Ollaan Pitiglianon pikkukaupungissa Etelä-Toscanassa, kahden tunnin ajomatkan päässä Roomasta. Andrea, kaverinsa Alessandro ja Simone ja kourallinen muita 18–25-vuotiaita nuoria on tullut päivätöihin Anna Saarisen ja Francesco Rastellin oliivitilalle.

Nuori mies tarttuu rivakasti oksasaksiin ja naksuttelee niitä ilmassa edessään. Sanoja ei löydy, mutta katseessa välkähtää uteliaisuus ja into. Francesco näyttää mallia ja antaa ohjeita kärsivällisesti.

Aina kun suvun oliivitilalla on työtä tehtävänä, Anna, Francesco ja heidän kolme lastaan, Maia, 6, Leo, 5 ja Luka, pian 2, asuvat täällä, Francescon äidin luona. Oma koti on 100 kilometrin päässä Sienassa.

Annalle ja Francescolle yhteistyö nuorten kanssa on luonteva tapa tukea paikallista yhteisöä. Osalla nuorista on autismikirjoon kuuluvia vuorovaikutusongelmia. Osalla on esimerkiksi Downin oireyhtymän aiheuttamia vaikeuksia useilla elämänalueilla.

Andrea ja muut saavat nopeasti työn juonesta kiinni, ja Anna ja Francesco puolestaan osaavat tilanteesta lukea, mitä kunkin nuoren opastuksessa on otettava huomioon. Mukana on myös nuorten avustajia.

Työ sujuu rattoisasti, ja samana iltana päivän sadosta puristetaan korkealaatuista hedelmäistä oliiviöljyä.

Öljypullo nostetaan pöytään perheen isoäidin eli italialaisittain nonnan pastakattilan vierelle. Nonna ruokkii poikansa perhettä ylpeänä. Vähällä nimittäin oli, että öljy maustaisi ruokaa aivan vieraan viljelijän lautasella.

Annan ja Francescon suunnitelmissa ei ollut ryhtyä oliivitilallisiksi. Eikä keskisuomalaisen luokanopettajan päätyminen oliiviöljyn tuotantoyrityksen toimitusjohtajaksi ole ilmeisin urapolku sekään.

Mutta Anna ja Francesco tietävät, että hyviä asioita tapahtuu, kun seuraa sydäntään.

Sukat olisivat pyörineet jaloissa, jos Anna vain olisi löytänyt sellaiset ylleen Dublinissa vuonna 2004. Lähipubissa oli konsertti, johon ystävä halusi, vaikka Anna olisi mieluummin jäänyt väsyneenä kotiin. Hän kuitenkin lähti keikalle, kiireessä ilman sukkia. Ilta muutti Annan elämän suunnan: vuotta myöhemmin hän jo asui samaan yleisöön osuneen Francescon luona Italiassa.

Kun Anna ja Francesco tapasivat, Annan vaihto-opiskelijavuosi Irlannissa oli lopuillaan ja hän oli palaamassa Suomeen. Francesco taas oli Dublinissa töissä mutta muuttaisi pian takaisin Toscanaan.

Vuosi etäsuhdetta sai riittää, ja heti valmistuttuaan Anna pakkasi muuttokuormansa Italiaan.

– Alku oli vaikea. Olin todella kiinni Francescossa, joka oli yhtäkkiä ainoa tuttuni. En puhunut italiaa, joten jos halusin vaikka lääkäriin, tarvitsin Francescoa varaamaan ajan puolestani.

Töitä ja ensimmäiset omat ystävät löytyivät hotellin vastaanotosta, mutta tuore opettaja janosi kovasti omalle alalleen.

– Suostuin ihan kaikkeen, joka vähänkin sivusi koulutustani. Pidin uintiterapiaa vammaisille lapsille ja päädyin opettamaan jopa ratsastusta, vaikka pelkään hevosia!

Pian Anna sai opettajan paikan englanninkielisessä esikoulussa. Kotiutuminen alkoi toden teolla, kun kielitaito karttui.

– No, se tuli pakosta, kun Francesco eräänä päivänä päätti, että puhumme kotona enää vain italiaa. Sain tingityksi viikkoon yhden englanninkielisen päivän, joten sunnuntaisin minulla olikin sitten aina todella paljon asiaa, Anna nauraa.

Runsaan viiden yhteisen vuoden kuluttua Francesco järjesti yllätyksen. Hän vei Annan matkalle Dubliniin ja siihen pubiin, jossa he alkujaan tapasivat.

– Siellä Francesco näytti minulle kirjeen, jonka hän oli tietämättäni kirjoittanut vanhemmilleni ja sisaruksilleni Suomeen pyytääkseen kättäni. Sain myös isäni vastauksen kirjeeseen ja lopuksi sormuksen.

Vähän ennen Suomessa vietettyjä talvihäitä oli Annan vuoro yllättää. Hän piilotti Francescon suomen kielen kotikoulun käännöstehtävään viestin:

– Hei, olen Anna.

– Hei, Anna. Mitä sinulle kuuluu?

– Hyvää, kiitos. Olen raskaana.

Pieni tytär Maia ei arvannut, minkä muutoksen hän toisi mukanaan.

Oliivitila oli olemassa jo Francescon lapsuudessa. Hänen äidin puoleinen sukunsa on viljellyt sitä ainakin 250 vuoden ajan. Viimeisimpänä tilasta huolehti Francescon isä Mimmo, joka kuitenkin sai hoitaa puita koko lailla yksin.

Mimmo oli synkkä ja jyrkkä, emotionaalisesti perheestään vieraantunut vihainen mies. Francesco ei muista, että isä olisi koskaan pitänyt häntä sylissä. Annaa appiukko puhutteli ensimmäiset kaksi vuotta kiusallaan Francescon edellisen tyttöystävän nimellä.

Yleensä Mimmo istui syrjässä murahtelemassa, kun muu perhe vietti yhteistä aikaa. Kerran piknikillä puolitoistavuotias Maia kuitenkin nousi, tarttui täysin yllättäen isoisä Mimmoa sormesta ja kutsui kävelylle. Mimmo oli tukehtua tupakkaansa ja muut jähmettyivät ällistyksestä paikoilleen.

Tapahtui ihme: Mimmo muuttui. Hän alkoi hymyillä ja osoittaa kiintymystä Maiaan ja Leo-vauvaan. Annan ja Francescon lapsista tuli Mimmolle läheisiä, ja kun nuori perhe muutti Suomeen, Mimmo itki ikävää puhelimessa.

Uusi, lämmin suhde katkesi aivan liian lyhyeen. Mimmon sydän petti, ja hän kuoli äkillisesti kesken sadonkorjuun. Maia oli tuonut nonno Mimmon takaisin perheelleen, ja Francesco koki nyt, että isänsä kahdesta tärkeästä viimeisestä vuodesta he olivat menettäneet toisen asuessaan Suomessa.

Kuoleman jälkeen oliivitila oli menossa myyntiin, mutta Mimmossa tapahtunut muutos ja suhteiden lähentyminen saivat Francescon ja Annan harkitsemaan tulevaisuuttaan uudelleen.

Perhe päätti palata Suomesta takaisin Italiaan ja vastoin kaikkia aiempia odotuksia ottaa tilan jatkaakseen. Anna ryhtyi uuden yrityksen toimitusjohtajaksi, ja palautuneen yhteyden kunniaksi alettiin puristaa L’olio di nonno Mimmoa, eli isoisä Mimmon oliiviöljyä.

Loka–marraskuussa oliivitilalla pitää kiirettä, sadonkorjuu vie kuukauden. Tilalla kaikki työt tehdään yhdessä lasten kanssa. Pitkästymisen hetkiä varten mukana on välipalaa ja värikyniä. Maia keskittyy yleensä puissa kiipeilyyn ja piirtelemiseen, ja Leo puolestaan osallistuu tohkeissaan poimintaan tai pinoaa painavia oliivilaatikoita odottamaan kuljetusta öljynpuristamolle. Luka pyörii mukana koko taaperon olemuksellaan.

Anna ei osaa enää sanoa, mikä heidän perheessään on suomalaista ja mikä italialaista, niin sopuisasti tavat ovat sekoittuneet. Yhdessä asiassa hän tunnistaa olevansa suomalainen: kasvatuksessa.

– Meidän lapsemme ovat oma-aloitteisempia kuin italialaiset kaverinsa. Ja italialaiset pysyvät sisällä, jos tuulee liikaa tai on liian sateista tai liian kuuma, mutta me ulkoilemme kaikissa oloissa, Anna sanoo, eikä ole moksiskaan, vaikka rapaa roiskuu lätäkköleikeissä ympäriinsä.

Anna on huomannut, että suomalaista opettajantutkintoa arvostetaan Italiassa. Se on Annan mukaan auttanut häntä myös tulemaan hyväksytyksi ulkomaalaisena, eikä Anna ole törmännyt koskaan itseensä kohdistuviin ennakkoluuloihin.

Hän hyödyntää koulutustaan tilan töissä ja haluaa edistää yhteistyötä erityisnuorten ja heidän taustallaan toimivan tukiyhdistyksen kanssa.

– Nämä nuoret pohtivat varmasti paljon itsenäistymistä ja aikuistumista, sillä he tietävät tarvitsevansa monessa asiassa tukea. Me voimme tarjota heille itsensä kehittämisen ja onnistumisen kokemuksia. Samalla heistä on meille todella paljon apua, Anna sanoo.

Perheen arki ja päivätyöt ovat Sienassa, mutta jos onnellisesta olemuksesta voi jotakin päätellä, todellinen koti taitaa jo olla Pitiglianon oliivilehdossa. Jonakin päivänä tilalle ehkä rakennetaan asuintalo ja perhe muuttaa tänne kokonaan.

– Francesco muistuttaa aina, että otetaan rauhallisesti ja edetään pikkuhiljaa. Minä taas haluaisin jo nähdä kaiken valmiina. Tärkeintä meille kuitenkin on, että saamme tehdä tämän kaiken yhdessä lasten kanssa.