Eeva

Taide auttaa Minna Marttista kestämään kipuja

Taide auttaa Minna Marttista kestämään kipuja

Minna Marttinen oli kätilö ja kilparatsastaja, kun hän sai tietää sairastavansa harvinaista sidekudossairautta. Hän joutui luopumaan unelmatyöstään ja hevosharrastuksestaan. Taiteen avulla hän on päässyt vaikeimpien vaiheiden yli.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Vantaalaisen omakotitalon ovessa on mustan koiran kuva ja viesti tulijoille: ”Annathan minulle työrauhan! Olen Martti ja opiskelen avustajakoiran tehtäviä. Ethän huomioi minua.”

Nuori labradori tervehtii innokkaasti, ja pieni chihuahua säestää vierellä.

”Kun kuulin, että koiran nimi on Martti, tiesin sen kuuluvan meidän perheeseen”, Minna Marttinen, 36, sanoo avustajakoirastaan.

Kaksivuotias labradorinnoutaja osaa jo sytyttää kuonollaan valot, auttaa takin riisumisessa ja nostaa pudonneet tavarat.

Perheen pojat, Jesper, 8, ja Jeremi, 7, ovat koulussa. Olohuoneessa on esillä Minna Marttisen lastenkirjakuvituksia. Niissä punatukkainen tyttö seikkailee sadun maailmoissa. Maalaaminen täyttää nyt päivät.

Yliliikkuvat nivelet

Kuutisen vuotta sitten Minnan elämä oli vielä täysin toisenlaista. Espoolaisessa taiteilijaperheessä varttunut nuori nainen työskenteli synnytyssairaalassa kätilönä. Hänellä oli miehensä kanssa kaksi pientä lasta, ja vapaa-aikanaan hän harrasti aktiivisesti ratsastusta. Kouluratsastuksessa hän kilpaili omalla hevosellaan, Asililla.

”Asil oli unelmieni hevonen. Herkkä ja tunteikas arabiruuna, joka rakasti kilpailemista”, Minna sanoo.

Lasten syntymän jälkeen vuonna 2009 oli menossa hyvä kisakausi, kun Minna alkoi tuntea outoja, kovia selkäkipuja. Aluksi kivut tuntuivat vain ratsastaessa, mutta pian selkä kipeytyi myös töissä ja autolla ajaessa. Lääkäri tutki ja totesi kipujen johtuvan yliliikkuvista, löysistä nivelistä.

Onneksi ei mitään sairautta, Minna ehti ajatella silloin. Sairaanhoitajana hän alkoi kuitenkin hakea netistä lisätietoa vaivoistaan. Oireet vaikuttivat täsmäävän perinnölliseen sidekudossairauteen.

Työterveyslääkäri arveli, ettei kyse voisi olla niin harvinaisesta sairaudesta. Minna ei kuitenkaan antanut periksi, vaan hakeutui toiselle, tautiin paremmin perehtyneelle lääkärille.

Tutkimuksissa Minnan todettiin sairastavan perinnöllistä sidekudosheikkoutta eli Ehlers-Danlosin oireyhtymää. Samalla saivat selkäkipujen ohella muutkin omat ja suvun tuntemat oireet selityksen.

”Lääkärin diagnoosi oli lopulta helpotus. Omituiset vaivani ratkesivat. Ne eivät olleetkaan psykosomaattisia ja korvien välissä.”

Taudin oireisiin kuuluvat yliliikkuvien nivelten lisäksi närästys, tyrät, samettinen iho ja sydämen epäsäännöllinen syke.

Puolen vuoden kuluttua lääkäri antoi uuden ennusteen, ja se oli musertava. Tilanne pysyisi samana tai huononisi. Kivut olivat silloin jo niin kovat, että kaupassakäynti tuntui tuskaiselta. Minna pystyi kävelemään, mutta odottelu pitkässä kassajonossa oli koettelemus. Töissä jopa lääkekaapin avaimen kääntäminen sattui ranteisiin.

”Työyhteisömme sairaalassa oli hyvä. Luopuminen kätilön työstä tuntui senkin vuoksi raskaalta”, Minna sanoo.

Kovinta oli kuitenkin kuulla, ettei hän voisi enää ratsastaa.

Minna Marttinen on sopeutunut sairauteensa ja näkee vammautumisessa myös paljon hyvää.

Kun on mieluisaa tekemistä, kipuja kestää paremmin. Sen Minna Marttinen on huomannut kuluneiden vuosien aikana.

Ollessaan kotona sairauslomalla Minna lainasi eräänä päivänä hetken mielijohteesta poikien vesivärejä ja päätti pitkästä aikaa kokeilla maalaamista. Se oli tuttua jo lapsuudenkodista ja teinivuosilta, mutta jäänyt moneksi vuodeksi muiden harrastusten ja perhekiireiden vuoksi.

”Minulle tuli vahva tarve maalata. Samalla se osoittautui hyväksi kipulääkkeeksi. Kun keskityin johonkin oikein paljon, se vei ajatukseni sairaudesta ja oli helpompi sietää särkyjä.”

Kilpatanssia seisomisen sijasta

Minna Marttisen sairastaman sidekudostaudin oireet ovat samantyyppisiä kuin reumassa. Kipuja voidaan lievittää lääkkeillä, mutta varsinaista hoitoa tautiin ei ole.

”Minun on helpompi liikkua nopeasti kuin hitaasti. Tasaisella saatan nyrjäyttää nilkkani, ja kevyitä kotitöitä tehdessäni voin vahingossa tehdä virheliikkeen niin, että olkapää menee sijoiltaan.”

Seisominen on lähes mahdotonta, mutta sen sijaan Minna pystyy harrastamaan kilpatansseja, koska niissä liikkeet ovat opittuja ja hallittuja.

Kuntoilu pitää lihakset lämpiminä ja vetreinä, mutta jos liikkuu liikaa, kipeytyy entisestään. Päivät vaihtelevat paljon.

”Muiden on vaikea ymmärtää tätä sairautta, koska näytän terveeltä ja saatan hyvänä päivänä kävellä nopeastikin. Huonona en pääse edes sängystä ylös. Onneksi niitä päiviä on harvemmin.”

Sairauden alkuvaiheessa Minna oli viettänyt neljä kuukautta kotona neljän seinän sisällä, kun toimintaterapeutti ehdotti hänen käyttöönsä pyörätuolia.

”Pyörätuoli merkitsi minulle silloin vapautta. Pääsin sen avulla taas liikkumaan ulkona ja käymään ruokakaupassa.”

Samoihin aikoihin muiden suurten elämänmuutosten kanssa päättyi Minnan avioliitto.

”Psykologi arveli minun paenneen vaikeaa parisuhdetta töihin ja harrastuksiin, mutta sairastumisen jälkeen en pystynyt karkaamaan enää mihinkään. Ongelmat oli kohdattava. Suhteessamme oli mennyt pitkään huonosti, ja kun sain viimein sanottua, että haluan eron, oloni helpottui.”

Pojat olivat silloin vielä pieniä. Nuorempi, Jeremi, oli vain parivuotias ja Jesper kolmen, kun Minnasta tuntui, ettei sairauden vuoksi olisi turvallista olla lasten kanssa yksin kotona.

Hän soitti kaupungin viranomaisille saadakseen apua. Vammaispalvelut eivät ole tarkoitettu lapsiperheille, vastattiin puhelimesta ja ohjattiin perhetyöhön. Perhetyön palvelut eivät ole tarkoitettu vammaisia varten, kuului sieltä.

Minna tiesi kuitenkin tarvitsevansa oikeasti apua ja jatkoi sinnikkäästi. Lopulta apua järjestyi. Neljän vuoden ajan Minnalla on ollut avustaja, joka auttaa häntä arkiaskareissa ja liikkumisessa.

Olohuoneen seinällä on maalaus, joka esittää kaunista arabiratsua vaaleaa taustaa vasten. Taulu oli mukana näyttelyssä, jonka Minna Marttinen piti viime keväänä helsinkiläisessä galleriassa.

Hevoset ovat aina olleet Minnalle tärkeitä, ja nyt hän maalaa niitä.

Vasta jälkikäteen Minna oivalsi, että hänen maalaamansa taulu kuvasi talvista metsäretkeä, viimeistä pitkää ratsastusta, jonka hän pystyi hevosellaan tekemään.

Kuusi vuotta sitten Minna vietti vielä paljon aikaa tallilla Kirkkonummella.

”Muistan, kuinka lähdin taas kerran ratsastamaan metsälenkille. Pakkasta oli lähes 20 astetta ja lunta oli paljon. Ratsastin ilman satulaa, jotta tuntisin paremmin hevosen lämmön. Metsätie oli kaunis, ja puista putoili hiljalleen lunta hevosen selälle.”

Keväällä 2010 lääkäri sanoi Minnalle suoraan, että ratsastamiset oli nyt ratsastettu. Siinä vaiheessa ei ollut enää toivoa, että olo kohenisi entiselleen.

Pitkään aikaan hän ei pystynyt edes käymään talleilla. Asil on ollut ystävän tallilla hoidossa, ja sitä on vuokrattu muille ratsastajille.

Hevosia Minna alkoi maalata tauluihinsa vasta viime talvena.

”En pystynyt käsittelemään niitä aiemmin taiteessani, aihe oli liian kipeä. On vieläkin haikeaa nähdä muiden ratsastavan. Ikävä hevosen selkään on niin kova, että pala nousee kurkkuun. Olen kuitenkin jo hyväksynyt tilanteen. Käyn taputtelemassa Asiliakin talleilla.”

Hevosten maalaaminen lievittää ahdistusta, ja Minnalla on taas uusi syy käydä talleilla. Hän valokuvaa hevosia pystyäkseen maalaamaan niitä kotona tai työhuoneella.

”Nyt ajatukseni ovat siinä, mitä tulisin tekemään, eivät siinä, mitä olen menettänyt. Se helpottaa tallikäyntejä.”

Kaikella on tarkoituksensa

Martti jää tulevaisuudessa Minnan avustajakoiraksi, vaikkei läpäisisikään virallisia testejä. Paljon se on ehtinyt jo oppia. Se purkaa lattialla olevan kassin ja nostaa tavarat pyörätuolissa istuvan emäntänsä syliin, hakee kännykän ja noutaa kaukosäätimen.

”Meillä on nykyisin huomattavasti siistimpää kuin ennen Marttia”, Minna sanoo naureskellen.

Innokas labradori käy nykäisemässä haastattelulehtiöstäkin siltä varalta, että emäntä haluaisi tarkistaa muistiinpanot.

Minna sanoo aina uskoneensa siihen, että kaikella on tarkoituksena. Kun hän vei vanhaa taulua kunnostettavaksi Harri Silanderin taideliikkeeseen, hän mietti, rohkenisiko samalla näyttää tälle omia töitään.

”Galleristi ihastui taulujeni herkkyyteen. Hän on rohkaissut minua sen jälkeen kulkemaan taiteessani modernimpaan suuntaan ja etsimään sitä, mikä tulee syvemmältä sisältäni. Meistä tuli Harrin kanssa ystäviäkin. Hän on tukenut minua vaikeina aikoina.”

Minnan molemmat vanhemmat olivat kuvataiteilijoita, ja isä Lasse Marttinen tunnettu muotokuvamaalari. Lapsuudenkodissa oli aina esillä ”ukkoja”, syntymäpäiviään viettäviä tai muuten ansioituneita henkilöitä, joita isä ikuisti maalauksiin. Kuvataidepainotteista lukiota käyvälle tyttärellekin vanhemmat opettivat muotokuvamaalausta.

”Nuorena mietin usein, mitä maalaisin. Nyt näen kaikkialla ideoita, joita haluaisin toteuttaa. Katselen maailmaa eri tavalla, ja valotukset kiehtovat minua.”

Toisinaan Minna maalaa kotona sängyssä puoli-istuvassa asennossa. Hyvinä päivinä hän lähtee työhuoneelleen.

Eräässä Minnan maalaamassa taulussa siro nainen istuu selin ja sitoo kiinni korsettiaan. Nainen tuo mieleen tanssijan, yksinäisen ihmisen, joka on vetäytynyt omaan maailmaansa. Työhön innoitti Anders Zornin maalaama taulu.

Korsetti kuvaa kipua. Maalauksen nainen pyristelee siitä irti.

”Se herätti minussa niin paljon tunteita, että oli ryhdyttävä maalaamaan samasta teemasta. Naisen korsetti symboloi minulle painavaa ja puristavaa kipua. Halusin vangita tauluun tietyn surumielisyyden. Ehkä annan työlle nimeksi Kaipaus.”

Parin vuoden takaisissa tauluissa oli paljon ruskeaa ja tummia värejä.

”Niissä oli sairastumisen aiheuttamaa ahdistusta ja surua luopumisista. Nyt töihini on alkanut tulla vaaleutta ja värejä. Olen ehtinyt sopeutua tilanteeseen. Näen tulevaisuuteni entistä valoisampana. Jatkossa aion maalata enemmän tunnetiloja. Samalla voin käsitellä omia tunteitani.”

Perjantaisin Minna pitää Vantaan Invalidien kuvataidekerhoa. Hän pyörittää myös isänsä Lasse Marttisen nimiin perustettua taideharrastusta tukevaa säätiötä.

Vammautuminen on antanut paljon

Kun elämä on nuoruuden ruuhkaisten vuosien jälkeen ja sairauden takia hiljentynyt, on tullut tilaa taiteelle.

”Olisin jäänyt paljosta paitsi, jollen olisi sairastunut. Vammautuminen on vienyt paljon, mutta mielestäni tuonut vielä enemmän. Ratsastuksen sijaan maalaan. Ennen terveys olisi kuulunut tärkeimpiin arvoihini. Nyt tärkeämpiä ovat läheiset ja itsensä toteuttaminen.”

Sairastuminen on muokannut asenteita aiempaa realistisemmiksi.

”En pidä enää mitään itsestään selvänä. Olen tulevaisuuden suhteen optimistinen mutta samalla realistinen. Mikään ei ole varmaa.”

Sairaudessa on jatkuvasti parempia ja huonompia jaksoja. Viime aikoina lonkat ovat alkaneet kipeytyä.

”Olen joutunut taas sopeutumaan uusiin kipuihin ja rajoitteisiin”, Minna sanoo.

Lasse Marttisella oli tapana eläessään sanoa, että jollei hän maalaisi, hän ei olisi olemassakaan.

”Minusta tuntuu nyt samalta kuin isästä aikanaan. Taiteen tekemisestä on tullut niin iso osa minuutta”, Minna Marttinen toteaa.

Toimittaja: Pirjo Houni

Kuvat: Timo Pyykkö

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2015.

Julkaistu: 23.6.2016