Apu

Tähtikapellimestari Esa-Pekka Salonen: "Herätys, Suomi!"



Tähtikapellimestari Esa-Pekka Salonen: "Herätys, Suomi!"

Hän on ollut maailman huipulla 30 vuotta. Maailmalta Esa- Pekka Salonen seuraa suomalaista keskustelua kulttuurista ja Euroopasta hämmennyksen vallassa. – Vessakirjoittelun tasoa, hän parkaisee.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Clive Barda / Topfoto / Lehtikuva

On syksyinen aamu vuonna 1983. 25-vuotias Esa-Pekka Salonen on taas ollut pikkutunneille asti säveltäjäkavereidensa kanssa maailmaa parantamassa Helsingin yössä tai ”baanalla”, kuten hän itse illanistujaisia edelleenkin kutsuu.

Salosen lankapuhelin soi armottoman aikaisin, päässä jyskyttää. Agentti toisessa päässä on tohkeissaan – kotimaassa mainetta niittänyt nuorimies haluttaisiin pikavauhtia johtamaan maailmankuulua lontoolaista Philharmonia-orkesteria, jonka kapellimestari Michael Tilson Thomas kärsii tenniskyynärpäästä. Gustav Mahlerin kolmannen  sinfonian johtaminen odottaisi kapellimestarina vielä ensiaskeleita ottavaa Salosta jo muutaman päivän päästä.

– Sanoin agentille aika painokelvottomalla kielellä, että toi on huono vitsi ja painu siitä. Itse menin takaisin nukkumaan.

Muutaman tunnin päästä agentti soitti kuitenkin uudestaan, ja Salonen vastasi hetken emmittyään, että ”no, saamari, mennään”. Siitäkin huolimatta, että esitettävä sinfonia oli hänelle täysin vieras.

– Nuorenahan sitä ei osaa pelätä. Sain Radion sinfoniaorkesterin nuotistosta partituurin lainaksi ja ajattelin, että jos tämä menee ihan päin helvettiä, niin ainakin voin sanoa lapsenlapsilleni, että olen johtanut filharmonikoita Lontoossa kerran.

– Lähdin sitten vain tekemään sitä, ja tässä nyt ollaan, Salonen sanoo vaatimattomasti.

Salosen uran  käännekohdasta, huikeaksi kiitellystä Lontoon ensiesiintymisestä on nyt tismalleen 30 vuotta. Sen jälkeen tutuksi ovat tulleet arvostetuimmat orkesterit ja konserttisalit metropoleissa ympäri maailmaa. Mainetta ja mammonaa on piisannut siinä määrin, että Salosta on verrattu jopa rocktähtiin.

– Sama jätkä minä yhä olen kuin 30 vuotta sitten.

Vaikka Salonen onkin pesunkestävä maailmankansalainen, hän on myös umpisuomalainen.

Innokkaasti Twitterissä viestittelevä Salonen haikailee useissa viesteissä niin saunaa ja juhannusta kuin kalastusta ja uintia.

Fiilistelyn lisäksi Salonen yrittää Twitterissä luoda keskustelua Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta esimerkiksi Nokia-kaupan jälkeen. Se ei onnistu, kuten ei Salosen mielestä mikään muukaan keskustelu Suomessa.

– Suomesta puuttuu keskustelukulttuuri. Tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa on debatti, jota meillä ei osata tai haluta.

Salosen ja monen muun eläkesäästöjä on vuosien saatossa huvennut Nokian osakkeisiin, joiden kurssi on laskenut. Se on Salosen mukaan henkilökohtainen ongelma, mutta Nokian myynti on koko Euroopan ongelma.

– Tämä oli viimeinen eurooppalainen mobiiliteknologiahanke, joka nyt kuopattiin. Nyt on myönnetty, että Euroopasta ei ole mihinkään. Aloite on kokonaan Aasiassa ja Yhdysvalloissa. Eurooppa on 20 vuoden päästä teemapuisto, johon tullaan katsomaan kauppatoria ja Eiffelin tornia. Se on aika nuijaa.

Lääkkeeksi Salonen peräänkuuluttaa Euroopan liittovaltiota.

– On tragedia, jos EU:n vastaiset populistit saavat tahtonsa läpi. Sitten istutaan riihessä laulamassa Iitin Tiltua.

Vaikka Salonen puhuu paljon politiikkaa, poliitikoksi hän ei itse olisi valmis. Ei ole tosin kukaan kysellytkään. Presidentinvaaleissa hän tuki Sdp:n Paavo Lipposta, enemmän henkilön kuin puolueen takia.

Mutta jos hän olisi poliitikko, hän liputtaisi nyt esimerkiksi ”tajunnan räjäyttävän Guggenheim-rakennuksen” puolesta.

Salonen hakee esimerkkiä Los Angelesista, johon hänen aikanaan rakennettiin Walt Disney -konserttitalo.

– Kahdeksan kuukautta avaamisen jälkeen keskustan liikkeiden liikevaihto oli kolminkertaistunut. Hyvä museo on paljon enemmän kuin pelkkä taidekokoelma, Salonen muistuttaa.

Myös tämänhetkiset kulttuuripoliittiset linjaukset menisivät Salosella uusiksi. Arvot ovat kuulemma hukassa. Tästä Salonen sätti mediassa viime vuonna kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä.

– Keskustelu meni sellaiseksi internet-rähjäämiseksi, jossa nimimerkillä vuodatetaan sappea. Vessakirjoittelun tasoa.

Esiintymislavalla Salonen on karismaattinen johtaja, joka elää musiikkia joka solullaan. Se ei jää kenellekään epäselväksi.

Siviilissä farkuissa ja t-paidassa viihtyvä Salonen on taas kuin kuka tahansa tavis. Kaukana glamourista.

Vuosien saatossa mies on jonkin verran harmaantunut, mutta sama poikamainen virne nostaa poskipäitä yhä ylös kuin ennenkin.

Myös vanha esiintymispuku saattaisi vielä mahtua Saloselle. Sen verran hyvässä kunnossa 55-vuotias maestro on.

– Johtaminen on aika hyvää aerobista liikuntaa, koska kädet työskentelevät sydämen tason yläpuolella tuntikausia. Minulla on myös velvollisuus pitää itseni kunnossa, koska olen esiintyvä taiteilija. Ihmiset maksavat paljon rahaa päästäkseen konsertteihin.

Aikanaan Los Angelesin filharmonikkoja johtaessaan Salosella oli myös oma kuntovalmentaja. Nyt omatoiminen juoksuharrastus on vienyt voiton. Salosen juoksijan kyvyistä saatiin mallia myös Lontoon vuoden 2012 olympialaisissa, kun hän sai kunnian kantaa olympiasoihtua.

– Los Angelesissa yritin myös pelata lätkää, mutta vauhti 25-vuotiaiden ruotsalaisten porukassa oli liikaa. Rupesin myös pelkäämään, että joku taklaa jossain vaiheessa niin, että menee luita poikki. Sitten siirryinkin katsomoon.

Jääkiekkoa  ja  jalkapalloa Salonen halusi pelata myös pikkupoikana. Joukkuepelien vastapainoksi hän viihtyi hyvin myös yksin ja viihtyy edelleen. Lukeminen on ollut rakas harrastus jo lapsesta asti.

Nykyisin suosikkeja ovat runot, historiateokset ja elämäkerrat.

Äiti oli tosin jo varhain sitä mieltä, että pojan pitäisi alkaa ottaa pianotunteja – niin voimakkaasti musiikki neljävuotiaaseen Esa-Pekkaan tuntui vaikuttavan.

– Sanoin, että pianonsoitto on tyttöjen juttu. Siihen se sitten jäi.

Kun Salonen oli noin kahdeksanvuotias, jotain suurta tapahtui. Hän kuuli Kirka Babitzinin version Beethovenin 9. sinfoniasta, Oodi ilolle, joka oli ”vetävä ja makea biisi”.

Salosen isällä oli kotona Beethovenin alkuperäiskappale, joka alkoikin pyöriä levysoittimessa ennenkuulumattomalla tahdilla.

– Se kolahti minuun aivan dramaattisesti. Menin heti sanomaan äidille, että haluan alkaa ottaa soittotunteja. Jäin musiikkiin koukkuun kuin johonkin huumeeseen enkä enää pystynyt ajattelemaan elämää ilman musiikkia.

Salonen alkoi soittaa pianoa ja käyrätorvea ja päätyi lopulta Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan käyrätorvea, johtamista ja säveltämistä. Siltä ajalta tutuksi tulivat myös Salosen hengenheimolaiset ja maailmanmainetta niin ikään niittäneet säveltäjät Kaija Saariaho ja Magnus Lindberg. Yhdessä muutaman muun säveltäjänalun kanssa he perustivat vuonna 1977 nuoria säveltäjiä tukevan Korvat auki -yhdistyksen, joka ponnautti nuoret kotimaan tietoisuuteen.

Korvat auki -kavereiden kanssa Salonen tapaa yhä käydä ”baanalla” Helsingissä pistäytyessään. Ei yhtä tiuhaan kuin ennen, mutta kuitenkin. Vanhat kaverit ovat Saloselle ”kuin perhettä”.

– On mukavaa muistella menneitä veteraanien kanssa. Kommunikaatio on mutkatonta, kun kukaan ei voi esittää mitään. Kaikki tietävät toisistaan jo kaiken.

Vaikea olisi Salosta kuvitella esittämässäkään muuta kuin hän on. Mielipiteet asioihin kuin asioihin tulevat suoraan.

Välillä ehkä liiaksi sivistyssanoilla verhottuna, mutta asia tulee silti selväksi.

Salonen muistelee, kuinka takavuosina esimerkiksi Yhdysvalloissa häntä pidettiin kylmänä ja arroganttina intellektuellina, joka ”tulee tänne kertomaan, miten asiat ovat”.

– Se on hämmästyttänyt minua, koska olen kuitenkin hyvin sentimentaalinen henkilö. Niin kuin suomalaiset usein ovat. Ehkä vanhemmiten olen oppinut ilmaisemaan asioita niin, että ne ymmärretään oikein.

On Salosta kopean ohella toki kuvailtu hurmaavan vaatimattomaksi antimaestroksikin. Se on helppo uskoa, kun hän puhuu vuodesta 2008 johtamastaan Lontoon filharmonisesta orkesterista uudemman kerran.

Jo ensikosketuksessa 30 vuotta sitten oli sitä jotakin.

– Soittajat olivat hirveän mukavia, ja minulle tuli pian sellainen fiilis, että keikka menee ihan okei. Kemiat pelasivat heti, eikä tullut mitään bullshittiä. Se on tämän orkesterin henki edelleen, rento ja lämmin.

Salosen ensikeikalta orkesterissa on jäljellä puolentusinaa soittajaa. Moni on jo kuollut, ja uusia sukupolvia on tullut tilalle. Suhdettaan soittajiin Salonen kuvailee ”toverilliseksi”.

– Olisi ollut naurettavaa, jos jossain vaiheessa olisin päättänyt, että nyt olen vanha maestro, ruvetkaa teitittelemään.

– Minusta on kivaa, kun soittajat tuovat vauvojaan näytille ja kertovat koululaisten kuulumisista. Täällä on tunne, että tämä on minun perhettäni.

Samanlainen tunneside Salosella on myös Los Angelesin filharmonikoihin, jonka ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja hän oli vuosina 1992–2008.

Los Angelesista Salosella on makoisia työmuistoja ja  oman elämän valopilkkuja. Salosen ja Lontoon filharmonikoiden entisen viulistin Jane Pricen esikoistytär syntyi Tukholmassa, toinen tytär ja poika Yhdysvalloissa. Perheelle Los Angeles on aina ollut koti, vaikka viisi viime vuotta ovat vierähtäneet Lontoossa.

– Koulussa ja hiekkalaatikolla on tullut paljon hyviä ystäviä. Lontoo on kiireisempi ja suhteiden luonti vaikeampaa.

Los Angelesin vetovoima kävi perheelle syksyn kynnyksellä niin suureksi, että vaimo ja 21-, 19- ja 14-vuotiaat lapset muuttivat runsas kuukausi sitten Atlantin taakse. Tyttäret aloittivat yliopisto-opinnot ja kuopus high schoolin. Salonen itse muuttaa Los Angelesiin lokakuun alkupuolella, mutta jatkaa tehtävissään Lontoossa ylikapellimestarina ja taiteellisena neuvonantajana hieman uusituilla aikatauluilla.

– Nyt tuntuu, että on kotiinpaluu edessä.

Seuraavan neljän vuoden ajan Salonen johtaa Lontoon orkesteria vain viisi kuukautta vuodessa. Loppuaika on tarkoitus pyhittää sävellystyölle ja perheelle. Syksyn töiden jälkeen Salonen palaa Eurooppaan vasta maaliskuun lopulla.

– Jatkuva matkustaminen on ruvennut ottamaan aivoon. Välillä on tullut fiilis, että tunnen lentokentän loungen henkilökunnan paremmin kuin oman perheeni. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Myös sävellystyö on kärsinyt.

– Vaikka sävellysperiodeja on ollut varattuna kalenteriin, pitkän turneen jälkeen pari viikkoa on mennyt pelkästään toipumiseen.

Hän sanoo, ettei koskaan ole suunnitellut tulevaa kauhean pitkälle. Yhdysvalloissa on tarkoitus asua ainakin seuraavat neljä vuotta, pojan koulun loppuun asti. Sen jälkeen kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, jopa Suomeen muutto. Perheen lapset puhuvat englannin lisäksi suomea, ja Sipoosta löytyy kaikille huipputärkeä kesänviettopaikka.

– Suomi ja Sipoo merkitsevät pysyvyyttä. Sillä ei ole mitään tekemistä työni kanssa. Se on meille ainoa kiinteä piste tässä maailmassa. En olisi täysin hämmästynyt jos joku tai jotkut lapsistani asettuisivat Suomeen.

Uteliaisuus on vienyt Salosta lapsesta asti uusiin mielenkiintoisiin haasteisiin.

– Minua elähdyttää ajatus, että en ole vielä tehnyt parhaita töitäni. Se pitää minut käynnissä. Huomenna voi mennä vielä paremmin, se on mottoni. Vaikka minulla on seitsemän kunniatohtoraattia, ei tässä voi vielä ruveta ajattelemaan, että voisi vetäytyä Sipooseen kasvattamaan porkkanoita. Sellainen ajattelu on minulle aika vierasta.

Kapellimestari huomaa äkkiä paasanneensa aikataulunsa yli. Jäntevän hento kädenpuristus ja mies on samassa hävinnyt ihmisvilinään.

*****

Esa-Pekka Salonen

  • 55-vuotias säveltäjä ja kapellimestari.
  • Kotoisin Helsingin Roihuvuoresta.
  • Asunnot Lontoossa ja Los Angelesissa.
  • Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen neuvonantaja 2008–.
  • Perheeseen kuuluu vaimo ja kolme lasta.
  • Saanut paljon arvokkaita tunnustuksia työstään, muun muassa Grammy-palkinnon yhdessä viulisti Hilary Hahnin kanssa.

Teksti Tommi Manninen

Kuva Clive Barda / Topfoto / Lehtikuva

Julkaistu: 25.10.2013