Elokuvasäätiön koeteatterissa Helsingin Katajanokalla alkaa elokuvan ensiesitys tekijöille. Ohjaaja-käsikirjoittaja Elias Koskimies ja tuottaja Jarkko Hentula lausuvat tervetuliaissanat.
”Meillä oli jo näytös koeyleisölle. Siellä tehtiin ennätys. Koskaan aiemmin ei koenäytöksestä ole lähtenyt kesken niin montaa ihmistä”, Jarkko Hentula ilmoittaa. ”Joku oli kirjoittanut palautelappuun: miten on mahdollista että elokuvasäätiö tukee tällaista hirveää paskaa!”
Hentula on innoissaan.
”Tuotantoyhtiössä me jo vitsailtiin, että tämä alkaa pyöriä Kinopalatsin salissa numero 11. Se on Kinopalatsin vessa. Siellähän on pienet, mainoksia pyörittävät ruudut pisuaarin yläpuolella.”
Syyskuun 23.:tena päivänä ensi-iltansa saavan Likaisen pommin on tarkoitus olla elokuva, josta kaikki eivät pidä. Se kertoo tämän päivän suomalaisesta levy-yhtiöstä, jonka seuraava tuote on edellisiäkin kohutumpi. ”Likainen pommi” on teinityttö PD, joka esittää suorasukaisen seksikkäitä kappaleita.
Elokuva on raaka satiiri viihdemaailman ilmiöistä. Koppava 15-vuotias PD määrittelee itse, että hänen brändiinsä kuuluu ”tietty pornografisuus”. Päähenkilöksi nousee Mirccu, jonka kontolle PD:n menestyksen järjesteleminen sysätään. Malla Malmivaaran näyttelemä naisparka on heittopussi, joka sysätään hulluuden partaalle.
Modernin työelämän kuvauksena elokuva on ehkä arvaamattoman tosi. Puhumattakaan siitä, mitä se kertoo pedofilian ja viihdebisneksen tiiviistä suhteesta. Likaisen pommin on määrä provosoida ihan vitusti.
Esikoisohjaaja Koskimies, 37, käyttää puheenvuoronsa ennakkonäytöksessä kiittämällä työryhmää ja kertoo olevansa suunnattoman onnellinen siitä, että on päässyt elokuvantekoon. Hän hymyilee, kuten aina. Elokuva voi alkaa.
TOMPPA-BAARI. MYÖHÄINEN ILTA. Näemme pieniin pikkuhousuihin verhotun takapuolen. Kuva avautuu enemmän. Ellu Pauliina kääntyy niukassa asussaan kiehnäten mikrofonin edessä. Hymyilee karies-hampaillaan vastustamattomasti.
Ellu ryhtyy laulamaan onnetonta, huokailevaa coveria Lea Lavenin kappaleesta Aamulla rakkaani näin.
Kuva avautuu lisää. Olemme pienessä sporttihomobaarissa.
Paavo: ”Ai herra mun vereni kun mun mies on tänään lahjakas.”
Ellu Pauliina on kietoutunut liian solmuun mikrofonipiuhan kanssa.
Paavo: ”Muista Mirccu, et mitä tahansa tapahtuukin, kauheest todellisuudest saa aina ihan vitun hienon realityn.”
Satiiri on tämän päivän Suomessa melkein vieras laji. Parhaiten se kukoistaa internetissä yksilöiden tekemänä. Kenties terävintä aikalaiskritiikkiä tarjoaa jyväskyläläisten journalistiikan opiskelijoiden perustama parodinen, harrasteena tehty nettijulkaisu Lehti. Perinteisessä mediassa satiiri on sangen harvinaista, jos muutamia kolumnisteja ei lasketa.
Elias Koskimiehelle tyylilaji on tuttu. Hän on ennen elokuvaansa kirjoittanut esimerkiksi Uutisvuotoa ja Presidentin kanslia -sarjaa. Sitten Iltalypsyn ei tv:ssä ollut nähty mitään etäisestikään nokkelan Kanslian kaltaista. 2000-luvun alusta muistetaan myös W-tyyli. Sitäkin Koskimies teki, apulaistuottajana. Hän haluaa tehdä muuta kuin sitä tavallisinta.
”Kansliassa meille annettiin 14 minuuttia lauantain prime timea. Se oli mahdollisuus, jossa ainoastaan mölyäminen oli järkevä ratkaisu. Muutenhan televisio lähinnä turruttaa.”
Toisaalta Koskimies on kokenut tosi-tv:n tekijä. Hän on kirjoittanut niin Suomen Robinsonia kuin Sillä silmällä -sarjaa, Kokkisotaa ja Popstarsia.
Ne voivat olla hömppää, mutta niitäkin on tehty tosissaan.
”Prime time -televisiossa ja elokuvanteossa on samat lainalaisuudet. Käytä välinettä hyväksesi. Se on viihteen tekijän tehtävä. Täällä Suomessa pelätään niin vitusti. Pelätään tehdä isoa, sellaista mikä vetää katsojan puoleensa. Realityja tehdessä tajusin, että vaikka ollaan suomalaisia, pitää jäljen näyttää yhtä isolta kuin amerikkalaisessa.”
Hän ammentaa reality-kokemuksistaan myös elokuvaansa, siihen kuinka bisnestyypit rahastavat tavisten kohtaloilla. Vielä absurdimpaa on se, miten yhteiskunnallisista asioista keskustellaan, tai ei keskustella.
”Likaisessa pommissa ihmispolot pyrkivät menestymään sairaassa maailmassa, jossa menestys on kokenut inflaation eikä missään ole tolkkua. Se on ennen kaikkea traagista. Kun aloin kirjoittaa Uutisvuotoa, ei komiikkaa tarvinnut kauan itsestä kaivaa. Siinä oivalsi, että komiikka on mitä surullisin asia. Mitä traagisempaa, sen naurettavampaa.”
Sievissä lapsuutensa viettäneen Koskimiehen kirjoittajanura käynnistyi nelivuotiaana, kun hän alkoi täyttää vihkoja tarinoillaan. Samoihin aikoihin televisiosta tuli Ziegfeld Follies -tanssirevyyn elokuva, joka jätti värikylläisyydellään lähtemättömän jäljen. Kadonneen aarteen metsästäjien näkeminen yhdeksänvuotiaana oli viimeinen niitti.
”Fantasian maailmaan hakeutuminen oli sen jälkeen todella selvä asia.”
Ratkaiseva elämänmuutos oli isän kuolema, kun Elias oli 14-vuotias. Se muutti kaiken, toisella tavalla.
”Siitäkin me tehtiin kuitenkin huumoria perheen parissa. Se voi kuulostaa kauhealta, mutta se oli ainoa selviytymiskeino.”
19-vuotiaana Koskimies saapui Helsinkiin. Toiveet siitä, että ihana ja vapaamielinen kaupunki ottaisi nuoren avosylin vastaan, osoittautuivat tyhjiksi. Hän teki hanttihommia hotellisiivouksesta alkaen, kunnes päätyi töihin Ouluun musiikkivideofestivaalille. Oma tie alkoi löytyä Stadian ammattikoulun tuottajalinjalla ja tuotantoyhtiö Broadcastersissa.
Siitä on 28 vuotta, kun Koskimies rassasi naapurin videonauhurin kuvapäitä rikki katsomalla kuva kuvalta Indiana Jonesin seikkailuja. Nyt hän on itse ohjaaja. Likaista pommia edelsi tv:lle tehty drag-tarina Päivät kuin unta, joka palkittiin muun muassa Tampereen lyhytelokuvajuhlilla.
Mukava ohjaaja, hän haluaa lisätä.
”Mä olen homo ja Pohjois-Pohjanmaalta. Tiesin, että elämä tulee kulkemaan erilaista reittiä. Se oli toinen maailma, eikä siellä näitä ambitioita liiemmin kannustettu. Kun on kaiken raapinut kasaan ja oppinut, kuinka paljon elämässä on kärsimystä, en halua tuoda sitä työryhmille. En siedä ohjaajaa, joka mesoaa ja yrittää nostaa itsensä jollekin pallille.”
Ohjaaja-kirjoittaja velmuilee ja vääntää tilanteeseen sopivaa vitsiä. Hän testaa keskustelukumppania sanomalla asiat juuri niin kuin ne eivät ole. Mutta hänellä on ei-ironinenkin puolensa. Hän esiintyy taannoisella, homonuoria kannustavalla Kaikki muuttuu paremmaksi -videolla. Päivät kuin unta taas syntyi, kun Koskimies raivostui paavin homopuheista.
”Minusta on tärkeää, että homot eivät piiloudu. Likaisessa pommissa on räävittömiä juttuja ja äärimmäisen stereotyyppinen miespariskunta, kuin homofoobikon painajaisesta. Mutta he ovat ehkä koko kuvaelman sympaattisimmat hahmot Mircun ohella.”
”Tänne planeetalle ei synnytä pelkäämään ja olemaan näkymättömiä. Pidän gay-yhteisön ja vähemmistöjen puolta tavalla tai toisella. Uskon kärjistyksiin ja ylilyönteihin. En voi sietää puolivillaisuuksia ja kaunisteluja, valemaailmaa jolla katsojalle uskotellaan, että kaikki on svengaavaa ja harmitonta. Se saa minussa aikaan ihan fyysisiä reaktioita.”
Koskimies on absolutisti, joka ei viihdy viihdealan juhlissa.
”Jyrki Lehtola sanoi joskus kirjoittavansa muistokirjoitukseeni: istui kotona, kirjoitti. Se on totta. Toki käytän aikaa tutustuakseni ihmisiin kaikkialla ja kuuntelen tarinoita kuin joku kuppainen vaihto-oppilas.”
Tapahtuu kotioloissa tosin muutakin kuin kirjoittamista. Koskimies haukottelee ja pyytää anteeksi väsymystään.
”Kailotin kotona Madonnaa pitkälle yöhön, oli mahtavaa.”
Marraskuussa 2010 Likaista pommia kuvataan muuttopalveluyhtiön tiloissa Pohjois-Helsingissä. Sinne on lavastettu Mirccun ja hänen poikaystävänsä asunto. Kohtauksessa Ilkka Villin näyttelemä jalkapalloilija Roba huomaa avopuolisonsa nukahtaneen television eteen.
Ruudussa pyörii Elämän helminauha -niminen tosi-tv-ohjelma, jossa peräsuolesta uuden kurkkutorven saaneelle syöpäpotilaalle luvataan hänen suurimman toiveensa toteutuvan. Keski-ikäisen ukon toive on, että hän pääsisi ”uimaan” Anna Abreun kanssa.
Roba katsoo ruutua lievän tyrmistyksen vallassa.
Aiemmin muun muassa FC Venuksen ja Skavabölen pojat tuottanut Jarkko Hentula on tullut vilkaisemaan, että kuvaukset sujuvat. Usein näytti siltä, etteivät ne koskaan alkaisi, Hentula kertoo. On yli viisi vuotta siitä, kun Koskimies sai käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Hentula innostui siitä jo alkuvaiheessa, mutta rahoittajat eivät.
”Kaupalliset kanavat eivät uskaltaneet koskea, koska tässä on rankkaa tosi-tv:lle vittuilua. Niille se on leipälaji.”
Yle lähti mukaan, kun Koskimies oli saanut Presidentin kanslian myötä alalla nimeä. Kaupallisia työkumppaneita ei kannattanut etsiä. Kun kaikkea pannaan halvalla, ei sekaan sovi tuotesijoittelu.
”Musa-alan ihmiset ovat pitäneet käsikirjoitusta kamalana. Ehkä se liippaa liian läheltä. On hyvä, ettei siellä ole yhteistyökumppania, voi vittuilla kaikille”, Hentula toteaa.
Likainen pommi on tehty pienellä budjetilla, ja tekijät odottavat sille vain suppeahkoa menestystä elokuvateattereissa. Jos katsoo vain pintatasoa, Likaisen pommin katsojalle asettama peili voi vaikuttaa kierolta. Se on aiheuttanut tuottajalle päänvaivaa.
”Jos tulee kohua siitä, että mies runkkaa katsoessaan teinin kuvaa, se on ihan fine. Sitä nykymaailmaa tässä satirisoidaan. Moni ammattilainen ei nähnyt käsikirjoituksessa työelämän tai yhteiskunnan kritiikkiä.”
Hentula puhkuu intoa selittäessään, kuinka uniikkia nyt tehdään.
”Elias tietää, että hän saa tehdä tämän yhden elokuvan ja sitten hänet pyöritellään tervassa ja höyhenissä ja passitetaan ulos Suomesta. Siksi me tehdään juuri niin kuin halutaan. Tässä maassa elokuvat tehdään yleensä käsijarru päällä, ettei tule liian rohkeaa tai rajua.”
Satiiri on tyylilajeista moraalisimpia: se näyttää, mikä on väärin. Likainen pommi ei juurikaan naurata ääneen. Sen todellisuus on julma. Levy-yhtiöpomo Martin Bakkaa näyttelevä Jukka Puotila on sanonut, ettei ensimmäistä kertaa käsikirjoitusta lukiessaan ymmärtänyt tarinaa komediaksi.
Elokuva sinkoilee joka suuntaan ja hulluja henkilöhahmoja on liikaakin, mutta ennen kaikkea se on nopeatempoinen. Se on suomalaisessa elokuvassa harvinaista. Katsojan ymmärryskykyyn luotetaan, tarina liikkuu painollaan, eikä mitään alleviivata puhki.
Karikatyyreistä hauskin on niljakas Martin Bakka. Hankalin on keskushenkilö PD, jota on melkein mahdoton katsella. Ei niin, etteikö Iida Lampela tekisi roolinsa hyvin. Äärimmäinen pissishahmo on liian inhottavalla tavalla tosi.
Kenties elokuvalle käy niin kuin satiirille usein: se löytää arvostusta vasta vuosien kuluttua, kun perspektiivi laajenee.
Vuosi sitten Elias Koskimies julkaisi kirjan. Päiväkirjan kaltaisessa purkauksessa Korusähkeitä irvaili hänen alter egonsa, kirjailijan itsensä mukaan ”yhden miehen sateenkaariperhe” tai ”mariseva ja sairasteleva fag”. Kohteina olivat esimerkiksi Jipun aborttiaiheiset biisit, Sofi Oksasen julkisuudenkipeys, Päivi Räsäsen hysteriat ja Talent Suomi -kilpailun voittaja Motoriikka-Miikka – siksi, että hän on Motoriikka-Miikka. Kirjassa pohdittiin, millainen ympäristökatastrofi Helena Lindgrenin krematoinnista seuraisi. Vitsailun alla teemoina olivat julkisen elämän vinoutuneisuus ja vallankäytön rappio: tällaisessa yhteiskunnassako todella elämme?
Likainen pommi on Koskimiehen näköinen elokuva, yhtä veemäinen kuin Korusähkeitä. Rajanylitykset ovat enemmän ideoita kuin rumia kuvia: elokuvan ikärajaksi tuli lopulta K-13, eli 11-vuotiaatkin pääsevät katsomaan sitä vanhempien seurassa. Ikäraja huvittaa Koskimiestä.
”Mitä jos PD:stä tulee pissisten esikuva”, hän pohtii ja nauraa.
Todennäköisesti yleisöön eksyy katsojia, jotka eivät tiedä, mitä tuleman pitää. Eihän tällaista ole ennen valkokankailla suomeksi nähty.
Koskimies on silti innoissaan elokuvan riskialttiimmista paloista.
”Mirccu vain sopertaa kaikki repliikit. Kaikki repliikit soperrusta, ja se on meidän pääosa. Ihanaa! Kun mä näin Mallan ensimmäisen kerran Mirccuna, mä olin että jumalauta mikä Amélie meillä on.”
Koskimies hymyilee leveästi. Vastaanotto ei häntä huolestuta.
”Mä olen tehnyt prime time -televisiota ja ottanut jo vastaan skeidan ja kehut”, hän sanoo. ”Presidentin kanslian syväsatiirinen ydin jäi monelta huomaamatta, kun oli kova vauhti ja törkyinen pinta, jota katsojan piti itse kaivaa. Siitä tuli melkein pelkästään negatiivista palautetta. Itse seison täysin sen takana. Prosentti ihmisistä näki sen arvot. Me venytettiin kerrankin Suomessa satiiria brittitasoon asti.”
Koskimies ihailee etenkin käsikirjoittaja-ohjaaja Chris Morrisia, jonka satiiriset ja kehutut ohjelmat ovat myös brittitelevision historian valitetuimpien listan kärjessä.
Sai Likainen pommi sitten tuottaja Hentulan toivomat 50 000 tai vaikka vain 10 000 katsojaa, ainakin se jää erikoisuudellaan historiaan. Koskimies on hetken hiljaa, kun häneltä kysyy esimerkkejä suomalaisista elokuvantekijöistä, joiden uraa hän seuraa. Vain yksi tulee mieleen. Jalmari Helanderin Rare Exports oli iso juttu.
”Mä kaipaan voimakkaita omia ääniä. En ajattele, että suomalaista, buu. Täällä laskelmoidaan, vaikka kukaan ei oikeasti tiedä, mikä menee läpi ja mikä ei. Rare Exports ei pyydellyt anteeksi. Se on omaleimainen. Se on mulle taivaan lahja, koska Likaista pommiakaan ei voi lokeroida. On edes yksi hengenheimolainen.”
Jos Koskimiestä ei muiluteta rajalle, lisää on luvassa. Ehkä vielä epäkorrektimpaa, koska tämä aika tarvitsee sitä.
”En tee satiiria järkyttääkseni for the sake of it vaan koska olen lohduton nyky-yhteiskunnan suhteen. Kun olen pohtinut satiiria, sen tekijöitä ja itseäni, pohjimmiltaan satiirikot ovat runotyttöjä, joilla on hardcore-kuori. Sama huoli, sama lohduttomuus, sama missimäinen voi kun ihmiset ja eläimet eivät kärsisi -toive.”
Ja se on vakava asia.
”Satiirissa on aina oltava sydän mukana. Se on tärkeää.
