Apu

Suomen keskiaikaiset kivilinnat 3/6: Viipurin linna

1


Suomen keskiaikaiset kivilinnat 3/6: Viipurin linna

Kolmannella ristiretkellä 1293 Ruotsi varusti itään linnan. Viipurin linna on seissyt strategisesti tärkeällä raja-alueella vuosisadat.
Teksti Hannu Koskela

Kun lähestyt Viipuria lännestä, Suomen suunnasta, havaitset ennen Viipurin linnaa tien molemmin puolin Pyhän Annan Kruunu -linnoituksen. Vallit on nimetty vahvan etuvartion linnan ja kaupungin turvaksi rakennuttaneen, vuonna 1730 Venäjällä valtaan nousseen keisarinna Annan mukaan. Kun linna oli 1700-luvun alussa tsaari Pietari I Suuren valloitusretken ansiosta siirtynyt Venäjän hallintaan, vihollista pelättiin lännestä, Ruotsista.

Itse linnan rakentamisesta määräyksen antoi vuonna 1293 valtaneuvos, marskiksikin kutsuttu  Torkkeli Knuutinpoika, joka Viipurin linnan nykyisten asiantuntijaoppaiden mukaan – todennäköisesti – ei itse koskaan käynyt linnassa. Mutta lähellä hän oli, ja hän myös valitsi itse Ruotsin valtamahdin merkiksi rakennettavan linnan paikan sekä käski polttaa paikalla sijainneen karjalaisten puulinnoituksen. Kolmas ristiretki Suomeen suuntautui 1200-luvun  lopulla Karjalaan, ja äärimmäinen itäinen varustus saatiin pystytettyä strategisesti oivaan paikkaan saarelle, silloiseen meren lahden perukkaan, sisämaan jokien suistoalueelle. Ruotsin kruunun ohessa itään hamusi roomalaiskatolinen kirkko. Vastassa oli ensin vahva Novgorod, myöhemmin ortodoksista uskoa tunnustava Venäjä. Torkkeli Knuutinpojalta on säilynyt selvitys, millä mielellä ja miksi hän eteni päähallintokaupungistaan Tukholmasta kauas, kauas itään: ”Yhteisen katolisen opin levittämiseksi ja pakanallisten karjalaisten julmuuden lopettamiseksi olemme me kääntäneet heidät kristinuskoon, sitten kun he Jumalan armosta ovat tulleet voitetuiksi. Edelleen olemme me valtakuntamme suojelukseksi ja meren yli purjehtijain turvaksi sekä rauhaksi suuren sotajoukon avulla ja tavattomin kustannuksin rakentaneet Wiipurin linnan Jumalan sekä korkiasti ylistetyn Neitseen kunniaksi.”

Päälinnan ampuma-aukot olivat rauhallisimpina aikoina hyötykäytössä. Viipurin linnassa naisväen kerrotaan istuneen ompelemassa puupintaisilla ikkunanpielillä, koska sinne osui käsitöille oiva valo. Neuvostovuosina 1944–1991 ikkunasyvennykset päällystettiin ja maalattiin valkoisiksi.

Viipurin linnan rakentamisen lähtökohtien lisäksi vierailija voi yllättyä myös rakennuksen uljaasta olemuksesta, ja kuinka se aina vain hallitsee sijaintiseutuaan. Hämmästy kaiken ohessa nyt kesällä 2017 myös sitä, että päätorni on vihreän hupun peitossa. Linnan korkeimmassa, Pyhän Olavin tornissa tehdään marraskuulle asti remontointitöitä ja samaan aikaan arkeologisia kaivauksia linnan perustuksissa. Venäjän kulttuuriministeriö rahoittaa taiten tehtäväksi aiotun restauroinnin, ja linnanväki on innoissaan.  Viipurin linna eroaa muista keskiaikaisen Suomen säilyneistä linnoista erityisesti, koska se on 1900-luvulla palvellut puhtaasti ensin suomalaista, ja myöhemmin neuvostoliittolaista varusväkeä. Kummankin maan asetakit ovat vuorollaan sisustaneet ja kalustaneet tilat  itselleen tarkoituksenmukaisiksi. Keskiaikaiset salit ja tilat on säälittä muutettu – miettimättä menneiden aikojen kulttuuriarvoja tai niiden  säilymistä tuleville polville.

Linnan esipihaa reunustavat keskiajalla rakennetut varastotilat, jotka ovat yhä samassa käytössä. Esipihalle noustaan vasemmalta: ensin kuljetaan vuonna 1606 linnan isännän asunnoksi rakennetun talon läpi johtavasta portista. Ennen esipihaa on myös toinen portti.

Nyt linna on ennen kaikkea historiallinen museo, pysyvine ja vaihtuvine näyttelyineen sekä tapahtumineen. Viime vuosina yleisöä ovat ihastuttaneet niin keskiaikaiset turnajaiset kuin parasta klassista  jazzia tarjoavat kesäpihakonsertit. Viipurin linna on päivittäin avoinna, kesäaikaan linnansillalla saattaa olla pitkä jono linnan edustan lippukopille. Turistiryhmillä on mahdollisuus tilata opastus  ennakkoon ja päästä jonojen ohi linnakierrokselle. Venäjällä historian harrastus on viime vuosina kasvanut. Viipurin linnankin suhteen hyväksytään sen todellinen historia: linna ei ole venäläisten, vaan  ruotsalaisten perustama, suomalaistenkin aikanaan isännöimä varustus. Vielä Neuvostoaikana 1980-luvulla linnan pääportin kylkeen kiinnitettiin kivilaatta, jolle hakattu teksti oli tuolloiselle ideologialle sopiva: ”Leningradin rintaman 21. armeijan sankarillisille sotilaille, jotka vapauttivat kesäkuun 20. päivänä 1944 ikivanhan venäläisen kaupungin, Viipurin”. Kun toisenlaiset tulkinnat linnan historiasta tulivat 1980-luvun lopulla Neuvostoliitossa luvallisiksi, yhtenä yönä laatta katosi kivimuurista. Siihen jäivät muistoksi vain ruuvien jäljet ja laatan alta vaalea läikkä.

Linnan perustaja Torkkeli Knuutinpoika julisti, kuinka hän ”sotajoukkonsa kanssa perusti Wiipurin linnan valtakunnan suojelukseksi.” 

Rohkaise mielesi ja kävele sisään linnan kapeasta, matalasta porttikäytävästä. Ensimmäinen johtaa valkoisen, 1600-luvun alussa linnanherran asunnoksi rakennetun talon läpi alkuperäisellä paikalla olevalle esimuurille. Siinä olevasta aukosta, 1800-luvun lopun katukivetystä kopsutellen saavut linnan esipihalle. Linnan varhaisvaiheista lähtien varastot ovat sijainneet vasemmalla muurissa.  Kierrä oikealle sisäpihaa ylöspäin, niin pääset näkemään Salakkalahden. Vesi ympäröi yhä linnaa. Oikealla on Ritarihuone. Eläydy keskiajan sotilaaksi, hämmästele rautaisen rintapanssarin painoa ja yritä pitää keskiaikainen miekka tanassa minuutin ajan. Huomaat, että se on mahdotonta. Keskiajan miekkamies treenasi päivittäin, ja rauhan vallitessa söi sekä joi hyvin. Lähiseudulla tuotettua lihaa, juureksista eniten naurista, linnan oman panimon olutta. Yksi arvokkaimmista linnan alueen arkeologisista löydöistä on keskiaikainen ”tapettu miekka”. Tapana nimittäin oli, että kun miekan käyttäjä kuoli, myös miekka haudattiin omistajansa viereen. Viipurin linnan päätornin vierestä löydetyssä tapetussa miekassa lukee ”Jeesuksen nimessä”. Ase satojen vuosien takaa on nähtävillä linnan museossa. 

Vuonna 1323 Ruotsin ja Venäjän välille solmittu Pähkinäsaaren rauha ja valtionrajan siirtyminen Viipurista loitommalle teki entisestä rajalinnasta yhä enemmän hallintokeskuksen, jossa asui Ruotsin kruunun valtuuttama käskynhaltija. Vuosina 1442–48 linnaa hallitsi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Myöhemmin hän hallitsi kolmeen eri kertaan Ruotsin kuninkaana. Linnassa on taltioitu suureen maalaukseen hänen  ja suuren seurueen lähtö Viipurin linnasta 1448 kuninkaanvaaliin Ruotsiin. Bonde rakensi linnaan lisää muureja ja torneja. Suutarintorni jätettiin irralleen muusta varustuksesta, ja sille oli syynsä. Suutarit olivat kyllä tarpeellisia ja arvostettuja, mutta heidän raaka-aineensa nahka haisi niin pahalta, että ammattilaisen katsottiin olevan sopiva ahkeroimaan tornissaan. Tuoksuhaitoista puheenollen, linnassa käymälöiden hygienia ei varsinaisesti loistanut. Jätökset tiputettiin tai lapioitiin suoraan linnaa ympäröivään vesistöön. Linnaa lämmitettiin uuneilla, joita oli jokaisessa isommassa salissa ja huoneessa. Uuneissa poltettiin puuta, mutta talvisin sisätilat eivät lämmenneet yli kymmenasteisiksi. Se vaati linnan ylimystöä pukeutumaan sisälläkin turkiksiin.

Ruotsin keskiaikaisista mahtimiehistä Viipurin linnassa asui 1457–83 Eerik Akselinpoika Tott, joka kunnostautui myös Olavinlinnan rakennustöiden alullepanijana vuonna 1475. Koko Suomesta omana läänityksenään nautti puolestaan Sten Sture vanhempi, jolle Viipurin linna oli uljas hallintorakennus ja kivinen koti vuosina 1483–99.  Viipuri sai kaupunkioikeudet vuonna 1403. 1470-luvulla kaupunki ympäröitiin kivimuurilla, ja sellaisenaan se oli, ja on, ainoa lajissaan. Linna jäi muurien ulkopuolelle, oman puolustuksensa varaan.  Vuonna 1555 linnassa vieraillut kuningas Kustaa Vaasa huolestui linnan kunnosta, koska uuden aseen, tykin, keksimisen jälkeen Viipurin linnassakin piti miettiä puolustusta uudelleen. Niinpä linnan päätornia korotettiin, ja uusi ylärakenne tehtiin kahdeksankulmaiseksi: se on tykistöä vastaan suotuisampi kuin nelikulmainen. Kaikki kolme Kustaa Vaasan poikaa, kuninkaat Eerik XIV, Juhana III ja Kaarle IX vahvistivat Viipurin linnan puolustuskykyä, muureja ja linnoitteita. Sotaisasta historiastaan huolimatta linnassa elettiin siviilielämääkin: vuoden 1557 luettelon mukaan linnassa palveli tynnyrintekijöitä, nuotankutojia, pyöräntekijöitä, nahkureita, karvareita, muurareita, suutareita ja oluenpanijoita. Novgorodilaiset ja venäläiset piirittivät linnaa ainakin vuosina 1351, 1471 ja 1495.

Ylivoimainen vihollinen linnan edustalle saapui vasta 1710. Venäjän yli kaksimetrinen tsaari Pietari I Suuri oli perustanut 1703 Neva-joen suistoon uuden pääkaupungin, Pietarin. Sieltä hän kävi jo 1706 Patterinmäen esikaupungissa kuulostelemassa vihollista. Talvella 1710 peräänantamaton Pietari palasi, ensin lähettäen joukkonsa jäätä pitkin, lopulta laivastollaan 12.6.1710 voittaen linnan. Rauha solmittiin Uudessakaupungissa 1721. Siitä lähtien Viipurin linna kuului Venäjälle, ja vuosina 1812 -1918 Suomen suuriruhtinaskunnalle.

Kevään 1918 sisällissodan aikana Viipurin oli punaisten hallussa, ja valkoisia suljettiin linnan vankilaan. Sodan loppuvaihessa, viisipäiväisen piirityksen jälkeen valkoiset voittivat punaiset 29.4.1918. Moni linnan suojissa ollut punajohtaja pakeni Viipurista V.I.Leninin johtamien bolshevikkien luo Pietariin.  Talvisotaan asti Viipurin linna oli jälleen lännen etuvarustus itää vastaan. Strategista merkitystä sillä ei enää ollut, mutta sitäkin suurempi henkinen merkitys. Viimeiset väännöt linnan herruudesta käytiin 1940-luvulla. Suomi valtasi talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle luovuttamansa linnan takaisin. Tarinan mukaan suomalaiset sotilaat nostivat Pyhän Olavin tornin lippusalkoon ensimmäiseksi näyttelijä Arvo Lehesmaan valkoisen paidan 29.8.41, kun oikeata Suomen lippua oltiin vasta kärräämässä Viipuriin. Vastaavasti Neuvostoliiton sotilaat kiskoivat samaiseen salkoon punaisen nukenhameen 20.6.1944, koska aitoa lippua ei heti ollut saatavilla. Viipurin kaupungin taloja ja linnan puurakenteita ja irtaimistoa on palanut ainakin vuosina 1627–28, 1652, 1672, 1676, 1682, 1790, 1834 sekä 1856, jolloin Saimaan kanavan avajaisia juhlittiin railakkaasti ilotulituksin. Linnan ikkunoille oli nostettu palamaan Pietarista tuotettuja talikynttilöitä, ja vahdin herpaannuttua tuli pääsi irti. Koko linna kärähti palamaan. Tuho katottomaksi kärventyneessä linnassa oli niin täydellinen, että se jäi yli 30 vuodeksi rempalleen - lintujen pesimäpaikaksi sekä rottien asuntolaksi. Vihdoin 1890-luvulla linnaa ryhdyttiin remontoimaan – välillä jo purettavaksi ehdotettu rakennus alkoi taas päästä ansaitsemaansa asemaan ja kuntoon. Ulkoasun näkyvin ehostus oli päätorniin rakennettu kellonmuotoinen katto. Sellainen sillä oli ollut jo 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Linnamuseossa on näytillä Saksassa taottu miekka, joka on haudattu kuolleen omistajan mukana. Arkeologit jatkavat kaivauksia linnan alla.

Ihaile linnaa nyky-Viipurissa etäältä. Katsele Pyhän Olavin tornia vanhalta raatihuoneen torilta, sinne taas nostetun Torkkeli Knuutinpojan patsaan juurelta. Mieti tornin ja siis koko linnan ensimmäisenä, yli 700 vuotta sitten valmistunutta rakennetta. Nyt vihreässä hupussa entisöitävänä olevaa tornia, joka on luonnonkivistä tehty linnan vanhin osa.  Ja ajattele myöhempää, tiilestä muurattua yläosaa ja sano hiljaa, että uskomattoman uljaan linnan sinä Torkkeli annoit perustaa tänne Viipuriin. 

Teksti Hannu Koskela, kuvat Timo Pyykkö 

Julkaistu: 21.6.2017