Pöydällä on koruton puinen rasia, jonka sisältä löytyy tärkeitä asioita: upouusi EU-passi, viimeinen puhelin, lompakko, rannekello, kaulaketju. – Ei ihmisestä paljon jää jäljelle, kun aika loppuu kesken, Arto Kuukka, 71, sanoo ja sulkee rasian. Tavarat kuuluvat Arto Kuukan pojalle, Klausille. Vuosi sitten, päivää ennen äitienpäivää, vanhemmat löysivät esikoisensa kuolleena. Hän oli 39-vuotias. – Tasaantuuko ikävä koskaan, en tiedä. Päivittäin poika on kuitenkin mielessä. Hänellä olisi kuulunut olla enemmän vuosia, Kuukka miettii.
Puisessa rasiassa isä säilyttää muistoja pojastaan: kelloa, kännykkää, lompakkoa ja passia.
Aamuista surullisin koitti toukokuussa 2016, vain päivää ennen äitienpäivää. – Oli perjantai. Olin vaimon ja Klausin kanssa kesämökillä Suomusjärvellä. Klasulla oli ollut edellispäivänä vähän huono olo, ja soitin Salon ambulanssitytöt paikalle mittaamaan sokerit ja verenpaineet, mutta kaikki oli hyvin. Klasu pyysi, että veisin hänet Lohjalle tutkimuksiin, jos alkuviikosta tuntuisi vielä samalta. Vaimo ja poika nukkuivat kesämökin alakerrassa sohvilla, Arto yläkerrassa. Illalla syötiin hernekeittoa, ja sen jälkeen Kuukka meni yläkertaan katsomaan Suomen ja Saksan välisen MM-jääkiekko-ottelun viimeisen erän. Kymmenen jälkeen Klaus huuteli, että telkkarissa on SuomiLove-ohjelman bändin solisti Osmo Ikonen. – Vaimoni on omaa sukuaan Ikonen, mutta ei Osmolle sukua. Huutelin Klasulle, että laita telkkari kiinni ja mene nukkumaan, aamulla nähdään. Lauantaiaamuna Kuukka heräsi, kun vaimo huusi alakerrasta: poika on kuollut. – Klasu istui siinä sohvalla, pää painuneena. Paikalle hälytettiin Salon poliisit, jotka viipyivät mökillä tunnin verran. Poliisit soittivat ruumisauton, jota vanhemmat joutuivat odottamaan piinaavan pitkän ajan. – Katsoin neljä tuntia omaa kuollutta poikaani istumassa sohvalla. Sitä kokemusta en soisi kenellekään, Kuukka sanoo ja puistelee päätään. Klaus Kuukan kuolinsyyksi todettiin keuhkoveritulppa.
Suru ei poistu koskaan, mutta poika on yhä läsnä – tekemissään piirroksissa ja puutöissä, hautajaisia varten teetetyssä valokuvakansiossa, muistoissa ja joskus unissa. – Näin tänä keväänä ihmeellisen unen. Klaus tuli kotona yläkerrasta alakertaan. Hän oli kuulemma käynyt katsomassa vanhaa huonettaan, ja tarkistanut, että siellä on kaikki järjestyksessä. Juttelimme jonkin aikaa. Sanoin, että kiva Klasu nähdä sua, sun kanssa on kiva jutella. – Sen jälkeen olen toivonut, että samanlainen uni tulisi uudestaan. Kun Klasu kuoli, minusta vietiin puolet pois. Klaus siunattiin Lohjalla 28. toukokuuta viime vuonna. Arkun päällä oli mökiltä otettuja vaahteranlehtiä sekä sireenin oksa kotipihalta.
Arto Kuukan pellavapäinen poika Klaus voitti alle kahden vuoden iässä mallikilpailun.
Arto Kuukka on mies, joka särki Avun lukijoiden sydämiä pari vuotta sitten julkaistussa jutussa. Kaksi vuotta sitten, kirpeänä marraskuisena päivänä, lohjalainen Arto Kuukka seisoi Vantaan Honkanummen hautausmaalla isänsä haudalla. Hän laski maahan kanervat ja hiljentyi hetkeksi. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut 69 vuotta. Syksyllä 1946 Arto Kuukka oli alle puolivuotias, kun isä, sodassa haavoittunut Svante Oinonen lähti Ruokolahdelta Helsingin Invalidisäätiöön opiskelemaan. Isä sanoi tulevansa lomilla kotiin. Mutta isä ei enää palannut. Helsingissä Oinonen tapasi uuden naisen, Taimin, ja sai tämän kanssa neljä lasta. Ruokolahdella Arto odotti isäänsä takaisin monta vuotta. Isättömyyttä ei päässyt karkuun. Koulukaverit ilkkuivat, joten Arto vietti paljon aikaa kirjastossa ja urheili. Yleisurheilussa Kuukka saavutti jopa erittäin hyvän kansallisen tason. Hän oli 1960-luvun lopulla Suomessa vaikuttaneen uudenseelantilaisen juoksuvalmentajalegendan Arthur Lydiardin opeissa ja toimi muun muassa Pekka Vasalan ja Lasse Virénin ennätysyritysjuoksuissa ”jäniksenä”. – Ohjaajani olivat aikuisia miehiä, joten ehkä nuorena hain urheilun parista isähahmoa. Mutta oma isä oli mielessäni joka päivä. Parikymppisenä Arto Kuukasta tuli Suomen nuorin haastemies, ja sittemmin hän menestynyt lehtikustantajana. Hän löysi puolisonsa, sievän Seijan, ja pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Aku, 37, ja Klaus. Perhe asui pitkään Salossa, mutta muutti myöhemmin Lohjalle. Kuukka on sen jälkeen muun muassa ollut kustantamassa seitsemää kaupunkilehteä ja jatkaa edelleen työtään. – Mutta tiedä sitten, kuinka kauan. Arton isä Svante Oinonen kuoli jo 45-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hän vietti suurimman osan loppuelämästään Helsingin sotilassairaala Tilkassa rintamalla saamiensa vammojen takia. Ajatuksen isän haudalla käymisestä laittoi liikkeelle isän sisko Elma Hannonen, joka oli toivonut, että Kuukka olisi yhteydessä sisarpuoliinsa. Kun Kuukka lopulta soitti velipuolelleen Seppo Oinoselle, sisarussarja otti velipuolen vastaan lämpimästi, mutta ensin hämmentyen. Isä ei ollut koskaan kertonut aikaisemmasta suhteestaan, saati pojastaan.
Kun Arto Kuukan haastattelu julkaistiin Avussa (49/15), puhelin alkoi soida. Miehelle soittivat niin läheiset, tuttavat, tuttavien tuttavat kuin tuntemattomatkin. Juttu oli koskettanut lukijoita. – Myötätuntoa tuli paljon. Monella on kokemusta siitä, millaista oli elää isättömänä sodan jälkeen. Joko isä oli kaatunut rintamalla tai pahimmillaan isää ei edes tiedetty, koska aviottomia lapsia oli sodan jälkeen paljon, Kuukka kertoo. Isän haudalla käynti herätti syviä tunteita myös Kuukassa. – Kun katselin sitä hautakiveä, teki hyvää sydämessä. Minun isäni nukkuu tuolla, ajattelin. Oletko antanut isällesi anteeksi? – Jokainen kulkee oman tiensä. Se oli hänen tiensä. Arvostan isää siitä, että hän kasvatti neljä lasta, joista kolme on akateemisesti koulutettuja, vaikka isä itse oli pahasti invalidi.
Vuonna 2015 Apu kertoi Arto Kuukasta, joka tapasi kadonneen isänsä – tämän haudalla.
Viime syksynä Arto Kuukan kävely alkoi olla huojuvaa, askel lyheni. Kuukka vietti joulua ja vuodenvaihdetta, kunnes meni alkuvuodesta tutkimuksiin. Magneettikuvauksissa Kuukan aivoista löytyi kasvain. – Onneksi minulla ei ole kipuja, mutta olo on kuin pää olisi kuoriinsa nähden liian pieni. Kädet ovat vakaat ja autoakin pystyn ajamaan, mutta pitkillä kävelyillä jalat väsyvät. Myös kuulo on heikentynyt. Leikkauspäätöstä ei ole vielä tehty. – Kasvain on vaikeassa paikassa, luun sisällä korvan takana tasapainokeskuksessa. Ovathan lääkärit ammatti-ihmisiä, mutta tiedän kaksi tapausta, joille on tehty samanlainen leikkaus. Toiselta halvaantui toinen puoli kasvoista, toiselta halvauksen lisäksi meni kuulo. – Kyseessä on kuitenkin sellainen vaiva, ettei se parane itsestään, hän lisää.
Aivosyövästä voi ihminen vielä toipua, oman lapsen kuolemasta ei ikinä. – Klaus oli upea poika, Kuukka sanoo. Hän näyttää valokuvaa, jossa alle kaksivuotias pellavapäinen nappisilmä tuijottaa haaveilevasti ylöspäin. Isä muistelee, että poika voitti pienenä jonkin mallikilpailun. Koska isättömyys oli varjostanut lapsuutta, Kuukka pyrki olemaan kaikin tavoin läsnä omien poikiensa Akun, 37, ja Klausin elämässä. Perhe matkusteli yhdessä, pojat asuivat samalla paikkakunnalla ja yhteydenpito oli tiivistä. Puolitoista vuotta sitten Klaus osti asunnon Lohjan keskustasta, mutta ei ehtinyt muuttaa siihen. – Viimeisenä vuonna oli jopa ajatusta siirtää yritys Klausille. Poika oli taiteellinen ja käsistään taitava. Hän teki paljon puutöitä, rakensi grillikatoksen, portaat, puisen kukkaruukun. Isä kertoo myös pojan urheilullisuudesta. Kerran Kreetalla Klaus tapasi hotellissa Raision urheilijoiden kilpauimareita. – Klasu voitti ne kaikki, isä kertoo. – Hän tykkäsi ennen kaikkea matkailusta. Klasu teki elämässään yli viisikymmentä reissua. Siksi passi oli hänelle niin tärkeä, Kuukka sanoo. Hän aukaisee taas puisen rasian. Passissa on tuorein kuva Klausista.
Teksti Eve Hietamies, kuvat Timo Pyykkö
