Pian kolme vuotta täyttävä amurinleopardi Timba piilottelee Korkeasaaren kissalaakson uumenissa. Maaliskuussa eläintarhaan saapunut nuori uros ei ole vielä tottunut olemaan ulkoilmassa, joten se pysyy mieluummin katseiden ulottumattomissa.

Timban kuten monen muunkin uhanalaisen eläimen tarinaan liittyy salametsästys. Timban isä löydettiin loukkaantuneena Venäjän Amurin alueelta eli lajin luonnollisesta elinympäristöstä, missä se oli joutunut salametsästäjien ansaan. Eläimen henki säästyi onnen kaupal­- la, sillä se päätyi paikallisen eläinsuojelujärjestön hoiviin ja lopulta Moskovan eläintarhaan. Siellä Timba syntyi.

Normaalina keväisenä lauantaina Korkeasaaren eläin­tarhassa olisi vilinää, mutta koronarajoitusten takia Korkeasaaren eläintenhoidon ja suojelun johtaja Nina Trontti saa seurata eläimiä rauhassa. Timba on erityisen lähellä Trontin sydäntä, sillä sen tarina kertoo paljon uhanalaisten lajien tämänhetkisestä tilanteesta maailmalla.

– Eläinten siirtäminen Euroopan ulkopuolelta Euroopan maihin vaatii paljon viranomaistyötä ja byrokratiaa. Prosessi voi viedä useita vuosia, Trontti kertoo.

Suunnitelmat ehtivät muuttua Timbankin kohdalla useaan otteeseen. Ennen tuloa Korkeasaareen eläimen piti olla kahdesti karanteenissa, ensin Moskovassa ja vielä Palosaaressa sijaitsevassa Korkeasaaren villieläinsairaalassa. Jokainen maahan tuotava eläin testataan, sillä kuljetuksen aikana eläimessä syntyvä stressitila saattaa laukaista piileviä tauteja. Timban kohdalla kaikki testitulokset olivat negatiivisia.

Lisähuolta aiheutti koronapandemia, sillä tauti voi tarttua isoihin kissapetoihin kuten ihmiseenkin.

Suomessa on vähintään 48 000 eläinlajia, ja niistä 47 prosenttia tunnetaan riittävän hyvin, jotta niiden uhanalaisuus voidaan arvioida. Siitä määrästä 11,9 prosenttia arvioitiin uhanalaiseksi vuonna 2019. Määrä on kasvanut hieman vuodesta 2010.

Korkeasaaren eläintarhassa olevista lajeista kaikkiaan 37 on uhanalaisia. Erittäin uhanalaisia lajeja on amurin­leopardin lisäksi kahdeksan. Yksi niistä tähyilee merelle oman aitauksensa näköalapaikassa, korkean kiviraken­nelman päällä.

Partakorppikotkia on totuttu näkemään kuvissa savanneilla, mutta suurin osa lajin yksilöistä elää Keski-Aasian vuoristoalueilla. Muualla maailmassa laji on varsin tukalassa tilanteessa.

Euroopassa lajin tilanne on parantunut merkittävästi 1800-luvun lopun jälkeen: Vielä silloin partakorppikotkaa vainottiin taikauskon takia: niiden uskottiin pyydystävän ruuakseen karjaa ja pikkulapsia.

Korkeasaaren lintupariskunta sai ensimmäisen poikasensa tänä keväänä. Edellinen Korkeasaaressa kuoriutunut partakorppikotkan poikanen on nyt kahdeksanvuotias, ja se liitelee Etelä-Ranskan vuoristoalueella puolison haussa.

– Ihmiset eivät aina ymmärrä sitä, että kaikkia maailman eläinlajeja ei ole luokiteltu. Emme edes tiedä, paljonko maailmassa on uhanalaisia eläimiä, Trontti sanoo.

Eläintarhat ovat eläinsuojelutyössä tärkeässä roolissa. Ne paitsi edistävät luonnonvaraisten eläinten suojelua, tekevät myös alan tutkimustyötä ja vaihtavat kansainvälisesti tietoja eläinsuojeluasioista.

Yksi merkittävä tehtävä on osallistuminen luontoon­palauttamishankkeisiin. Sellaisessa on mukana myös amurinleopardi.

Petoeläinten palauttaminen luontoon on paljon monimutkaisempi prosessi kuin esimerkiksi ruohonsyöjien palauttaminen. Petojen kohdalla on mietittävä tarkasti esimerkiksi sitä, että palautusympäristö soveltuu lajille. Ruokaa on oltava riittävästi saalistettavaksi. Lisäksi on varmistettava, että eläin osaa elää luonnossa.

Euroopassa on palautettu luontoon onnistuneesti joitakin petoja kuten iberianilveksiä Espanjan ja Portugalin alueille sekä vesikkoja Viroon.

– Luontoonpalautushankkeet ovat aina hyvin pitkä­kestoisia kansainvälisiä hankkeita, joista yksittäinen eläinpuisto ei voi päättää yksin. Hankkeissa on mukana kyseisen lajin asiantuntijoita, paikallisia luonnonsuojelujärjestöjä ja usein myös maan viranomaisia, Trontti kertoo.

Amurinleopardin palautushanke voi kestää 15 vuotta siitä hetkestä, kun palautuskeskus on saatu rakennettua alueelle. Rakennushanke Amurilla on edelleen lähtökuopissa. Senkin vuoksi lajien suojelu on usein tuskastuttavan hidasta.

Aina luontoonpalautushankkeet eivät onnistu suunnitelmien mukaan. Niin kävi luonnosta sukupuuttoon metsästetyille mongolianvilli­hevosille. Niitä on palautettu viime vuosina Mongolian aroille, kaksi myös Korkeasaaresta.

Vuonna 2010 Gobin aluetta koetteli poikkeuksellisen ankara talvi. Laji ei pärjännyt, kuten oli odotettu. Nyt sen luontoonpalautusta on päätetty jatkaa.

– Tätä lajia ei olisi enää olemassa ilman eläintarhoja. Nyt luonnossa on Kiinan ja Mongolian alueilla noin 400 hevosta, Trontti kiittelee.

Amurinleopardi Timban varalle Korkeasaaressa on laadittu suunnitelma, jota päästään toivottavasti toteuttamaan lähitulevaisuudessa. Läheisessä aitauksessa majailee Wienin eläintarhasta Helsinkiin tuotu nuori amurinleopardinaaras Inga. Siitä toivotaan paria Timballe.

– Tarkoituksena olisi, että pari voisi jossakin vaiheessa lisääntyä Korkeasaaressa. Ennen sitä Timban täytyy antaa rauhassa tottua ympäristöön ja uusiin hoitajiinsa.

Jos kaikki menee hyvin, pari siirretään niin sanottuun totutustarhaan, jossa syntyneet pennut pääsevät takaisin luontoon Amurin alueelle.

Trontti muistuttaa, että eläin­tarhassa pitkään olleita eläimiä ei voida suoraan vapauttaa takaisin luontoon, mutta niiden pennuilla voi olla siihen parempi mahdollisuus.

Amurinleopardit ovat parhaassa lisääntymisiässä neljän vuoden ikäisinä. Luontoonpalauttamishankkeen kannalta Ingan ja Timban totuttaminen yhteiselämään on ratkaisevassa roolissa.

Villiin elämään saavat palata vain täydellisen terveet eläimet. Huonokuntoisena eläin todennäköisesti kuolisi luonnossa varsin nopeasti.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on arvioinut, että kaikista maailman luokitelluista 134 000:sta lajista 28 prosenttia on uhanalaisia. Tilanne on vakavampi kuin koskaan ennen.

– Maailmassa on käynnissä ennennäkemätön eläinten sukupuuttoaalto. Lajeja häviää ennen kuin edes tiedämme, että ne ovat uhanalaisia.

Syynä on ennen kaikkea ihmisen toiminta, kuten metsien kaataminen ja teiden ja muun infrastruktuurin rakentaminen. Yksi toiminnan suurimmista riskeistä on eläinreviirien pieneneminen ja pirstaloituminen. Kaakkois-Aasiassa ihmisiä on jo niin paljon, että luonnolle ei ole juuri tilaa.

Brasilian sademetsissä elävä pieni apinalaji, kultatamariini, on esimerkki infrastruktuurin vaikutuksista. Viranomaiset päättivät halkaista kultatamariinin elinalueen monikaistaisella moottoritiellä. Sen seurauksena pikku­apina tuskin pääsee enää turvallisesti reviirialueensa puolelta toiselle.

Sittemmin kantaa on saatu kasvatettua luontoonpalautuksilla ja muilla suojelutoimilla. Tien yli on rakennettu vihersiltoja, jota pitkin eläimet pääsevät liikkumaan. Kultatamariini on silti edelleen erittäin uhanalainen.

IUCN määrittelee uhanalaisen eläimen tarkalla kategorisoinnilla. ”Erittäin uhanalaiseksi” määritellään laji, jonka populaatiossa on enintään 2 500 yksilöä. ”Äärimmäisen uhanalaisessa” lajissa yksilöitä on enintään 250.

Viimeksi mainittuun joukkoon kuuluu Timban edustama amurinleopradi. Niitä arvioidaan olevan Amurin alueella ainoastaan 115 yksilöä. Lukumäärien ohella IUCN:n luokittelussa otetaan huomioon muun muassa kyseisen eläimen elin­alueen koko sekä se, miten merkittävä välitön uhka lajiin kohdistuu. Sellainen voi olla kannan romahtaminen esimerkiksi eläintaudin seurauksena.

Äärimmäisen uhanalaisiin eläimiin lukeutuu lajeja, joiden elinikä on lyhyt. Se tekee lajin tulevaisuudesta entistäkin epävarmemman. Jos eläimen elinalue on pirstaloitunut, urokset ja naaraat eivät välttämättä kohtaa toisiaan koko elinaikanaan, jolloin kanta ei kasva.

Nina Trontti avaa metsäpeura-aitauksen oven ja lähestyy eläimiä jäkäläpussi kädessään. Eläimet reagoivat, mutta aristelevat tulla lähemmäksi.

Kyseessä on jo kertaalleen Suomesta hävinnyt laji, jota on viime vuosina palautettu takaisin luontoon Seitsemisen ja Lauhavuoren Natura-alueille.

Muutama villi metsäpeurahirvas on siirretty tarkoituksellisesti tarhoihin lisääntymään, jotta lajin monimuotoisuus eteläisellä Suomenselällä ja eläintarhoissa paranisi.

– Yleensä eläimen ottaminen luonnosta ja siirtäminen takaisin luontoon toisaalle aiheuttaa sen, että eläin vaeltaa takaisin kotiseudulleen. Jos haluamme, että eläin pysyy uudella asuinalueellaan, emme voi päästää villejä hirvaita suoraan luontoon. Totutustarhoissa syntyneet vasat sen sijaan jäävät elämään lähelle synnyinaluettaan myös luontoon vapauttamisen jälkeen, Trontti sanoo.

Korkeasaaren eläintarhan toimitusjohtaja Sanna Hell­ström on erityisen ylpeä metsäpeurojen suojelua seuranneesta kannan kasvusta.

– Tässä meillä on suuri vastuu suomalaisena eläintarhana. Ilman suomalaisia tarhoja ei olisi luontoon palautettuja uhanalaisia metsäpeuroja, Hellström muistuttaa.

Ei ole itsestään selvää, että uhanalainen laji tuottaa jälkeläisiä eläintarhassa. Parittelua rajoitetaan ja siitä päättää kyseisen lajin suojeluohjelmasta vastaava suojelukoordinaattori. Hänen vastuullaan on määrittää, mitkä yksilöt saavat lisääntyä ja milloin se tapahtuu. Siten halutaan varmistaa, että lajin geneettinen perimä pysyy mahdollisimman monimuotoisena. Lajien ei siis anneta lisääntyä vain sillä perusteella, että eläintarhoissa käyvät asiakkaat pääsisivät ihastelemaan pentuja.

– Jos perimä jää liian yksipuoliseksi, laji ei välttämättä pysty mukautumaan luonnossa tapahtuviin muutoksiin. Pitää ajatella myös emoeläinten hyvinvointia. Lisääntyminen on yksi lajityypillinen käyttäytymismalli, joka voi vaikuttaa emon hyvinvointiin. Jos näemme, että eläin hyötyy lisääntymismahdollisuudestaan, silloin parittelu saatetaan mahdollistaa, vaikka poikasen uudesta kodista ei olisi vielä tietoa, Nina Trontti perustelee.

Jo 1970-luvulta valtaosa eläintarhojen eläimistä on syntynyt tarhassa. Tilanne muuttui tuolloin radikaalisti, sillä sitä ennen moni eläin tuotiin luonnosta.

– Jos niin kävisi nykyään, se tarkoittaisi, että esimerkiksi salametsästäjiltä olisi löytynyt jonkin lajin pentuja ja niille haluttaisiin taata uusi turvallinen asuinpaikka. Poikkeuksetta eläimen siirtymiseen luonnosta eläintarhaan vaikuttaa ihmisen toiminta.

Jos eläisimme kevättä ilman koronaa, Korkeasaaren Apinalinnassa asuvat berberiapinat saisivat nauttia jakamattomasta huomiosta. Helsinkiin vuonna 2016 saapuneista berberiapinoista osa on laittomia lemmikkejä ja osa hylätystä ranskalaisesta eläintarhasta löytyneitä yksilöitä. Erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji elää luonnonvaraisena Marokossa ja Algeriassa.

Eläintenhoitaja Marjut Pokela heittelee apinoille syötävää, ja yksi kerrallaan ne hiipivät lähemmäksi makupaloja.

– Näitä eläimiä myydään Pohjois-Afrikassa edelleen laittomiksi lemmikeiksi 100–200 euron hintaan, Trontti sanoo.

Korkeasaaren berberiapinoiden joukkio ei ole helpoin hoidettava, sillä yleensä apinalaji elää laumassa. Silloin jokainen lauman jäsen on sukua ja tuttu toisilleen.

Poikaset ovat tärkeä osa apinalauman elämää, sillä berberiapinat hoitavat poikasiaan yhdessä. Tämänkin lauman toimintaa on tiivistänyt yhdessä hoidettu jälkikasvu. Ryhmän kolme nuorinta jäsentä on syntynyt Korkeasaaressa.

Yksi jäsen erottuu joukosta. Se on Moki, vanha naaras, joka on ollut entisessä elämässään lemmikkinä pienessä häkissä asuntovaunualueella.

– Moki on hyvin ei-apinamaisesti käyttäytyvä berberi­apina. Se ei ulkoile, vaan pysyy sisätiloissa. Korkeintaan kurkistaa ovensuusta. Siinä missä tyypilliselle berberi­apinalle lauma luo turvaa, Mokille turvaa luo sisätila ja oma rauha.

Korkeasaari on mukana eläintarhojen yhteisessä suojeluohjelmassa EEP:ssä. Ohjelman tavoite on eläinten suunnitelmallinen lisäännyttäminen ja kantojen elinvoimaisuuden säilyttäminen tarhaoloissa. EEP-ohjelma on lajikohtainen, ja sitä johtaa lajikoordinaattori, joka ylläpitää kantakirjaa eli tietoa eläin­tarhoissa olevista lajin yksilöistä. EEP:ssä on mukana satoja eri eläinlajeja, joista Korkeasaaressa asuu parikymmentä.

Yleisön mielenkiinto keskittyy helposti isoihin, karismaattisiin lajeihin kuten saimaannorppaan tai luontodokumenteista tuttuun sarvikuonoon. Sanna Hellström haluaisi siirtää keskustelua myös vähemmän tunnettuihin lajeihin.

– Luonnon monimuotoisuuden ymmärtäminen ja lajien vähenemisen merkitys pitäisi tunnustaa. Pienet lajit ja hyönteiset eivät saa läheskään niin paljon huomiota kuin isot lajit. On totta, että eläintarhamaail­massakin suojelu­ohjelmat koskevat pääasiassa isoja eläimiä, mutta meidän tehtävämme on nostaa viestinnässä ja ym­päristökasvatuksessa myös vähemmän tuttuja lajeja.

Päivitetty 24.5.2021