Apu

Koivu on Suomen kansallispuu, jonka voimin on valloitettu erämaita, luotu vientiteollisuutta, suojattu lasten hampaita ja tietenkin saunottu

Koivu on Suomen kansallispuu, jonka voimin on valloitettu erämaita, luotu vientiteollisuutta, suojattu lasten hampaita ja tietenkin saunottu
Valkokylkinen pihakoivu ja juhannussaunan tuoksuva vihta kuuluvat erottamattomasti suomalaisuuteen. Koivu on kansan suosikkipuu, ja rauduskoivu kansallispuumme, josta on saatu tarveaineet rekien jalaksiin, astioihin ja asusteisiin.

Suomen pisin koivu kasvaa Punkaharjun tutkimuspuistossa 38,5 metriä korkeana jättiläisenä. Paksuin koivu löytyy Paltamosta. Siellä kasvaa neljästä rungosta yhteenkasvanut, ympärysmitaltaan 520-senttinen koivu. Vanhimmat koivumme ovat rauduskoivuja, joilla on ikää kunnioitettavat 300 vuotta.

Koivu on männyn ja kuusen jälkeen yleisin yleisin puumme. Suomessa kasvaa kolme koivulajia: rauduskoivu, hieskoivu ja vaivaiskoivu.

Rauduskoivu on  kotoinen riippakoivu, joka usein kasvaa pihakoivuna. Vuonna 1988 rauduskoivu äänestettiinkin Suomen kansallispuuksi.

Rauduskoivun tieteellinen lajinimi pendula tarkoittaa riippuvaa. Jotkut rauduskoivuyksilöt ovat erityisen riippaoksaisia. Vanhemmiten puun oksat alkavat riippua ja kuori paksunee tyveltä tummaksi, pitkittäisuurteiseksi ja halkeilevaksi. Lehdet ovat kaksoissahalaitaiset, kolmiomaiset ja kärki on pitkä ja suippo.

Rauduskoivu on pioneerilaji, joka tarvitsee paljon valoa menestyäkseen. Se kasvaa suuremmaksi ja leveälatvaisemmaksi kuin hieskoivu.

Vaivaiskoivun lehdet ovat pieniä, pyöreitä ja nyhälaitaisia, kuin kolikoita.

Arvokas ja haluttu visakoivu

Visakoivu on rauduskoivun erikoismuoto. Sen runko on muhkurainen, mutkainen ja monihaarainen, ja se jää yleensä rauduskoivua lyhyemmäksi.

Visakoivu on Suomen arvokkainta puuta, hyvin lujaa ja säännötöntä. Se johtuu puun kasvuhäiriöstä, jonka aiheuttaa luultavasti mutaatio tai virus. Visan poikkileikkauspinnassa näkyy niin sanottuja visankukkia, tähtimäisiä kuvioita. Kuviot ovat varsin kauniita, ja juuri niiden vuoksi visakoivu on niin arvokasta, että sillä on kilohinta.

Visakoivu on ollut haluttu huonekalupuu varsinkin tsaarinajan Venäjällä ja Keski-Euroopan aateliston linnoissa. Kun visakoivuhuonekalut yleistyivät koko maailmassa viime vuosisadan alussa, visakoivu alkoi ehtyä metsistä.

Suomessa visakoivun viljelykokeet aloitettiin 1920-luvulla, ja nyt viljeltyjä visakoivikoita on jo enemmän kuin luontaisia.

Puuainekseltaan kaunis ja kova visakoivu on Suomen arvokkainta puuta.

Hieskoivu Suomen ensimmäinen puu jääkauden jälkeen

Hieskoivu tuli Suomeen ensimmäisenä puuna jääkauden jälkeen. Mänty ilmestyi kohta perässä, mutta kuusi yleistyi vasta tuhansia vuosia myöhemmin.

Hieskoivun runko on sileä, ja sen oksat suuntautuvat ylös tai sivulle. Lehdet ovat yhteen kertaan sahalaitaiset ja lyhytkärkiset. Vanhankin hieskoivun tuohi on valkoista, kun se rauduskoivulla muuttuu tummaksi kaarnaksi.

Hieskoivu ei ole vaatelias, vaan se kasvaa yleisenä koko maassa sekä kivennäis- ja turvemailla että kosteilla rannoilla ja soilla. Se kestää matalia lämpötiloja paremmin kuin rauduskoivu, siksi se on levinnyt pohjoisemmaksi.

Lapin tuntureiden rinteillä tunturikoivu on valtapuu. Valkorunkoiset ja käkkäräoksaiset tunturikoivut ovat tarjonneet lähes puuttoman tunturialueen saamelaisille rakennusainetta ja polttopuuta. Tunturikoivu on hieskoivun pohjoinen muoto, ja se risteytyy helposti vaivaiskoivun kanssa.

Pieni, varpumainen vaivaiskoivu kasvaa tunturikankailla ja eteläisen Suomen soilla. Se ei kehity juuri saappaanvartta korkeammaksi. Lehdet ovat pieniä, pyöreitä ja nyhälaitaisia. Syksyllä ne loistavat upean keltaisina ja punaisina.

Tunturikoivussa on poikkeuksellisen komeat ruskavärit. Se on hieskoivun pohjoinen muoto.

Mahlaa hyödynnetty satoja vuosia

Sitkeä tuohi suojaa koivua sieni- ja hyönteistuhoilta sekä suurilta lämmönvaihteluilta. Kuoressa on jopa kymmenkunta kerrosta valkoisesta pinnasta punertavaan ja lopulta alimpaan, vihreään kerrokseen.

Tuohi on ollut suomalaisille arvokasta ja lujaa materiaalia moneen käyttötarkoitukseen. Tuohiajalla eli esiteollisella ajalla siitä tehtiin vaatteita, kenkiä, astioita, kontteja sekä verkon kohoja ja painoja. Tuohella tiivistettiin katot ja seinät vedenpitäviksi ja päällystettiin lattioita.

Tuohesta valmistettiin astioita, marjakoreja, tuokkosia ja puukontuppeja. Vesituokkosella saattoi keittää vettä avotulella. Vaikka tuohi on hyvä sytyke, se ei syty, koska vesi jäähdyttää sitä.

Aikanaan tuohta kerättiin keväällä mahlannousun aikaan koko perheen voimin. Se irrotettiin suurina levyinä isoja esineitä varten tai kapeina nauhoina punottavaksi. Nauhoista saatiin useiden metrien pituisia leikkaamalla puukolla spiraalimaisesti rungon ympäri.

Tuohen valkoisuus johtuu koivuhartsista eli betuliinista. Betuliinilla on voimakas bakteereja tappava vaikutus, minkä vuoksi se kiinnostaa lääke-, kemian- ja kosmetiikkateollisuutta.

Koivuista ja muista lehtipuista ei muodostu keloja. Pystyyn kuollut koivu lahoaa nopeasti ja muuttuu pökkelöksi. Tuohi kestää pitempään kuin puuaine ja usein se pitää pökkelön pystyssä. Pökkelöt ovat tiaisille oivallisia pesäpaikkoja, sillä hento nokka ei kestä kolon kaivertamista kovaan puuhun.

Tuohi on erittäin kestävää. Puun lahottua tuohitorvi seisoo vielä pystyssä.

Lääkettä kevätväsymykseen

Varhain keväällä mahla nousee koivun juurista oksiin. Sokeripitoista nestettä tarvitaan lehtien valmistusta varten. Lehtien kehityttyä virtaus loppuu.

Mahlaa on hyödynnetty satoja vuosia. Sen tärkeydestä kertoo maaliskuun vanha, kansanomainen nimi mahlakuu. Mahlaa nautittiin kevätväsymyksen poistamiseksi. Puu on varastoinut mahlaan ravintoaineita, kuten hedelmä- ja rypälesokeria sekä pieniä määriä kivennäis- ja hivenaineita, valkuaisaineita ja hedelmähappoja. Niitä on mahlassa prosentin verran, loput 99 prosenttia mahlasta on vettä.

Mahlaa kerätään poraamalla koivun kylkeen reikä, johon asetettua muoviletkua pitkin neste juoksutetaan astiaan. Suuresta koivusta mahlaa voidaan juoksuttaa 15 litraa vuorokaudessa. Keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa.

Suomessa keruu on vielä pienimuotoista. Alan liikevaihto on pari miljoonaa euroa, mutta sen odotetaan kasvavan. Nyt mahlaa menee lähinnä pakastettuna luontaistuotekauppoihin ja ravintoloihin sekä Italiaan ja Japaniin.

Selluteollisuuden raaka-aine

Koivun puuaines on tiheää, helposti työstettävää ja taivutettavaa, eikä se lohkea yhtä helposti kuin havupuut. Se onkin monikäyttöinen tarvepuu muuhunkin kuin teollisuuden raaka-aineeksi.

Ennen koivusta valmistettiin kärrynpyörät, rekien jalakset sekä kirveen, viikatteen ja vasaran varret. Myös ruoka-astioihin koivu oli omiaan, sillä siitä ei tartu ruokaan väriä tai makua. Koivupuista kuksaa käytetään edelleen juoma-astiana.

Oksista tehtiin luutia ja vispilöitä, sitkeistä juurista harjoja ja punontatöitä. Juhannuksena ovenpieliin tuodaan edelleen tuoksuvat koivut.

Koivua käytetään paperi- ja selluloosateollisuuden raaka-aineena. Koivusellu parantaa paperin paino-ominaisuuksia, mikä helpottaa käyttöä painokoneissa ja tulostimissa. Varsinkin suurikokoista ja suorarunkoista koivua arvostetaan vaneri-, levy- ja huonekalupuuna. Rauduskoivun vaalea ja melko kova puuaines on arvokasta kestävien huonekalujen raaka-aineena. Se on myös helposti työstettävää.

Polttopuuna koivu on kotimaisista puulajeistamme parasta, sillä se palaa kuumalla liekillä. Se ei kipinöi eikä pauku kuusen tavoin, vaan palaa tasaisesti ja tuottaa enemmän lämpöä.

Ksylitoli eli koivusokeri saadaan koivusta. Suomalaiset tutkimukset ovat osoittaneet ksylitolin ehkäisevän hammasmätää ja vähentävän hampaiden reikiintymistä.

Aikanaan koivun nuoria lehtiä käytettiin teenä verenpaineen alentamiseksi. Ne lisäävät virtsan eritystä, ja niitä on käytetty hauteina ja kylpyinä reumatismiin, riisitautiin ja nivelreumaan. Koivun lehdissä on runsaasti C-vitamiinia, kourallisessa hiirenkorvia jopa enemmän kuin kilossa appelsiineja.

Tuntureiden rinteillä tunturikoivu on valtapuu. Se kasvaa pohjoisimmasta Lapista Keski-Lappiin asti.

Koivusta valmistettu vasta eli vihta kuuluu saunakulttuuriin

Vihta eli vasta on tärkeä osa suomalaista saunakulttuuria.

Vihdan tekoon tarvitaan maanomistajan lupa, sillä oksien katkominen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Monen mielestä rauduskoivu sopii saunavihdan tekoon parhaiten. Sen lehdet pysyvät paremmin kiinni kuin rauduskoivun eivätkä murru, mutta hieskoivuvihta tuoksuu voimakkaammin.

Koivusta kerätään ohuita, 50–60-senttisiä vihdaksia. Niistä karsitaan harottavat oksat, urvut ja kuivat lehdet. Yhteen vihtaan kuluu 20–40 oksaa.

Oksat ladotaan tasaiseksi kimpuksi niin, että lehtien kiiltävät yläpinnat ovat päällepäin. Näin lehdet eivät tartu ihoon. Kädensijan kohdalta poistetaan lehdet ja ylimääräiset oksat, ja tyvi veistetään tasaiseksi.

Hieskoivun ohut ja pitkä vesa sopii mainiosti vihdan siteeksi, sillä hieskoivu on raudusta notkeampaa. Vesaa kannattaa notkistaa kiertämällä.

Sideoksan paksu pää työnnetään vihdasten joukkoon kädensijan ja lehtien rajaan. Side kierretään tiukasti kädensijan ympärille.

Saunoessa vihta upotetaan kylmään veteen suurehkoon astiaan ja nostetaan lauteille. Vihtaa ei laiteta kuumaan veteen eikä kuumalle kiukaalle. Vihdottaessa koivun lehdistä irtoaa saponiineja, jotka toimivat miedon saippuan tapaan ja irrottavat likaa.

Vihdan voi kuivata talvella käytettäväksi. Varjoisassa ja ilmavassa paikassa lehdet säilyvät vihreinä. Kuiva vihta liotetaan ensin kylmässä, sitten kuumassa vedessä, jotta lehdet pehmenevät.

Vihdan voi myös pakastaa. Se kääritään muovikelmuun pieneen tilaan. Vihta sulatetaan hitaasti kylmässä vedessä. Nopeasti sulatettaessa lehdet irtoavat helposti.

Päivitetty 26.5.2020 – Ilmestynyt 24.2.2019

Julkaistu: 26.5.2020
Kommentoi »