Vuoden ja vuosikymmenen jännittävin galluptulos, ehkä vuosituhannenkin. Sellainen oli Ylen maanantaina julkistama Taloustutkimuksen kysely Nato-jäsenyyden kannatuksesta Suomessa.

Ensi kerran jäsenyyttä kannatti suurin osa vastaajista. Muutos oli hurja, sillä vuoden alussa, kun Venäjä jo painosti Ukrainaa ja Eurooppaa, kannatus oli muissa kyselyissä kolmasosan tienoilla, mikä sekin oli suomalaiseksi Nato-myönteisyydeksi poikkeuksellisen korkea.

Muutoksen aiheutti tietenkin Vladimir Putin. Itse uskoin viimeiseen saakka, ettei Putin hyökkää. En siksi, ettenkö olisi uskonut Putinin pystyvän pahoihin tekoihin, vaan siksi, että hyökkääminen Ukrainaan olisi järjetöntä.

Kun järjettömyydestä tuli sitten totta, minusta, aiemmasta Nato-skeptikosta, tuli varovainen Nato-jäsenyyden kannattaja yhdessä hetkessä. Tämä Putinin taianomainen kosketus on selvästi osunut suureen osaan muutakin Suomen kansaa.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Twitterissä, tuossa paremmin tietävien kovaäänisten ihmisten yhteisössä, on vaadittu nopeita päätöksiä, ohitusteitä ja ties mitä. Siis silloin kun on Suomen toimien häpeämiseltä ehditty.

Mutta aikaa on, kuten jääkiekkoselostaja sanoisi. Putinin sotakone on toistaiseksi jumissa Ukrainassa. Kukaan ei tiedä, miten sota jatkuu, miten pitkään se kestää ja mikä on lopputulos. Ukrainan onnistuneen vastarinnan – ja ennen kaikkea sen vuoksi, että venäläiset kohtasivat vastarintaa, toisin kuin Putin ilmeisesti odotti – vuoksi Venäjän armeijan pääosa ei ole käytettävissä muualla. Esimerkiksi Suomen rajoilla.

Parhaassa tapauksessa Ukrainan-seikkailu kaataa koko Kremlin nykyisen koplan.

Toisaalta kohtuullinen ripeys ei liene pahasta. Putinin kaatuminen on toistaiseksi toiveajattelua. Jossain vaiheessa Venäjän armeija vapautunee Ukrainan sodasta tavalla tai toisella. Ja jos Putin on vielä vallassa, Suomi voi joutua vaaraan.

Presidentti Sauli Niinistö totesi maanantaina, ettei usko Venäjän hyökkäävän Suomeen, sillä siihen ei ole mitään järjellistä syytä. Tästä on helppo olla presidentin kanssa yhtä mieltä. Ongelma vain on se, ettei Putinilla ollut järjellistä syytä hyökätä Ukrainaankaan.

Itsevaltiaan pään sisään ei voi mennä, mutta selvää on, että Putinin todellisuus on kovin toinen kuin vaikkapa Suomen presidentin tai meikäläisen. Siinä todellisuudessa Ukrainaan kannatti hyökätä ja uskoa maan kaatuvan muutamassa päivässä halukkaasti Venäjän syliin. Miltä Suomi näyttää siinä todellisuudessa?

Nato-kortin kääntämistä ei kannata jättää ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Kun päätöksen tekee tänä vuonna, Venäjä voi sanoa sanansa, mutta tekoihin se tuskin pystyy.

Kansanäänestys toimisi sikäli, että Nato-jäsenyys on oikeasti iso asia ja muuttaa maan asemaa Euroopassa ja maailmassa. Naton sisällä Suomi olisi sotilasliiton pelotteen suojassa. Naton perussopimuksen viides artikla kun määrittelee hyökkäyksen yhtä jäsenmaata vastaan hyökkäykseksi kaikkia vastaan.

Pelote on se, mikä Natossa vetoaa. Sen ansiosta Nato-maa on turvassa hyökkääjältä, käytännössä Venäjältä. Naton kuvauksen mukaan pelote muodostuu "sopivasta" sekoituksesta tavanomaisia aseita ja ydinaseita. Naton sateenvarjon alla Suomen puolustuskin nojaisi ydinaseisiin, toisin kuin koskaan aiemmin. Tämän voisi ajatella olevan kansanäänestyksen arvoinen asia.

Toiseksi Naton viides artikla toimii myös toiseen suuntaan: hyökkäys voi kohdistua aivan toiseen jäsenmaahan, mutta Suomi joutuu mukaan sotaan. Jos Venäjän joukot työntyisivät vaikkapa Puolaan, Suomi olisi velvollinen antamaan apua. Tämänkin voisi ajatella olevan kansanäänestyksen arvoinen muutos Suomen asemassa.

Kolmanneksi Venäjän hyökkäys loksautti maailman kerralla uuteen asentoon. Se asento on kaikille vielä kovin epäselvä, eikä tulevaisuudesta ole suurta salattua viisautta kenelläkään. Poliitikot ja kansa osaavat arvioida tulevan yhtä hyvin. Tai huonosti.

Sitä paitsi kansanäänestys on vain neuvoa-antava. Vastuu jää lopulta kansan valitsemille poliitikoille, niin kuin pitääkin.

Valtiollinen neuvoa-antava kansanäänestys on järjestetty Suomessa vain kahdesti, kieltolaista vuonna 1931 ja Euroopan unionin jäsenyydestä vuonna 1994.

Siksi se tuntuu raskaalta työkalulta tai järeältä aseelta, hitaasti liikuteltavalta ja kankealta. Mutta vaalilain pykälien perusteella äänestyksen voi järjestää nopeastikin. Periaatteessa voisi riittää, että kansanäänestyksestä ilmoitetaan pari kuukautta ennen varsinaista vaalipäivää.

Näin kiire ei ole. Kansanäänestys voisi olla vaikkapa kesällä. Kevät jäisi keskusteluajaksi.

Hyviä perusteluita on sekä sotilasliittoon menemiselle että ulkopuolelle jäämiselle. Osin samat faktat pelaavat perusteluina molemmille.

Venäjän hyökkäyksen edessä Euroopan unioni on ollut yllättävän vahva. EU pystyi nuijimaan pöytään nopeasti raakoja pakotteita hyökkääjälle ja on ryhtynyt yhtenäisesti aseistamaan ja tukemaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Ukrainaa, joka ei edes ole unionin jäsenmaa.

Mihin tässä siis Natoa enää tarvitaan? Ja toisaalta: Suomi on jo EU:n rintamassa tukemassa Ukrainaa ja vastustamassa Venäjää. Eikö siis olisi aivan sama olla mukana myös Natossa ja sen turvatakuiden takana?

Ei minunkaan tuore ja varovainen Nato-kannatukseni niin vankkaa ole, ettenkö vielä mieltäni voisi muuttaa, jos perustelut ovat riittävän hyvät.

Ehkei kansanäänestys ole tarpeen. Ylen kyselyn perusteella kansalaisista 48 prosenttia katsoi, ettei kansanäänestys ole tarpeen päätöksenteossa, 41 prosenttia taas halusi äänestystä.

Tärkeintä on, että Nato-keskustelu käydään rauhallisesti mutta jahkaamatta, ja että mahdollisimman harva tuntee jäävänsä syrjään päätöksenteosta. Kansanäänestystä ei myöskään pidä jättää järjestämättä Venäjän vaikutusyritysten pelosta.

Venäjä voi yrittää vaikuttaa kaikkiin vaaleihimme. Vaaleja ei pidä jättää järjestämättä sen vuoksi. Muuten pelkäämme vierasta valtiota niin paljon, että annamme pelon vaikuttaa maamme päätöksentekoon.

Suomen puolustukseen pitää osata luottaa ainakin sen verran, että tärkeät päätökset ehditään tehdä rauhassa ja tarvittaessa antaa kansan sanoa sanansa.