Eeva

Marco Bjurström: "Olen saattanut pois äitini ja veljeni – Vaikka kuolema on surullista, siinä on myös jotain rauhallista ja kaunista"

Marco Bjurström: "Olen saattanut pois äitini ja veljeni – Vaikka kuolema on surullista, siinä on myös jotain rauhallista ja kaunista"
Marco Bjurström päätti jo lapsena, että hän ei halua olla kuin lainehtiva lastu, jota virta vie minne sattuu. Ajatus kannattelee häntä myös vaikeissa elämäntilanteissa. Keväällä Marco joutui hyvästelemään pikkuveljensä Janekin.
Julkaistu: 13.12.2020

Viime keväänä Marco Bjurström, 54, kävi läpi tuhansia valokuvia. Vanhimmat niistä ovat hänen edesmenneiden isovanhempiensa ottamia. Lapsuudenkuvissa Marco ja hänen neljä vuotta nuorempi pikkuveljensä Janek Bjurström ovat yhdessä saaristossa, synttäreillä ja laskettelemassa.

Marco halusi ilahduttaa valokuvilla veljeään, joka sairasti pitkälle edennyttä mahasyöpää. Valokuvien järjestäminen oli isoveljelle terapeuttista, sillä paljon muuta hän ei pystynyt enää pikkuveljensä hyväksi tekemään.

Janek nukkui pois toukokuun neljäntenä päivänä.

Kun Marco muistelee veljeään, hänen ajatuksensa kulkeutuvat usein valokuvista tuttuihin lapsuus- ja nuoruusaikoihin, vaikka myös viimeiset yhteiset vuodet olivat tärkeitä.

”Janek oli vekkuli lapsi, vähän rasavilli ja hyvällä tavalla kuriton. Ihminen on lapsena eri tavalla vapaa kuin aikuisena, koska lapsena ihminen ei ole vielä vastuussa kenestäkään toisesta”, Marco kertoo.

”Vähitellen elämä menee eteenpäin. Niin sen pitää mennä”, Marco Bjurström kuvailee tunteitaan suuren surun jälkeen.

Janek olisi tästä ylpeä

Veli elää Marcon ajatuksissa ja arjessa yhä vahvasti mukana. Janek omisti vaimonsa Laura Apukan ja Marcon kanssa kaksi Pompier-ravintolaa Helsingin keskustassa. Nyt Laura jatkaa ravintoloitsijana ja Marco on hänen tukenaan.

Janek olisi tästä ylpeä, Marco ajattelee syödessään Pompierissa erityisen hyvin onnistuneen annoksen. Sama ajatus kannattelee yrityksen työntekijöitä.

”Minusta se on hieno ja kaunis tapa tehdä surutyötä. Uskon myönteisyyteen ja siihen, että myös vaikeat asiat voi yrittää kääntää hyviksi.”

Läheisille voimaa antaa mielikuva, jossa Janek katselee heitä pilven päältä ja sanoo, että hyvä, juuri noin.

”Veljeni henki elää hänen ravintoloissaan ja vaikuttaa vielä jonkin aikaa päätöksiin, joita siellä tehdään. Vähitellen elämä menee eteenpäin, ja me kaikki tiedämme sen. Niin sen pitää mennä.”

Tammikuussa 2014 Janek Bjurström (vas) ja Marco toteuttivat haaveensa yhteisestä ravintolasta. Kuva: Timo Pyykkö.

Tanssi avasi mahdollisuuden

Varhaisessa lapsuudessa Marco piti usein huolta pikkuveljestään. Helsingissä asuneen perheen vanhemmat erosivat, kun Marco oli kuusivuotias ja Janek kaksi. Kotiolot olivat epävakaat äidin alkoholin- käytön vuoksi.

”Vaikka asiat eivät menneet oppikirjojen mukaan, lapsuutemme ei ollut surkea. Emme koskaan joutuneet kokemaan totaalista turvattomuuden tunnetta, sillä lähellämme oli myös turvallisia aikuisia, kuten isämme ja isoäitimme eli äidinäiti.”

Marco rakasti musiikkia jo pikkupoikana. Ystävän kanssa he jorailivat vinyylilevyjen tahdissa ja lauloivat hiusharjaan. Kaksitoistavuotiaana Marco osallistui Aira Samulinin tanssikoulun diskotanssikurssille.

Tanssikoulu avasi pojalle uudenlaisen maailman. Marcosta piti tulla ekonomi ja elämän kulkea perinteisen kaavan mukaan.

”Tanssisalilla kelpasin ja pärjäsin erilaisten asioiden takia kuin muualla. Tanssi avasi minulle mahdollisuuden, että voisin valita toisin.”

Koulun joulujuhlassa esitettiin Marcon suunnittelema tonttutanssi, jonka soolon hän esitti näyttelijä John Travoltan tyyliin. Eturivissä hihiteltiin, mutta Marco kohdisti huomionsa takariviin.

”Seiska- ja kasiluokkalaiset nauroivat minulle, että mikä neiti lavalla tanssii, mutta lukiolaisten mielestä me olimme makeita. Ajattelin, että eturivillä ei ole väliä. Taaempana istuvat tykkäävät meistä.”

Siitä lähti Marcon tie tanssin ammattilaiseksi.

”Minulla on ollut pienestä pitäen rohkeus tavoitella ja tehdä asioita, jotka kiinnostavat minua. En tee valintoja sen perusteella, mitä muut ajattelevat. Ajatelkoot mitä vain, minä tanssin.”

Marcon ohjaama musikaali A Chorus LIne saa ensi-iltansa ensi keväänä. Musikaalien tekemisessä Marcoa viehättää yhteisöllisyys.

Janek koki erillään olemisen raskaasti

Tanssiminen ja kaverit täyttivät Marcon päivät, kun hänestä tuli teini-ikäinen. Samoihin aikoihin pikkuveli muutti äidin mukana Espooseen ja isoveli jäi Helsinkiin asumaan isoäidin kanssa.

Marco ymmärsi myöhemmin, että Janek koki erillään olemisen rankemmin kuin hän.

”Hän ei ollut yksin, mutta hänellä oli ­murrosiässä omat pienet harhapolkunsa. Ehkä hänen silloinen kaveriporukkansa ei myöskään ollut kaikkein tervehenkisintä.”

Marcosta tuli tanssikoulu StepUp ­Schoolin perustaja, koreografi, ohjaaja, juontaja ja luennoitsija. Hän on elänyt yli kaksikymmentä vuotta avoliitossa tanssija, koreografi Peter Pihlströmin kanssa.

Janekin pelastukseksi koitui pääsy steiner­lukioon, jonka luova ilmapiiri sopi hänelle. Hän kouluttautui kokiksi, meni Lauran kanssa naimisiin ja perusti perheen.

Veljeksiä yhdisti se, että molemmat löysivät ammatit, joihin he suhtautuivat intohimoisesti ja joissa he menestyivät.

Marco on pohtinut, kuinka geeniperimä, lapsuus ja myöhemmät valinnat vaikuttavat jokaisen elämään. Vaikka veljekset valitsivat hyvin erilaiset urat, heillä oli samanlaisia ominaisuuksia.

”Faijalta saamamme määrätietoisuus kannatteli meitä. Mutsilta tullut taiteellisuus taas oli ratkaisevaa molempien menestymisessä. Minun työni on taidetta, mutta niin on myös ravintolan pitäminen ja ruuan tekeminen.”

”Pellinki on minun ja Janekin yhteistä sielunmaisemaa. Kun olen saaressa, myös Janek on siellä.”

Äidin elämä oli varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki pojille oli äidin elämä. Se opetti molemmille, että unelmat on uskallettava toteuttaa. Jos niin ei tee, on turha syyttää muita, kun asiat eivät menneet kuten itse toivoi.

”Olen ajatellut pienestä pitäen, että en uhriudu. En halua olla kuin lastu laineilla, jota virta vie minne sattuu.”

Tanssin opettamisen ilon Marco löysi jo alle parikymppisenä. Hän oli luonnostaan innostava opettaja ja hänen tuntinsa täyttyivät pian.

Marco oivalsi, että kysymys ei ole vain tanssiaskelien opettamisesta, vaan tunneilla on suurempi merkitys. Kyse on yhteyden saamisesta oppilaisiin, asenteesta, empa­tiasta ja kommunikaatiosta.

Senkin uhalla, että kuulostaa naiivilta, Marco on sitä mieltä, että tanssi on väline, jonka avulla ihmisten elämä voi olla parempaa.

”Kun näin, mitä tanssi sai oppilaissani aikaiseksi, tajusin, että tanssin opettaminen on todella tärkeää työtä. Koko persoonani lähti rakentumaan siitä.”

Kun veljesten äiti sairastui syöpään, Marco ja Janek hoitivat yhdessä äidin asioita ja istuivat tämän sairaalavuoteen vieressä. Se lähensi heitä uudestaan kiireisten työ- ja perhe-elämävuosien jälkeen.

”Emme olleet veljeni kanssa kuin paita ja peppu. Meillä oli omat elämämme, mutta olimme koko ajan tietoisia, missä toinen menee.”

”Janek toivoi, että me muut jatkamme täysillä omilla poluillamme. Hän ei halunnut jäädä möröksi, joka estäisi meitä tekemästä asioita.”

Haave yhteisestä projektista

Äidin kuolema havahdutti heidät siihen tosiasiaan, ettei mikään ole itsestään selvää eikä kukaan elä ikuisesti. Elämässä kannattaa tehdä asioita, joita haluaa.

Marco ja Janek alkoivat haaveilla yhteisestä projektista. Niin syntyivät kaksi Pompier-ravintolaa.

Marco oli mukana henkisenä tukena ja yhtenä rahoittajana, ravintoloiden ohjakset olivat Janekilla ja Lauralla. Sinnikkään työn tuloksena aviopari sai ravintolat kukoistamaan vaikeiden alkuaikojen jälkeen. Tammikuussa 2020 heidät palkittiin ravintola-alan PRO-palkinnolla vuoden yrittäjinä.

Marco ja Laura jatkavat ­Pompier-ravintoloiden toimintaa Janekin toiveesta. Tämä tiesi, mitä odotettavissa oli, kun sairaus todettiin marraskuussa 2019. Sen jälkeen hän antoi ohjeita ja toiveita läheisilleen.

”Aika nopeasti oli selvää, että Janek ei saa olla täällä enää kauan. Hirvittävässä tilanteessa oli lohdullista, että hänellä ja meillä läheisillä oli aikaa tottua ajatukseen.”

Tilanteesta puhuttiin perheen kesken avoimesti, ja yhdessä he menivät eteenpäin päivä kerrallaan.

”Janek toivoi, että me muut jatkamme täysillä omilla poluillamme. Hän ei halunnut jäädä möröksi, joka estäisi meitä tekemästä asioita.”

”Veljelleni oli tärkeää, etteivät muut joudu kärsimään. Hän mietti, miten voi hoitaa hommat niin, että muut pärjäävät.”

Raskas kevät

Kevät oli Marcolle vaikeaa aikaa, ja vielä vaikeammaksi sen teki ensimmäisen korona-aallon aiheuttamat rajoitukset. Hänen tanssikoulunsa StepUp School jouduttiin sulkemaan maaliskuussa.

Raskasta Marcolle ei ollut ainoastaan omien töiden loppuminen vaan myös se, että hän joutui lomauttamaan koulunsa koko henkilökunnan, yli 50 ­tanssinopettajaa. Parin viikon päästä suljettiin molemmat Pompier-ravintolat, ja myös niiden henkilöstö piti lomauttaa.

”Veljen hiipuminen samaan aikaan oli kauheaa ja julmaa.”

Myös Janek tunsi vastuuta yrityksestään ja sen henkilökunnasta loppuun asti. Rajoitusten tultua hän alkoi suunnitella mukaan myytäviä annoksia, jotta ravintolat pysyisivät pystyssä.

”Veljelleni oli tärkeää, etteivät muut joudu kärsimään. Hän mietti, miten voi hoitaa hommat niin, että muut pärjäävät.”

Vasta viimeisellä viikolla Janekin voimat hiipuivat niin, ettei hän jaksanut enää järjestellä asioita tai tavata perheen ulkopuolisia ihmisiä.

Marco, Laura ja lapset olivat rakkaansa vierellä kotona loppuun asti.

”Olen saattanut pois äitini ja veljeni. Vaikka kuolema on surullista, siinä on myös jotain rauhallista ja kaunista.”

"Ensimmäistä kertaa elämässäni en päässyt salille tekemään sitä, mitä olisin eniten tarvinnut: tanssimaan ja puhdistamaan sieluani.”

Tanssi on parasta terapiaa

Seuraavana päivänä Marco piti verkossa online-tanssitunnin, sillä tanssikoulu oli toukokuussa yhä suljettuna.

Hän kertoi oppilailleen veljensä kuolemasta mutta toivoi, ettei asiasta puhuta. Tanssittaisiin vain.

Tanssisali on aina ollut Marcolle pelastusrengas ja tanssiminen hänen tapansa käsitellä tunteita.

”Tanssi on parasta terapiaa, mitä voi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni en päässyt salille tekemään sitä, mitä olisin eniten tarvinnut: tanssimaan ja puhdistamaan sieluani.”

Online-tunnit eivät korvanneet tunnetta, joka syntyy, kun Marco on oppilaidensa kanssa samassa tilassa. Ennen viime kevään poikkeusaikaa Marco oli opettanut tanssia yli 35 vuotta ilman keskeytyksiä.

Jopa niinä vuosina, kun televisio-ohjelma BumtsiBumin tuoma julkisuus vei miestä moneen suuntaan, hän piti tanssitunteja joka maanantai.

”Olen tanssille velkaa niin paljon, että en voi lopettaa sitä. Silloin pettäisin omani.”

Salillaan Marco on tanssinopettaja eikä villeissä asuissa hassutteleva televisiojulkkis. Alkuvuosina jotkut asiakkaat saattoivat tulla ”sen BumtsiBumin” tunneille, mutta heille kävi nopeasti selväksi, ettei salilla tehdä ­televisioviihdettä vaan treenataan.

Marcolle tanssisali on henkinen koti. Julkinen Marco ei olisi syntynyt ilman tanssinopettaja Marcoa ja niitä lukuisia opetustunteja, joita hän oli ehtinyt ohjata.

”Jokainen voi arjessaan kannatella muita. Mikään ei ole niin hienoa kuin saada toiset loistamaan.”

Arjen sankareita

Kun tanssikoulu avattiin uudelleen kesäkuun ensimmäisenä päivänä, voimakas ilo ja onni kertoivat Marcolle, kuinka paljon hän oli kaivannut opettamista.

Nyt Marco harjoittelee oppilaidensa kanssa musikaalia A Chorus Line, joka on tarkoitus esittää ensi toukokuussa Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Musikaalien tekemisestä Marco nauttii niiden yhteisöllisyyden vuoksi. Lavalla ei ole kyse vain yhdestä tähdestä vaan koko ryhmän onnistumisesta.

”Puhun paljon kannattelevista näyttelijöistä. Englannissa on hieno sana supporting actor. Kannattelevat näyttelijät tekevät koko jutun mahdolliseksi, ja he nostavat päähenkilön esiin.”

Marcon mielestä muita kannattelevat ihmiset ovat arjen sankareita.

”Jokainen voi arjessaan kannatella muita. Mikään ei ole niin hienoa kuin saada toiset loistamaan.”

Myös Marcolla on ollut useita kannattelijoita ja mahdollistajia. Janek oli yksi heistä. Marco haluaa itsekin olla ennen kaikkea innostaja ja mahdollistaja. Hän on nähnyt vuosien aikana tanssisalilla, kuinka ihmiset oppivat ja kuinka se vaikuttaa monen elämään kokonais- valtaisesti.

”Tanssi on minulle paljon enemmän kuin opettaminen ja ammatti. Se on elämä itsessään.”

Bjurströmin pojat viettivät yhdellä Pellingin saarista paljon aikaa lapsuudessaan. Heidän famollaan, isän-äidillä, oli siellä mökki. Myöhemmin Marco osti tutuista maisemista saaren kesäpaikakseen.

Veljen viimeinen matka

Marcon perheeseen kuuluvat Peterin ja tanssikoulun tiiviin yhteisön lisäksi isä, Laura, Lauran ja Janekin lapset sekä lapsuudenystävät.

Kesäkuisena päivänä läheiset kokoontuivat saattamaan Janekia viimeiselle matkalla. Veli oli toivonut, että hänen tuhkansa sirotellaan mereen Pellingissä sijaitsevan saaren ympärille.

Bjurströmien sukua on viihtynyt kesäisin Porvoon lähellä sijaitsevassa Pellingissä 1930-luvulta lähtien. Pojat viettivät yhdellä sen saarista paljon aikaa lapsuudessaan, sillä heidän famollaan, isän-äidillä, oli siellä mökki.

Myöhemmin Marco osti tutuista maisemista saaren kesäpaikakseen.

Aamun sade lakkasi, kun saattajat nousivat Marcon ohjaamaan veneeseen. Taivas oli kuitenkin vielä harmaa ja pilvet roikkuivat alhaalla.

Perillä jokainen heistä ripotteli mereen tuhkaa omaan tahtiinsa. Kun Marco ajoi veneen takaisin mökkisaarensa rantaan, pilvet väistyivät auringon tieltä. Muistokahvit juotiin auringon paistaessa.

”Pellinki on minun ja Janekin yhteistä sielunmaisemaa. Kun olen saaressa, myös Janek on siellä.”

Kommentoi »