Olenko holtiton? Olenko kohtuuton ihminen? Nämä kysymykset kysyin työtoveriltani.

En kuulemma ole. Ja niin ajattelen itsekin, pyrin elämässäni enemmänkin tasaisuuteen kuin ääritiloihin tai -kokemuksiin. Kohtuus on parempi kuin valtavat överit tai vajarit.

Näihin aikoihin vuodesta hihna alkaa kuitenkin luistaa. Aina. Jopa niin paljon, että teini-ikäinen lapseni kysyi muutama ilta sitten:

”Pitäiskö sun vähän rauhoittua?”

Yleensä se alkaa varkain. Heinäkuun lopulla lähimetsässä kulkiessa huomaa tutun pyöreän muodon, ehkä keltahaperon kirkkaan hatun, ehkä varhaisen punikkitatin. Se on syksyn ensimmäinen sieni, vaikkei syksy vielä olekaan.

Näitä sattumasieniä ei välttämättä tule kerättyäkään, mutta sisimmässä tuttu hiillos alkaa taas hehkua.

Vuodesta riippuu milloin peli alkaa. Yleensä elokuun alkupuolella kuitenkin. Metsässä on jo ehkä ihan asian vuoksi, kun silmät hahmottavat suklaanruskean puolipallon ja tukevan jalan.

Herkkutatti. Ensimmäisen herkkutatin jälkeen kaikki muuttuu. Poltteesta tulee roihu, intohimo, jonka tyydyttää vain se, että pääsee poimimaan sieniä. Ja niinkin himo tyydyttyy vain hetkeksi. Joskus jo metsästä palatessa alkaa miettimään seuraavaa sieniretkeä.

Kuluvana syksynä sieniä on noussut hurjasti. Juuri nyt Helsingin seudun metsät ovat täynnä punikkitatteja ja herkkutattejakin löytyy vielä paljon, vaikka niiden satohuipun notkahdus on vähintään käsillä jos ei käynnissä.

Se on ihanaa. Viime syksy oli kamala.

Kuivuutta jatkui loputtoman pitkään. Monesti aiemminkin loppukesän ja alkusyksyn sato on jäänyt tulematta kuuman ja kuivan loppukesän vuoksi. Mutta jossain vaiheessa on lopulta satanut niin paljon, että ainakin suppilovahveroita on tullut reippaasti loka-marraskuussa.

Mutta ei viime syksynä. Melkein tai yhtä paljon kuin sieniä rakastan pyöräilyä. Mutta kun viikonlopun toisensa jälkeen ajeli ritisevän kuivaan metsään turhalle sienireissulle, meni pyöräilystäkin ilo.

Elokuun 4. päivä tänä vuonna oli merkittävä. Töiden päälle menin lähimetsään. Löysin sen sienikauden ensimmäisen herkkutatin. Sitten seuraavan. Ja seuraavan. Muutaman kantarellin ja haavanpunikkitatin.

Hyvä ettei itku tullut. Ilosta ja liikutuksesta. Helpotuksesta, ettei edessä ollut samanlainen kato kuin viime syksynä.

Kyltymättömän sienisuhteen hyvä puoli on se, että se tuo pöytään maukasta ruokaa, vieläpä itse kerättyä. Siitä tulee vahva – ja valheellinen – tunne, että voi neuvokkuudellaan ja taidoillaan ruokkia itsensä ja perheensä. Vaikka sienten kera syödäänkin Italiassa valmistettua pastaa ja närpiöläisessä kasvihuoneessa tuotettuja tomaatteja.

Jos sieniä saa paljon, ne voi näppärästi kuivata tai suolata. Eipä tarvitse aivan heti nöyrtyä ostamaan pikkurasiaa hailakoita, melkein mauttomia herkkusieniä lähi-Alepasta!

Ja tietenkin aarteenlöytäjän ilo, adrenaliiniturahdus ja dopamiinipölähdys, jonka keho vapauttaa aivojen nautittavaksi, kun osuu siihen hyvään sienipaikkaan.

Huonoista puolista mainittakoon lyhenevät yöunet, kun ilta venyy sitä suurta sienisaalista puhdistaessa (ja mihin hittoon kompaktissa kerrostaloasunnossa mahtuu sieniä litra toisensa perään?).

Kyltymättömyyteen liittyy helposti myös epäterveitä piirteitä. Luonnollisesti postaan mielelläni sosiaaliseen mediaan kuvia sienistä ja saaliistani. Tavallaan katselen mielelläni myös muiden vastaavia kuvia.

Mutta tavallaan tunnen hyvin usein myös kateutta. Tässä välissä korostan, etten normaalisti ole kateellinen juurikaan mistään. Mutta sienikuvien äärellä kateus hiipii puseroon. Aivan sama, vaikka sen puseron alla vielä ryömisivät sieniretkeltä mukaan tunkeneet hirvikärpäset ja oma saalis odottaisi perkaamista pöydällä.

Siis kadehdin aivan samanlaisia sieniä, joita juuri olen onnistunut itse löytämään. Enkä siis haluaisi toisten keräämiä sieniä itselleni. Sienihimo ei ole niin yksinkertainen juttu. Haluaisin löytää itse kaikki sienet ja kerätä ne. Sen vuoksi myös metsästä lähteminen on monesti tuskaa. Sinnehän jää keräämättömiä sieniä!

Sienestys on silti mittaamattoman paljon enemmän iloa kuin surua tai mitään muutakaan synkkää tunnetta. Jos jotain löytää, se riittää jo varsin pitkälle. Löytäähän metsästä sienten lisäksi aina paljon muutakin.

Näihin aikoihin tiaiset alkavat kerääntyä kilahteliviksi pikku parviksi. Syksyn pehmeä valo siilautuu kuvaamattoman kauniisti oksien läpi metsän pohjaan. Joskus tapaa ketun tai mäyrän sorarinteeseen kaivaman kolon, usein huomaa sammakon, kun se loikkaa loitommalle.

Ei niitä päiviä vaihtaisi pois. No, ehkä muutaman viime syksyltä.