Image

Suuri on kauniimpaa | Muse



Suuri on kauniimpaa | Muse

Uutiset megalomanian kuolemasta rockissa ovat vahvasti liioiteltuja. Kuten englantilaisen Musen menestys osoittaa, suuruudenhulluus on vain oppinut sisäsiistiksi, kumartumaan ovensuussa astuessaan sisään kalustettuihin huoneisiin.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Gavin Bond

 

Kööpenhaminan lähellä sijaitsevan Kokkedalin linnan oven edessä seisovat turvamiehet ovat virhe maisemassa, kategorinen erhe. Heinäkuinen kesäpäivä on leppeä, viereisillä talleilla ylväät hevoset alentuvat harjattaviksi, toisaalla vetreän näköiset eläkeläiset pelaavat hajamielisesti golfia värikkäissä asuissaan.

Vain turvamiehet kielivät siitä, että enemmän kartanoa muistuttavan linnan sisällä odottelee 30 pohjoismaalaista toimittajaa päästäkseen haastattelemaan kolmea kohteliasta ja välitöntä englantilaismiestä, joiden muodostama rockyhtye Muse on myynyt jo yli 15 miljoonaa albumia.

”Olemme aina halunneet tehdä mahdollisimman suurta musiikkia mahdollisimman suurelle yleisölle”, basisti Chris Wolstenholme kertoo kartanon parvekkeella samalla kun napostelee ylellisiä lämmitettyjä suolapähkinöitä. Tilanne on yhtyeen puolelta sinänsä hienosti järjestetty. Wolstenholmelle on taattu etulyöntiasema, kun toimittaja on hengästytetty pitkissä portaissa.

”Mutta kuuluisuus sinänsä ei kiinnosta meitä”, Chris jatkaa ja kauhoo suuren kourallisen luksuspähkinöitä suuhunsa. ”[Laulaja Matt Bellamya] lukuun ottamatta voimme keikkailtoinakin liikkua ihan vapaasti kaupungilla ilman että kukaan tunnistaa meitä. Se on minusta hyvin terveellinen tapa elää.”

Sanavalinta ei ole sattumaa. Hevimetallihenkisessä t-paidassaan ja kryptisissä tatuoinneissaan Chris näyttää raikkaalta ja terveeltä kuin vain mies, joka on juuri tullut sinuiksi sen asian kanssa, että alkoholismi on taakse jäänyttä elämää.

”Menestyneessä yhtyeessä olemisessa vaaditaan ihan samaa työ­moraalia kuin missä hyvänsä ammatissa”, hän sanoo. ”Palomiehillä ei ole varaa ruikuttaa, etteivät jaksa nousta duuniin, kun ovat juoneet edellisiltana kolmetoista tuoppia. Minulla tilanne pääsi aika pahaksi: kun tarvitsee aamulla pullollisen viiniä, jotta saa käsien tärinän lakkaamaan, se ei tarjoa kovin suurta ikkunaa luovalle työnteolle. Jossain oikeassa duunissa olisin saanut potkut, mutta tässä bändissä sain mahdollisuuden hoitaa itseni kuntoon.”

Alkoholismista toipuminen rockyhtyeessä on osoitus uudesta työkulttuurista, joka voi elää holtittomuudesta vain kanavoimalla sen tarkoituksenmukaisesti. Ei ole yllätys, että näin on toimittu juuri Musessa, joka on rockmusiikissaankin noussut edustamaan uutta maailmanjärjestystä. Siinä ei enää ole sijaa Axl Rosen kaltaisille sosiopaateille tai Bonon maailmansyleilyksi purkautuvalle narsismille. Jos stadionkokoluokan rockilla on tulevaisuutta siinä vaiheessa kun Axlin, Bonon ja heidän sukulaissielujensa urat on suvaittu loppuun, se kuuluu Musen kaltaisille suhteellisuudentajuisille ja mukautumiskykyisille yhtyeille, jotka ovat kohtuuttomia vain musiikkinsa kautta.

Muse aloitti uransa 90-luvun lopussa Radioheadin varjossa, mutta Thom Yorken poppoon ajautuessa yhä avantgardistisimmille teille Musen kunnianhimo kasvoi samaa tahtia sille avautuneen markkinaraon kanssa. Kun Radiohead jätti klassisen kitararockin, on kuin jäämistö olisi jaettu Coldplayn ja Musen kesken. Coldplay omaksui varhaisvaiheen Radioheadin melankolian ja kauneuden, Muse kahmaisi kainaloonsa vainoharhaisuuden, suuret kertosäkeet ja maailmanlopun tunnelman.

”On hullua ajatella, kuinka meitä vielä vuonna 1999 verrattiin Radioheadiin aivan koko ajan”, Wolstenholme nauraa.

”Ikään kuin toimittajat olisivat sopineet asiasta keskenään. Mutta jos nyt soittaisi peräkkäin uutta Radioheadia ja meidän albumiamme, ne olisi yhtä hyvin voitu äänittää eri aurinkokunnissa. Kaikesta huolimatta tunnen eniten yhteenkuuluvuutta juuri Radioheadin kanssa. He ovat samanlaisia heittäytyjiä kuin mekin.”

Kurinalaisen heittäytymisen Muse onkin aina osannut. Heidän levynsä ovat olleet hyvän maun aidat polttopuiksi jyränneitä tankkeja täynnä progea, heviä, oopperamaista falsettilaulua, euroteknoa, glamkoukkuja, popmelodioita, western-vaikutteita, klassisia sinfonioita ja ihan kaikkea muuta, mitä on saappaiden mukana sisään kulkeutunut.

Musen uudella, kaikkiaan kuudennella The 2nd Law -albumilla musiikillisessa kauhukabinetissa on uusi mörkö, kaikkien yli 25-vuotiaiden kammoama musiikkityyli dubstep, joka tottumattomaan korvaan kuulostaa siltä kuin kokonainen suurtalouskeittiö hyökkäisi liitutaululle.

”Kun kuulimme Skrillexiä, innostuimme heti”, Chris sanoo.

”Siitä musiikista tuli niin epämukava olo, että tunnetta piti analysoida tarkemmin. Se on ikään kuin uuden aikakauden heviä, suora hyökkäys kuulijaa vastaan. Meitä kiehtoi ajatus yrittää toistaa niitä kirskuvia soundeja ja bassotiputuksia oikeilla soittimilla – vähän kuten Rage Against The Machine teki hiphoppia bändisoundilla.”

Eikö kukaan kertonut, että se kuulostaa kamalan huonolta idealta?

”Ei”, Chris sanoo ja nauraa.

”Eikä uudella levyllä ole kuin kaksi sellaista biisiä. Muuten fanit voivat nukkua yönsä rauhassa.”

Turha luulla, että dubstep tarkoittaisi Musen tapauksessa pelkkää tyyliä. Se on valjastettu palvelemaan yhtyeen tarkoitusperistä sitä leimallisinta, suurieleisyyttä. Niin vaatimattoman ja tavallisen oloisia kavereita kuin Matthew Bellamy, Dominic Howard ja Chris Wolstenholme ovatkin, musiikissaan he eivät ole suuria eleitä karttaneet. Päinvastoin, he ovat metsästäneet niitä kuin valkoista valasta.

Heinäkuussa 2007 he olivat ensimmäinen bändi, joka konsertoi uusitulla Wembley-stadionilla, kahtena peräkkäisenä päivänä. Kesällä 2010 he äänittivät teemalaulun huippusuositun Twilight-elokuvasarjan kolmanteen osaan.

Ja aivan kuin nämä eivät olisi olleet vielä tarpeeksi, antoivat he Survival-kappaleensa teemalauluksi Lontoon olympialaisille, kuin alleviivatakseen suurieleisyytensä maalitelalla. Nuo kaikki kolme ovat kunnianosoituksia, joiden olisi luullut kuuluvan Coldplaylle eikä kummalliselle ja kaoottiselle Muselle, mutta ehkä juuri oletettu vaarallisuus on puhunut Musen puolesta. Sillä niin hienoja popkappaleita kuin Cold­play tekeekin, heidän levynsä ovat silti pohjimmiltaan musiikkia, jonka tahdissa työnnellä ostoskärryjä.

Onko mitään ehdotusta, jolle Muse sanoisi ei vain sen vuoksi, että se tuntuisi liian mahtipontiselta ja suuruudenhullulta idealta?

”Toki. Ihmiset tietävät vain asiat, joihin olemme suostuneet. Emme esimerkiksi voisi mainostaa mitään tuotetta, jota itsessään tai jonka valmistajaa pitäisimme jollakin tavalla epäilyttävänä.”

Kun Nestlé yhdeksän vuotta sitten käytti Nescafé-mainoksessaan luvatta Musen versiota vanhasta Feeling Good -kappaleesta, elintarvikejätin haastamista oikeuteen ajoi juuri kolmannen lapsensa – nyt heitä on jo kuusi – saanut Chris Wolstenholme. Yhtye voitti jutun ja lahjoitti rahat hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamille.

”Kesäolympialaiset ovat meidän elinaikanamme vain kerran kotimaassamme, emmekä voineet mitenkään kieltäytyä kunniasta. Nehän ovat kaikista suurin urheilujuhla – kuinka kenelläkään voisi olla mitään niitä vastaan”, Chris kysyy niin innostuneesti, että hänelle olisi yhtä järkevää esittää olympialaisista kritiikkiä kuin kahdeksanvuotiaalle pojalle.

”Olympialaisissa on kuitenkin vielä kaiken taustalla antiikin Kreikan ihanteet. Juuri niistä meidän laulumme kertoo, eikä kaikesta muusta kisoihin liittyvästä ohimenevästä touhotuksesta. Voittamisen ylistys pitäisi kaapata takaisin kapitalisteilta tavalliselle kansalle.”

 

Lopulta meidän on helppo suoda Muselle varpaan kastaminen markkinariehaan, sillä muuten yhtye on suorastaan herkutellut raskailla teemoilla. Maailmanloppu, kolmas maailman­sota, salaliittoteoriat uudesta maailmanjärjestyksestä, aivopesu, geenimanipulaatio ja vieraantuminen ovat muodostaneet kovin hiili­hydraattipitoisen noutopöydän, jolta Musen aikaisemmat levyt ovat teemoja lautaselleen ammentaneet. Eikä uuden albumin nimi The 2nd Law lupaa sekään mitään hyvää niille, jotka toivoisivat yhtyeen laulavan mieluummin vaikka rakkaudesta tai klubeilla bailaamisesta. Eikä se lupaa hyvää maailmankaikkeudellemme ylipäätään.

”Nimi tarkoittaa termodynamiikan toista pääsääntöä”, Chris selittää selkeästi ja kärsivällisesti kuin mies, joka tietää joutuvansa toistamaan saman selityksen kymmeniä kertoja tulevien kuukausien aikana.

”Eristetyn systeemin prosessi etenee aina kohti todennäköisintä lopputulosta – mikä merkitsee aina entropiaa. Olemme siis tuomittuja kaaokseen.”

Bändin keulakuvalle Matt Bellamylle kaaos tuntuu silti olevan enemmän mahdollisuus kuin uhka. NME:n heinäkuun lopun numerossa hän hekumoi Euroopan talouskriisillä, elefanttien metsästyksellä ja yhtiöiden mahdollisuuksilla ostaa kolmannen maailman maita kuin ylimääräisenä karkkipäivänä. Savannin lait ominut bisnesmaailma on kohta viimeinen jäänne villistä luonnosta, Bellamy kertoi NME:lle.

”Mattia voi aivan oikeutetusti pitää Musen aivoina”, Chris myöntää.

”Emme ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta suurimmasta osasta kylläkin. Erimielisyydet käsittelemme bändin sisällä.”

Uudella levyllä Bellamyn diktatuuri on kuitenkin alkanut murentua. Albumin loppupuolella on kaksi Chrisin kirjoittamaa ja laulamaa kappaletta, sillä koko bändin yhteinen ajatus oli antaa kuulijalle lepotauko Bellamyn klassisen koulutuksen saaneesta, varsin läpitunkevasta falsetti­laulusta. Kaksi viimeistä kappaletta ovat puolestaan uutislähetyksistä napattuja sampleja lukuun ottamatta kokonaan instrumentaalisia.

”Kaksi viimeistä kappaletta kuvastavat meteliä, jota ihmiskunta pitää pikkiriikkisellä planeetalla keskellä suurta tyhjyyttä”, Matt selitti päätöskappaleita NME:lle. ”Avaruudessa hengailu olisi varmasti hyvin seesteistä ja rauhoittavaa, kunnes osuisi tälle pienelle maakappaleelle, joka on yhtä vitun kaaosta. Albumin loppu kuvaa hyvästien jättämistä planeetalle ja leijumista siihen suureen rauhalliseen tyhjyyteen, joka meitä kaikkia lopulta odottaa.”

Albumin toiseksi viimeinen kappale Unsustainable kertoo meille jo nimellään, että ikuinen kasvun ihanne on mahdoton ylläpitää. Lopulta Muse polkee silti aivan samaa oravanpyörää kuin koko muukin maailma: isompaa musiikkia, pitempiä kiertueita, suurempia keikkoja, enemmän myytyjä lippuja ja levyjä. Bellamy puolestaan seurustelee nykyisin rocktähtiin erikoistuneen näyttelijä Kate Hudsonin kanssa.

Kaikesta tästä Chris Wolstenholme on tuskallisen tietoinen.

”Niinhän se on”, hän huokaa. ”Musen hiilijalanjälki on varmasti jonkin banaanivaltion kokoinen. Mutta mitä tässä voi tehdä? Nykymaailmassa volyymi on kaikki kaikessa. Pitää pystyä pitämään suurempaa meteliä kuin pahat kaverit, keitä he sitten ovatkin. Ja sitä ei voi loihtia tyhjästä. Täytyy vain toivoa, että kun ynnää aikaansaamamme positiiviset asiat ja kaiken kerskakulutuksen, viivan alle jäisi myös jotakin.”

Aivan lopuksi on pakko kysyä Chrisiltä sitä, mitä harvat ovat tohtineet. Asteikolla nollasta kymmeneen, kuinka tosissaan Muse on?

”Nolla ja kymmenen”, hän vastaa.

”Numerot ovat petollisia.”

Kuin merkkinä ajan vääjäämättömästä loppumisesta Musen jäseniä noutamaan saapuu kolme mustaa autoa, jotka lipuvat pihatielle kuin sinivalaat.

Image 8/2012

Julkaistu: 14.12.2012