Apu

Suomenoja on lintubongarin paratiisi

Suomenoja on lintubongarin paratiisi

Kun lähtee hakemaan kumppania, on syytä laittaa parasta päälle. Muutaman kiihkeän keväisen viikon ajan sorsat ja muut vesilinnut keikaroivat juhla-asuissa, jotka herättävät vastakkaisen sukupuolen huomion. Soitimeen kuuluu myös näyttäviä temppuja ja rituaaleja.
Teksti Juho Rahkonen
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Pääsiäispäivän aamu valkenee kirkkaana Espoon Suomenojalla. Istun hiljaa ja odotan, että lammella lipuvat sorsalinnut tulevat lähemmäksi.

Sitten kaislikon takaa ui lapasorsa. Komea, lapiomainen nokka ja värikäs höyhenpuku tekevät linnusta erittäin kuvauksellisen. Mutta vielä parempaa on luvassa: hetken päästä kaksi muuta lapasorsaa juoksee nopeasti vedenpintaa pitkin, ja alkaa vimmattu takaa-ajo. Vesipisarat ja siipien läiske täyttävät ilman.

Kamerani raksuttaa kuin viimeistä päivää. Enkä ole yksin – Suomenoja on pääkaupunkiseudun parhaita paikkoja, ellei paras, muuttavien vesilintujen tarkkailuun. Suomenojan lintualtaat ovat muodostuneet jätevedenpuhdistamon saostusaltaisiin. Yllättävän monen hyvän lintupaikan muodostumisessa on ihmisen toiminnalla ollut merkittävä rooli.

On vieläpä vapaapäivä, ja tuntuu kuin joka toinen eteläsuomalainen kuvaaja olisi tullut tänne juuri tänään. Tunnelma on kuin urheilukilpailujen lehdistökatsomossa.

Suomenojan linnut ovat kuitenkin tottuneet bongareihin ja kuvaajiin sekä lammen rannan lenkkipolun kulkijoihin, joten niiden rauha ei tunnu häiriintyvän kameramiesten ja -naisten armeijasta.

Nokikanat ovat kovia tappelemaan – minun reviirilleni ei noin vain tulla!

Lintumaailmassa koiraat ovat yleensä koristeellisempia kuin naaraat. Soitimella otetaan miehestä mittaa, ja omalle reviirille tunkeutuneet kilpakosijat pyritään häätämään. Tällaisista tilanteista voi saada näyttäviä kuvia etenkin nykyisten valoherkkien ja nopeiden digikameroiden ansiosta.

Luonnossa eläinten kannattaa yleensä olla melko huomaamattomia, jotta ne eivät joutuisi niin helposti petojen kynsiin. Poikkeuksen tekee soidin: silloin pitää olla mahdollisimman näyttävä, jotta saisi herätettyä vastakkaisen sukupuolen huomion.

Pelkkä väritys ei riitä, vaan useimmilla lintulajeilla soidinmenoihin kuuluu mitä erilaisimpia temppuja. Esimerkiksi silkkiuikut tanssivat veden päällä ja antavat toisilleen kaloja lahjoiksi. Telkkäpariskunta puolestaan nykii päätään hassusti taaksepäin ollessaan kosintapuuhissa.

Juhlapukuinen lapasorsa on uljas näky.

Jokainen vesilintulaji on omanlaisensa persoonallisuus. Tutuin niistä lienee sinisorsa, joka myös talvehtii Suomessa kaupunkien avoimilla vesialueilla. Sinisorsat ovat usein melko kesyjä, ja niiden poikaset saattavat tulla syömään kädestä. Sinisorsakoiraalla on soidinaikana komean vihreä pää.

Samantyyppinen väritys on lapasorsalla, joka on kuitenkin helppo erottaa muista linnuista muhkean nokkansa ansiosta. Lapasorsan leveä nokka sopii mainiosti ravinnon siivilöimiseen mutaisesta vedestä.

Sorsalinnut – kansallislintumme laulujoutsen mukaan lukien – ovat puolisukeltajia, ja usein niistä näkee veden pinnalla pelkän pyrstön. Moni yleinen ja tunnettu kevään vesilintu sukeltaa kokonaan uppeluksiin, ja esimerkiksi silkkiuikku saattaa viettää veden alla useita minuutteja.

Uikut ovat eksoottisen näköisiä ja värikkäitä vesilintuja. Niiden sulavasta olemuksesta näkee, että ne ovat täydellisesti sopeutuneet vesielämään. Niiden jalat sijaitsevat ruumiin takaosassa, joten ne kulkevat maalla hyvin kömpelösti.

Kultasilmäinen telkkä on Suomen yleisimpiä vesilintuja. Sillä on roolinsa myös Kalevalassa: maailma syntyi sotkan (eli telkän) seitsemästä munasta.

Suomen yleisimpiä uikkuja ovat töyhtöpäiset silkkiuikut, mutta myös härkälintu on monelle tuttu. Sen kurkku on kirkkaan punainen ja ääni kuin kauhuelokuvasta. Mustakurkku-uikku on puolestaan niin korea, että ei uskoisi sen olevan pohjoisen ja kylmän maan luonnonvarainen lintu. Mustakurkku-uikku näyttää siltä kuin se olisi karannut jostain keisarillisen puutarhan lammikosta.

Kaikki keväiset vesilinnut eivät korskeile väreillään, mutta nokikana korvaa ulkonäölliset puutteet räiskyvällä luonteellaan. Rantakanoihin kuuluva musta lintu on oikea riitapukari, joka näyttää vain etsivän seuraavaa tappelua. Siivet läiskyvät ja höyhenet leijailevat, kun nokikanat ottavat yhteen.

Yksi suosikkilintuni on isokoskelo. Se on kookas ja komea, ja sen sahalaitainen nokka sopii hyvin kalastamiseen. Vesilinnuille tyypillisesti koiras on keväällä soidinaikana komean värinen, kun taas naaraan höyhenpuku on vaatimattomampi.

Suomenojan lintualtailla käy kuhina.

Lintujen väritys syntyy pigmenteistä, kuten ihmisenkin ihonväri. Yleisin väriaine on melaniini, joka muodostaa tummia ja ruskeita värejä. Karotenoidit puolestaan synnyttävät keltaisia, punaisia ja oransseja värejä.

Lintujen höyhenpuvun kirkkaus kertoo linnun yleisestä terveydentilasta, ja sillä on yhteys linnun immuniteettijärjestelmän toimintaan. Tämä taas on tärkeää sen kannalta, että lintu pystyy tuottamaan terveitä jälkeläisiä.

Ei siis ihme, että kevään kosiomenoissa koiraan höyhenpuvun kirkkaudella on suuri merkitys. Naaraat valitsevat parittelukumppaneikseen mieluiten sellaisia koiraita, joiden immuniteettijärjestelmän ne päättelevät höyhenpuvun perusteella olevan hyvässä kunnossa.

Monet lintujen värit eivät kuitenkaan synny suoraan väriaineista, vaan auringonvalon heijastuessa ja taittuessa höyhenistä tulee esiin metallinhohtoisia värejä. Monen sorsalintukoiraan pää ja siipipeili hohtavat sinertävän vihreänä.

Värit riippuvat paitsi pinnasta, myös siitä, millaista valoa niihin osuu. Lisäksi linnut näkevät maailman erilaisena kuin ihmiset. Kuitenkin molempien mielestä kevätpukuisten vesilintujen värit lienevät kauniita.

Mustakurkku-uikku näyttää eksoottiselta.

Moniin muihin eläinryhmiin verrattuna linnut ovat varsin värikkäitä. Tähän on monta syytä. Lentotaitoisina linnut pääsevät nopeasti pakoon vaaran uhatessa, joten niiden ei tarvitse maastoutua niin hyvin kuin esimerkiksi pienten nisäkkäiden. Yöllä liikkuvien eläinten elämässä väreillä ei ole juuri merkitystä – siksi esimerkiksi pöllöt ovat ruskeita tai harmaita.

Useimmat linnut ovat päiväaktiivisia, joten niiden värit näkyvät hyvin.

Kaiken takana on evoluutio: kun naaraat systemaattisesti suosivat parinvalinnassaan värikkäitä koiraita, kehitys on johtanut vähitellen värikkyyden lisääntymiseen.

Moni on varmaan huomannut, että kevään vaihduttua kesäksi värikkäät vesilintukoiraat häviävät kuin tuhka tuuleen. Kun jälkeläiset on saatettu alulle, linnuilla ei ole enää tarvetta koreiluun – smokki vaihtuu arkiasuun.

Lisäksi monet vesilintukoiraat ovat sellaisia huithapeleita, että ne jättävät jälkeläisten hoivaamisen naaraiden vastuulle. Näkeepä kesän tullen usein sellaistakin, että yhdellä telkkä- tai koskeloemolla on oman katraansa lisäksi huolehdittavana myös liuta naapurilinnun tenavia.

Julkaistu: 17.4.2018