Image

Suuri kauneus on pakahduttava elokuva rappiosta



Suuri kauneus on pakahduttava elokuva rappiosta

Italian ykkösohjaaja Paolo Sorrentino teki pakahduttavan kauniin elokuvan rappiosta Berlusconin aikakaudella. 
Teksti Kalle Kinnunen

Hedoniset bileet. Näyttelijät teeskentelevät keskustelevansa Proustista kokaiinin vetämisen lomassa. Entinen televisiojulkkis, nyt ”täydessä henkisen degeneraation tilassa”, kuten eräs vieras toteaa, toivottaa uima-asussa päivänsankarille hyvää 65-vuotissyntymäpäivää. Taustalla hakkaa elektromusa.

”Ensimmäisessä kohtauksessa nähdään sellaiset bileet, joihin haluaisin, mutten ole koskaan päässyt.”

Ohjaaja Paolo Sorrentino nauraa. 

Suuri kauneus on ristiriitainen rakkauskirje Roomalle. Se sai maaliskuun alussa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Tämän päivän Rooman seurapiireihin, palazzoihin ja unelmaelämään kurkistava elokuva on kaunis katsoa – sekä hauskalla tavalla hyvin ankara. Se on vastalause Silvio Berlusconin kulttuuria vastaan. Rooma elää toista dekadenssin aikaa.

Elokuvan alun bileiden keskellä on viileä Jep Gambardella, Rooman seurapiirien kuningas.

Toni Servillon näyttelemässä Gambardellassa kiteytyy kokonainen elämäntapa. Kerran hän oli nuori, kiitetty kirjailija. Älykkö myi itsensä seurapiiritoimittajaksi ja sai valtaa sieluttomassa maailmassa. Hän liukuu todellisuuden päällä, kuten Bret Easton Ellis kirjoitti julkkispiireihin sijoittuvassa Glamorama-romaanissaan.

”Nämä ihmiset ovat niin innoissaan pinnallisuudestaan, etteivät he huomaa mahdollisuuksien valuvan sormien välistä. Se on Italian katastrofi. Olemme hukanneet langat jo 30–40 vuotta sitten”, Sorrentino sanoo.

Elokuvan kulttuurikritiikissä on tuttu sävy. Sorrentino ei myönnä lukeneensa Michel Houellebecqia tai Ellisiä, joiden moralistiset piikit tulevat mieleen elokuvan sukeltaessa syvemmälle rappioon, satiirisiin botoxin alennusmyynteihin, joissa nunnat jonottavat vuoroaan.

Berlusconin aikana Italian yhteiskunnallinen elämä on muuttunut farssiksi.

”En syytä ketään, ja syytän kaikkia”, Sorrentino sanoo. ”Syy ei ole keskiluokan, muttei se ole yläluokankaan. Siksi kuvaan yläluokkaa, joka on hirveän banaalia. Niin banaalia, ettei heitä voi edes osoittaa sormella syypäiksi.”

Yhtäläisyyksiä riittää: groteski Rooma, julkisuuden hurma, kyyninen toimittaja päähenkilönä. Ilmiselvintä elokuvassa on se, että se on henkinen jatko-osa Federico Fellinin klassikolle Ihana elämä.

”Ei”, sanoo Sorrentino ja nauraa taas.

”Olisi mielenkiintoista ja jännittävää tehdä Fellinin elokuvalle jatko. Mutta tämä se ei ole.”

Sorrentino on pitkä, kiharahiuksinen mies, jonka silmäluomet eivät ole aivan auki. Se antaa uneliaan vaikutelman. Fyysinen olemus ei ole sähäkkä.

”Fellinin aikana ihmiset vielä uskoivat tulevaisuuteen. Ajateltiin maailmaa kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tiedettiin, että se muuttuu paremmaksi”, Sorrentino sanoo.

Fellinin vuonna 1960 kuvaama Rooma oli vielä rappiossaankin viaton. Ihana elämä oli elokuva, josta paparazzi-käsite vasta lähti leviämään maailmalle.

”Tämän päivän italialaiset elävät koomassa.”

Kameraansa sulavasti liikuttava Sorrentino on nyt Italian ykkösohjaaja. Kolme vuotta sitten hän teki englanninkielisen This Must Be the Placen. Siinä Sean Penn näytteli The Curen Robert Smithin näköistä, erakoitunutta rock-tähteä, joka lähti etsimään natsirikollista Yhdysvalloista.

Ohjaajan tavaramerkkejä ovat pop-tyylittely, koomisessa outoudessaan petollisen vakavat tarinat ja toistuva kertomus miehestä etsimässä menneisyydestä selityksiä asioille.

”Olen kai aina kertonut saman tarinan, onnistunut tekemään vain yhden elokuvan”, Sorrentino sanoo ja virnistää tavalla, joka saattaa olla hymy.

”Aina yksinäinen mies.”

Ennen Suurta kauneutta ohjaajan palkituin teos oli entisestä pääministeristä kertova Il Divo – Giulio Andreottin ihmeellinen elämä. Se on tarantinomaisesta leikittelystä ja paisuttelusta dokumentinomaiseksi ponnahteleva spektaakkeli korruptiosta.

Ohjaaja taitaa ironian.

”Andreottin kuoleman myötä Italian politiikka menetti yhden viimeisistä positiivisista piirteistään. Andreotti oli sentään kohtelias. Hänellä oli tyyliä.”

Elokuvarunoilijan suuri oivallus on sijoittaa kriittisyys historian jatkumoon. Italialaiseksi hyvin kallis Suuri kauneus on ”kolossi”, ohjaaja sanoo itse.

”Elokuvan piti olla iso, koska teema on valtava. Halusin kuvata koko melankolian ja kärsimyksen, josta tietyn ajan ihmiset kärsivät.”

Sorrentino kuvailee elokuvassa olevan kahdenlaista kauneutta.

”On ulkoinen, arkkitehtuuri ja Rooman taide. Mutta myös kätkettyä: elämisen taide.”

Ainakin Suuri kauneus on patrioottinen elokuva: on olemassa roomalainen kulttuuri, jotain pysyvästi kaunista. Historia ei ole jotain, minkä voi vetää pulverina nenäänsä. Eikä sitä voi puolustaa muuta kuin typeryyttä vastaan.

”Rooman kauneus todistaa, että kerran kaikki oli mahdollista. Kerran kauneus voitiin hakata kiveen. Nerot kilpailivat keskenään.”

Mielettömien juhlien lomassa Sorrentinon kamera hivelee ennen kaikkea 1600-luvun barokkikauden arkkitehtuuria, Berninin ja Borrominin luomuksia.

”Italian voivat pelastaa vain italialaiset”, Sorrentino sanoo.

”Nyt he nukkuvat. En ole aivan pessimistinen. Ainoat vastuulliset ovat italialaiset itse. Pahempaakin on nähty, fasismin aika.”

Ohjaaja summaa ajatuksensa kotimaastaan haikeasti, kuin puhuisi parisuhteen päättymisestä.

”Meillä on ollut aika hyviäkin hetkiä.” ■

210 | Toukokuu 2014

Julkaistu: 9.5.2014