Eeva

1990-luvun lama jätti pysyvän jäljen Susanna Kupariseen: ”Laman lapsena varaudun aina pahimpaan”

1990-luvun lama jätti pysyvän jäljen Susanna Kupariseen: ”Laman lapsena varaudun aina pahimpaan”
Teatterintekijä Susanna Kuparinen katsoo maailmaa valppaasti ja epäluuloisesti. Lama jätti häneen asenteen, ettei mikään voi olla pysyvää.
Julkaistu: 29.9.2021

Laman keskellä kasvaminen jätti teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja journalisti Susanna Kupariseen, 47, voimakkaan jäljen.

1990-luvun taantuma iski kotikaupunki Lahteen, jossa yksinhuoltajaäidin tytär kävi koulua. Susanna muistaa hyvin koulukirjojen kunnon romahtamisen ja sen, miten koulukaverit yllättäen putosivat joukosta. Joku vain toisinaan katosi.

”Olin lukioikäinen, jo tiedostava ihminen. Tiesin, mitä omassa elämänpiirissä oli aiemmin ollut, ja näin miten kaikki romahti.”

Lama jätti häneen asenteen, ettei työelämässä mikään voi olla pysyvää.

”Matkalaukkuni on aina töiden suhteen valmiiksi pakattu.”

Sen vastapoolina Susanna on tiukasti kiinnittynyt kotiin. Helsingin Kumpulassa on paikka, josta hän ei hevin luovu. Hän on asunut samassa kodissa jo vuosikymmenten ajan.

”Matkalaukkuni on aina töiden suhteen valmiiksi pakattu. Taidan aina olla osin varautumassa pahimpaan.”
Susanna Kuparinen

”Olen löytänyt paikan, jossa on hyvää ja turvallista. Pidän siitä tiukasti kiinni. Väitän, että se juontuu minussa ikuisesti olevasta, laman lapsen tavasta hahmottaa maailmaa.”

Se tapa on valpas ja epäluuloinen.

”Taidan aina olla osin varautumassa pahimpaan.”

”Leikkauspäätökset eivät tule taivaasta”

Susanna Kuparisen matka Helsingin Ylioppilasteatterista Suomen kansallisnäyttämölle on ollut pitkä – ja toisaalta äärimmäisen lyhyt. Välissä tuli vain tehdä viiden vuoden irtiotto teatterityöstä.

Lokakuussa Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä saa ensi-iltansa Susanna Kuparisen näytelmä Sokea piste. Sen metodina on dokumentaarinen teatteri. Näin oli jo Susannan ensimmäisessä Valtuusto-näytelmässä vuonna 2008.

”Metodi on sama ja mukana on myös paljon samoja tekijöitä kuin Valtuustossa. Miksi vaihtaisin jotain, jonka koen toimivaksi”, käsikirjoittaja-ohjaaja pohtii ja hörppää päivän ties kuinka monennesta kahvikupillisesta.

Dokumentaarinen teatteri on taidetta, jossa vuorosanat ja tapahtumat on otettu suoraan todellisuudesta. Tulevan näytelmän materiaaleina käytetään muun muassa Helsingin kaupunginvaltuuston julkisia asiakirjoja ja päättäjien haastatteluja. Käsikirjoitus syntyy laajasta aineistosta Susannan, toimittaja-näyttelijä Jari Hanskan ja ohjaaja Akse Petterssonin yhteistyönä.

Susanna työstää näytelmää Kansallisteatterin Vallilan väistötilassa. ”Valtavasta tehdashallista tehdään hetkeksi eurooppalainen uuden ajan teatteritila. Tunnen olevani täysin oikeassa paikassa.”

Susannan aiemmissa teoksissa, Ylioppilasteatterin Valtuusto-trilogiassa ja Ryhmäteatterissa esitetyssä Eduskunta-trilogiassa, käsikirjoitusten pohjamateriaaleina toimivat valtuustojen keskustelupöytäkirjat, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat ja muut vastaavat dokumenttilähteet.

Dokumentaarisessa teatterissa rajaa ei vedetä niinkään faktan ja fiktion väliin, vaan faktan ja mielipiteellisen materiaalin väliin. Se on kuitenkin taidetta, esteettinen esitys, ei kahden tunnin luento yleisölle.

”Tekijät kertovat esityksen kautta, mitä mieltä ovat siitä, mitä todellisuudessa on sanottu ja tehty.”

Nyt työryhmän katse on kääntynyt korona-aikaan. On lähdetty hakemaan vastausta muun muassa siihen, miksi samaan aikaan, kun pandemia saa yhteiskunnan murehtimaan lasten ja nuorten syrjäytymistä, Helsingin kaupungin päätöksenteossa eteni esitys lasten varhaiskasvatukseen kohdistuvista leikkauksista.

”Leikkauspäätökset eivät tule taivaasta. Päätöksentekijät ovat ihan tavallisia ihmisiä. Minun on saatava selville, mitä päättäjät ajattelevat ajaessaan tällaisia säästöesityksiä keskellä maailmanluokan kriisiä.”

”Kun minulle tulee olo, että olen vähän järkyttynyt, tiedän olevani oikeilla jäljillä.”
Susanna Kuparinen

Susannan ääni kohoaa. Hän korostaa useaan kertaan, ettei suostu olemaan hallintoalamainen.

”Minun on vähintään saatava selville, miksi näin toimitaan. Jos jokin yhteiskunnallinen kysymys askarruttaa minua – niin kuin lapsiin tällaisena aikana kohdistetut säästöt – en usko, että olen ainoa, joka sitä ihmettelee.”

Susanna Kuparinen sanoo, että hänessä vaikuttavat samat keskipakoisvoimat kuin suuressa osassa suomalaisia. Se saa teatterintekijän luottamaan tunteeseensa: jos hän kokee epäluuloa, aika moni muukin miettinee samaa. Susanna määritteleekin itsensä esikokijaksi.

”Kun minulle tulee olo, että olen vähän järkyttynyt, tiedän olevani oikeilla jäljillä.”

Matka äidiksi

Kotona Susanna kuparinen viihtyi viitisen vuotta myös ilman teatterin tekemistä. Syy on ilmeinen: muutamaa viikkoa ennen 42-vuotispäiväänsä hän synnytti tyttären. Susanna hoiti lasta kotona, kunnes tämä täytti kolme vuotta.

”Sain lapsen sellaisessa kohtaan urakaarta, että en pelännyt syrjäytyväni, vaikka olin jonkin aikaa pois työelämästä.”

Susanna korostaa, ettei pidä lapsen kotihoitoa itseisarvona. Perheessä toimitaan sillä tavoin kuin perheessä hyvältä tuntuu.

”Lapseni oppi puhumaan varhain. Kun kuuntelin vähän yli yksivuotiaan puhetta, joka oli kuin ajatusääntä, ymmärsin, että äitihän se hänellä on kaiken aikaa mielessä.”

”Lapsella oli voimakas tarve olla lähelläni, joten minulle oli luontevaa pysyä siinä.”
Susanna Kuparinen

Kun Susanna mietti kaksivuotiaan lapsen hoitoon laittamista, tytär osasi jo sanallistaa, kuinka äiti pitää huolta tai äiti on ystävä.

”Lapsella oli voimakas tarve olla lähelläni, joten minulle oli luontevaa pysyä siinä.”

Loikka hetkeksi pois teatterin ja journalismin kentiltä oli myös miellyttävä.

”Minusta oli mukavaa olla siinä reunalla. Kävin katsomassa esityksiä. Sain olla katsoja. Ja sain myös vähän latautua.”

Sokea piste

Sokea piste -näytelmän lopullinen teksti valmistuu harjoitusten edetessä. Käsikirjoitusta vasta kirjoitetaan, kaiken aikaa.

Haastattelupäivänä ensi-iltaan on runsas kuukausi, ja esityksen ensimmäisestä puoliskosta on toteutettu ensimmäinen läpimeno. Se, mitä esityksen jälkimmäinen puoli sisältää, on vielä täysin avoinna.

Vaikka kahvia ja nikotiinipurukumia kuluu tässä vaiheessa runsaasti, Susanna ei hermoile. Hänessä asuu varmuus. Hän tietää, että juuri nyt sumuiselta vaikuttavasta materiaalista syntyy seuraavan kuukauden aikana esitys.

”Tämänpäiväisessä läpimenossa tuli jonkinlainen déjà-vu-kokemus. Tajusin, että olen ratkaissut samanlaisia prosesseja aiemminkin. Minun työni on ratkoa esityksen ongelmia.”

Susanna Kuparinen on Kansallisteatterin tämän vuoden residenssitaiteilija. Hän yllättyi, kuinka mukavalta tuntuu olla osa instituution pitkää jatkumoa.

Kansallisteatteri työpaikkana on sitä vastoin teatterintekijälle uusi kokemus. Aiemmat teatterityönsä Susanna on tehnyt vapaissa ryhmissä.

Työskentely laitosteatterissa on tuonut vastaan myös yllätyksiä. Etukäteen ohjaaja kuvitteli työkulttuurin jopa aavistuksen painostavaksi. Vastassa onkin ollut valtava, ihmeellinen teatterikoneisto, joka toimii hyvin organisoidusti.

”Työtapa on todella keskittynyt. Jokaiselle asialle on tekijänsä.”

Se tuntuu Susannasta ihmeelliseltä ja oudolta.

”Toisaalta, kun järjestäjä ilmoittaa, milloin harjoitukset alkavat tai milloin on tauko, jokainen voi keskittyä oman työnsä tekemiseen. Kun oma vuoro tulee, työ tehdään hyvin valmistautuneena.”

Susanna ei koe olevansa erityisen taipuvainen kunnioittamaan perinteitä tai normeja. Siksi hän yllättyi, kun tunsi uudessa työssään olevansa vahvasti osa tiettyä jatkumoa.

”Kansallisteatterin lävitse on kulkenut niin moni suomalaisen teatterin tekijä. Tuntuu ihan mukavalta olla osa instituution valtavan pitkää traditiota.”

Macbeth teki vaikutuksen

Lapsena Lahden kaupunginteatterin ohjelmisto tuli Susannalle tutuksi, hän kävi teatterissa paljon. Erityisen vaikuttavana Susanna muistaa Katariina Lahden ohjauksen Macbethista.

”Muistan maagisen, jaetun kokemuksen siitä, miten ihmiset raatelevat toisiaan vallan tähden.”

Näyttämön tapahtumat tekivät toisella kymmenellä olevaan tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.

Inkeri Luoma-aho kulki puolialastomana näyttämöllä. Kun Lady Macbeth heitteli päälleen jauhoja, se tuntui jopa vaaralliselta.”

Susanna alkoi tehdä teatteria koulun kerhoissa.

”Ensimmäisessä koulunäytelmässäni esitin opettajaa, jolla oli karttakeppi. Sain huutaa näyttämöllä. Se oli minusta niin hienoa.”

”Politiikka on ajattelemista ja tekemistä, valintojen ja moraalin puntaroimista”

Politiikka on kuulunut teatterintekijä Susanna Kuparisen elämään aina.

Myös politiikka on kuulunut Susannan elämään aina. Isoäiti, jonka hän mainitse esikuvakseen, vaikutti Lahden kunnallispolitiikassa neljännesvuosisadan ajan.

”Meillä puhuttiin aina paljon politiikasta. Se ei ole koskaan ollut minulle abstrakti tai etäinen asia vaan hengitysilmaa. Politiikka on ajattelemista ja tekemistä, valintojen ja moraalin puntaroimista ja päätösten jalkauttamista ihmisten elämään, konkreettisia, käytännön tekoja.”

Yhdestäkään puolueesta ei löytynyt paikkaa, jonka Susanna olisi tuntenut kotoisaksi. Teatterintekijä arvostaa ihmisiä, jotka toimivat politiikassa, mutta itse hän ajautui seuraajan rooliin.

Susanna ei kuitenkaan liene aivan keskiverto politiikan seuraaja. Hän on teatterintekijä, joka valmistelee seitsemättä dokumentaarista teatteriesitystään ja nostaa roolihahmoiksi näyttämölle ihmisiä, jotka käyttävät lainsäädäntövaltaa, päättävät resursseista ja verorahoista sekä yhteiskunnallisista linjanvedoista.

”Vimmaisuuteni kumpuaa siitä, että koen minulle annetun paikan, jossa saan ääneni kuuluviin. Minun poliittinen tekoni on, että käytän saamani paikan.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »