahasta lentopelosta.
Mutta minä kuuntelin John Ajvide Lindqvistin tuoreinta teosta, Tjärven-pienoisromaania, joka on julkaistu vain ääni- ja e-kirjana. Siinä puolimädät ruumiit hyökkäävät merestä majakkasaarelle jumiin jääneen luokkakokousseurueen kimppuun, nappaavat heidät yksi kerrallaan ja syövät heidän aivonsa. Taustalla soi koko verisen päivän ajan luokkakokousnostalgiaan sopivasti kasettimankka ja Modern Talking. You’re my heart, you’re my soul.
Kirjailija oli tämän teoksen kanssa asettanut itselleen tiukat tuotantorajat: Tjärvenin oli valmistuttava 35 päivässä.
”Halusin vain kirjoittaa tarinan, joka olisi ällöttävä, kamala ja pelottava, ja jonka voisi kuluttaa kuin sipsipussin. Noilla rajoituksilla yritin kuitenkin kuvata hahmoja, joista lukija edes vähän välittäisi. Että tuntuisi pahalta, että zombit syövät heidät.”
Kirjalla ei ole kustantamoa, eikä Lindqvist halunnut julkaista sitä paperikirjana, jotta se erottuisi hänen varsinaisista romaaneistaan. YouTubesta löytyy hänen itse tekemänsä, omassa kotikutoisessa genressään nerokas mainosvideo teokselle. Se näyttää camp-huumorilta, mutta Lindqvist on aivan tosissaan. Videolla hän seisoo merimaiseman edessä neonvihreä pipo päässään ja näyttää merikartasta, miten kaukana majakkasaari Tjärven on. Taustalla soi Modern Talking.
Tjärvenin kaltaisia kokeiluja ei ole luvassa lisää. Tukholman Dramateniin tulee keväällä Lindqvistin näytelmä, joka kuulemma ei ole kauhea.
”Se on… hauska.”
Epäilemättä. Sen nimi on Fem kända dansbandmusiker döda i seriekrock. Viisi tunnettua tanssiyhtyemuusikkoa kuollut ketjukolarissa.
Musiikki on aina mukana Lindqvistin kirjoissa, suorina tai piilotettuina viittauksina. Jonkinlainen huipennus ovat Ihmissataman teini-ikäiset, mopolla päristelevät kummituskaverukset, jotka puhuvat pelkästään The Smiths -sitaatein.
Musiikkilainoista on tullut ongelmia, kun kirjoja on myyty anglosaksisiin maihin, joissa tekijänoikeuslait ovat erilaiset kuin Pohjoismaissa: lainauksiin pitää kysyä lupa, ja niistä pitää maksaa vaadittua korvausta koko siltä ajalta, jona niitä käytetään. Näin ollen englanninkielisessä Ihmissatamassa kummituskaverukset eivät puhukaan The Smiths -sitaatein. Se on kirjalle samanlainen menetys kuin jos Stieg Larssonin Lisbeth Salander ei osaisikaan käyttää tietokonetta.
Kultatukka, tähtönen -kirjassa karmeinta verilöylykohtausta somistavat Abban Thank You for the Musicin säkeet. Abban oikeuksia edustaa Universal Music. Sellaista jättiä tuskin kukaan haluaisi neuvottelukumppaniksi oikeusasioissa.
”Englantilainen kustantamoni kirjoitti minulle ensin, että ’sinähän olet ruotsalainen, eikö sinulla ole jotain yhteyksiä Abban ihmisiin’”, Lindqvist kertoo ja pyörittelee silmiään. Niin kuin Ruotsi nyt olisi joku Islanti.
”Mutta joku tunsi jonkun Universal Musicilla, ja kirjoitin tälle henkilölle. Hän vastasi, että voisinko lähettää ne kohdat kirjasta heille, niin he näkevät mihin tätä käytetään.”
Lindqvist vaikenee merkitsevästi.
”Lähetin kaiken. Massamurhan ja muut. Ja ajattelin, että tämä oli tässä.”
Parin viikon päästä Lindqvist kuitenkin sai vastauksen: hän saisi käyttää säkeitä niin kauan kuin halusi, ilman korvausta, kaikilla kielillä.
”Aivan käsittämätöntä! Mietin että onkohan Benny tai Björn – tai Benny koska tykkään hänestä – ollut jotenkin mukana tässä.”
Lindqvist puhuu paljon, räjähtää vähän väliä melkein liian äänekkääseen nauruun ja varmistaa hyvin moneen kertaan, että nauhurini on päällä. Jokin hänessä muistuttaa kärsimätöntä lasta. On helppo ymmärtää, että hän tarvitsee oman kirjoitusmökin meren rannalla pystyäkseen keskittymään.
”En viihdy kaupungissa. Varsinkin niinä vuosina, kun olin suhteellisen suosittu stand up -koomikko, piti koko ajan pyöriä piireissä. Se ei sopinut minulle ollenkaan”, hän sanoo maalaiskahvilan terassilla.
”Tunnen itseni mielettömän etuoikeutetuksi, kun saan istua yksin mökissäni ja keksiä juttuja päivästä toiseen. Toimin ihan hyvin sosiaalisissa tilanteissa, mutta en hakeudu niihin enää.”
Lindqvistillä ei pitkään aikaan ollut edes kännykkää. Nykyään hänellä on, lähinnä mahdollisia merihätätilanteita varten. Häntä kun on entistäkin vaikeampi houkutella pois saaristosta.
Lindqvist jätti esimerkiksi väliin pari vuotta sitten Ruotsin elokuva-alan Guldbagge-palkintogaalan, jossa hänet palkittiin vuoden parhaasta käsikirjoituksesta Ystävät hämärän jälkeen -elokuvaan. Se oli kuitenkin hyvin romanttinen poisjäänti.
Elokuvan ohjaaja Thomas Alfredson kävi pokkaamassa kirjailijan palkinnon ja lausui tämän terveiset. Ne oli osoitettu Lindqvistin vaimolle.
Ennen niitä on huomautettava, että elokuvan ja kirjan ruotsinkielinen nimi on Låt den rätte komma in, siis ”anna sen oikean tulla sisään”. Se on laina Morrisseyn kappaleesta Let the right one slip in.
Lindqvistin tervehdys vaimolleen suorassa tv-lähetyksessä kuului:
”Olipa hyvä että annoin sinun tulla sisään 15 vuotta sitten. Olen mieluummin sinun kanssasi tämän illan.”
Varoitus: seuraa juonipaljastus. John Ajvide Lindqvistin tuoretta kirjoituskokoelmaa Låt de gamla drömmarna dö tuskin käännetään suomeksi, joten uskallan tämän tehdä.
Kirjan niminovelli on epilogi Ystävät hämärän jälkeen -romaanille. Lindqvistiä alkoi vaivata, millaista kohtaloa sekä elokuvien että romaanin avoin loppu tarjoaa päähenkilöille: Oskar vanhenisi ja vampyyri Eli pysyisi lapsena, heidän rakkautensa muuttuisi ällöttäväksi, ja Oskar joutuisi tappamaan ihmisiä Elille ravinnoksi.
Tämä ei ollut Lindqvistin, tuon parantumattoman romantikon, haluama loppu. Niinpä hän täydensi heidän tarinansa ja samalla musiikkilainansa – Morrissey laulaa: Let the right one in, let the old dreams die.
Novelli sijoittuu nykyaikaan, kolme vuosikymmentä kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä on syvästi toisiaan rakastava pariskunta; konduktööri Stefan ja häntä huomattavasti vanhempi puoliso, poliisi Karin (siis Lindqvist ja hänen 18 vuotta vanhempi vaimonsa). Stefan sairastuu syöpään ja saa erittäin huonon ennusteen.
Karin on tutkinut Oskarin selvittämätöntä katoamista vielä eläkkeelläkin. Hänellä on teoria, jota poliisilaitoksella ei voi ääneen sanoa: ehkä Blackebergissa olikin vampyyri, siis ihan oikeasti. Ja ehkä Oskar lähti vampyyrin matkaan. Ratkaiseva todiste tulee poliisilaitokselle lähetetystä valokuvasta, joka on otettu Barcelonassa aivan hiljattain. Kuvan taustalle ovat sattumalta ikuistuneet Eli ja 12-vuotias Oskar. Eli on siis tehnyt Oskarista vampyyrin, ja nyt he elävät ikuista lapsuutta Barcelonassa.
Kun tämä selviää, mitä tekevät Stefan ja Karin? Lähtevät tietenkin Barcelonaan etsimään ikuista elämää yhdessä.
Lindqvist on sellainen. Hänen tunteensa ovat suuria, olivat ne sitten rakkautta, vihaa tai pelkoa.
”Haluan kirjoittaa melodramaattisesti, että suurin kaikista on rakkaus. Mutta haluan myös ihan tosissani, että välillä on niin ällöttävää ja karmeaa, ettei melkein voi lukea”, hän kuvailee ja tilaa vielä tuplaespresson.
Norrtäljen päivä on pilvinen ja tuuleton. Meri selkämme takana ei kimmellä, ei näytä sen enempää uhkaavalta kuin romanttiseltakaan. Mutta kun Lindqvist kohta palaa takaisin kirjoitusmökkiinsä, hän taikoo esiin meren kummatkin puolet.
