Entiset mäkikotkat ovat muuttuneet rahaa pummaaviksi punatulkuiksi, joista ei meinaa päästä millään eroon. Kansallistalkoot-kampanjan mainos kertoo kaiken kerjääjäliigan häikäilemättömyydestä. Köyhä mäkimies parsii mainoksessa kokoon kapista hyppyhaalariaan ja odottaa suksia, joita ei koskaan tule. Apuun huudetaan Suomen kansaa, jolla on vielä mahdollisuus pelastaa kansakunnan tulevaisuus.
Rehellisenä työtä tekevänä juutalaisena kysyn: miksi köyhät romanikerjäläiset saavat Suomessa osakseen kylmän tuomion, mutta suksettomuutta teeskentelevät köyhäilijät hyväksytään? Eihän näiden urheilevien kerjäläisten keräyslupakaan ole ollut kunnossa! Ja jos ne näyttelevät suksetonta, ne saattavat seuraavaksi näytellä sokeaa. Niistä kun ei koskaan tiedä.
Entä se mafia, joka häärii kerjääjien takana – yhteistyökumppanit ja urheilubyrokratia – miksi tästä ei puhuta? Itse en anna niille penniäkään. Minua ei huijata, menköön mäkeen koko porukka!
Lienee selvää, että urheilijakerjäläisten ongelmat on ratkaistava siellä, missä ne ovat syntyneet – mäkimontussa. Sanon siis aivan suoraan sen, mistä moni vaikenee: pysykää siellä mäkimontussa, älkääkä tulko tänne syyllistämään rehellistä työtä tekevää juutalaista! Vai luuletteko te kärsivänne enemmän kuin me olemme kärsineet? Itse olen ollut sukseton jo 30 vuotta, mutta kertaakaan en ole valittanut tai pummannut rahaa siteisiin.
Turha siis pullistella ja väittää, että mäkihyppy on kansallinen kohtalonkysymys. Teidän lajinne tunnetaan lähinnä puukottamisen ja juopottelun esiasteena. Harri Olli ja Matti Nykänen tulivat Suomeen mäkimontusta, mutta eivät sitten sopeutuneet. Mistä se mielestänne kertoo? Olisiko mahdollista, että mäkihyppykulttuuria on paapottu liikaa, ja nyt sitten teeskennellään käsi ojossa suksetonta, kun ei ole asetettu ajoissa niitä rajoja?
Janne Ahonenkin on palannut jo useammin kuin Jeesus. Ihan mukava kaveri, ei siinä mitään. Mutta siinä kaikki.
Joka toinen kuukausi joku yrittää myydä meille ajatusta yhteisestä Suomi-nimisestä perheestä, jota ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassakaan. Meidän pitäisi jaksaa teeskennellä, että on olemassa yhteinen myytti, jonka puolesta kannattaa alentaa palkkaa ja ostaa sukset luusereille.
Ei kiitos. En osta enää mitään tuotetta tai ideaa, jossa haisee rahaa kerjäävä talkoohenki ja valheellinen yhteisöllisyys. Minun silmissäni suomalaisuus on tahrattu käsite. Sen ovat tahrineet ne suomalaisuudella uhoavat piirit, jotka ovat tulleet itse kullekin tutuksi.
Nykyään kutsun itseäni mieluummin juutalaiseksi kuin suomalaiseksi. Juutalaista mäkihyppääjää voisin tukeakin, mutta suksettomuutta teeskentelevä kristitty suomalainen ei saa minulta penniäkään. En minä mikään rasisti ole – hyväksyn rehelliset sukselliset kristityt ja monet heistä ovat parhaita ystäviäni. Mutta johonkin raja on vedettävä, ja rehellisenä juutalaisena kieltäydyn hyysäämästä sellaisia epärehellisiä kerjääjiä, jotka hyppäävät surkean lyhyitä hyppyjä Garmisch-Partenkirchenissä.
Suksettomien muslimien kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Kukaan heistä ei ole koskaan kerjännyt minulta rahaa.
Jos olen tässä kirjoituksessa syyllistynyt mielestänne rasistisiin yleistyksiin kantasuomalaisista mäkihyppääjistä, ottakaa yhteyttä Imagen toimitukseen.
Puolustaudun toteamalla, etten ole kertaakaan väittänyt Hollannin mäkihypyn olevan rehellisempää tai parempaa kuin suomalaisen mäkihypyn. Olen vain vaatinut, että maassa on elettävä maan tavalla. Emme me muutkaan teeskentele suksetonta, jos meillä on sukset. Meillä on katsokaas perusarvot järjestyksessä.
*
Kolumnisti Ruben Stiller on yksi Imagen perustajista ja Suomen tunnetuimpia sauvakävelijöitä.
