Image

Samuli Knuutin kolumni: Pyhä Annie

Samuli Knuutin kolumni: Pyhä Annie
St. Vincentin tuotanto on popin tulevaisuuden luomislaboratorio, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Julkaistu: 14.8.2021

David Bowie 70-luvulla ja Madonna vuosikymmentä myöhemmin ulottivat elokuvia koskevan auteur-teorian myös popmusiikkiin. Ajatuksen siitä, että poptähti on itse rakentanut itsensä tyhjästä ja on täten vastuussa taiteensa kaikista puolista.

Jos pelkäät, ettei sellainen ole nykymaailmassa enää mahdollista, et ole tutustunut St. Vincentiin, 38-vuotiaaseen Annie Clarkiin, josta on 2010-luvulla kuoriutunut yksi popmusiikin kiinnostavimmista kameleonteista ja oman tiensä raivaajista.

St. Vincentin kolmas albumi Strange Mercy (2011) jonglöörasi julmaa ja hellää kuin Kate Bush dominatrixina. Neljännellä albumillaan St. Vincent (2014) hän värjäsi hiuksensa hopeanharmaaksi näyttääkseen vieraalta itselleen ja ryhtyi tulevaisuuden kulttijohtajaksi särmikkäällä kitarafunkilla, joka toi mieleen takiaisia ulostavan Princen.

Masseduction (2017) syntyi erolevynä puolentoista vuoden suhteen malli ja näyttelijä Cara Delevingneen päätyttyä. Albumin promokuvat ja videot ottivat kuvastonsa plastiikkakirugiasta, fetissivaatteista ja sulavista muoviesineistä, olihan albumi Clarkin yritys sekä pysyä koossa että rakentaa itsensä uudelleen. Musiikillisesti levyn elektroninen pop riiasi valtavirtaa, mutta Spotifyn kuuntelulistat ovat aina pysyneet immuunina oikealle kummallisuudelle.

Jo näillä kolmella albumilla Clark osoitti, että pop on parhaimmillaan poikkitaiteellisena taidemuotona. Vaikka television talenttiohjelmat toista yrittävätkin väittää, kyse ei ole koskaan vain äänestä, kasvoista, persoonasta eikä edes lauluista vaan kokonaispaketista, siitä mitä kaikkea voi musiikkiinsa ja sen laahuksina kulkeviin haastatteluihin, musiikkivideoihin ja teksteihin ahtaa. Vaikka musiikki menee korvasta sisään, nämä asiat pitävät huolta, ettei se tule saman tien toisesta ulos.

"Clark sanoo, että moni hänen aikaisemmista kappaleistaan on ollut kuin paperilennokki isälle vankilan muurien yli, mutta uuden levyn nimikappale kertoo nyt 73-vuotiaan isän kotiutumisesta kirjaimellisesti."

Uusi vuosi, uusi muodonmuutos. St. Vincentin kuudes albumi Daddy’s Home pakenee Masseductionin maanista perfektionismia 70-luvun rentoihin, tunnelmallisiin, narkoottisiin venyviin soundeihin. Avausraita ja -single Pay Your Way in Pain alkaa kapakkapianolla ja huohotuksella, se tuo mieleen tupakansavuiset baarit, pöytien alle läntätyt purukumit ja jukeboksit, joiden muovi on tahmeana siihen nojanneista käsistä.

Eikä tunnelma muutu koko albumin aikana, vaikka musiikki on välillä loungeballadia ja välillä kuin taustamusiikkia pornoelokuviin lakkautetun divarin ylähyllyllä. Mukana on myös hippusia gospelista, soulista ja funkista, useita kappaleita säestävät mustilta kuulostavat naisäänet taustalla asettamassa kontrastiin Clarkin keskiluokkaista ja hetkittäin ohutta ääntä.

Ja vaikka aikaisemmin Clark on välttänyt tunnustuksellisuutta taiteessaan, Daddy’s Home on hyvin vahvasti omaelämäkerrallinen albumi. Sen nimikappale kertoo hänen omasta isästään, joka sai vuonna 2010 kahdentoista vuoden vankilatuomion osallistumisesta 43 miljoonan dollarin osakepetokseen. Koska suhde Delevingneen teki Clarkista hetkeksi julkkiksen, media uutisoi isän vankilatuomion vuonna 2016, mutta musiikissaan tai haastatteluissa hän ei ole aikaisemmin asiaa kommentoinut. The Guardianin haastattelussa Clark sanoo, että moni hänen aikaisemmista kappaleistaan on ollut kuin paperilennokki isälle vankilan muurien yli, mutta uuden levyn nimikappale kertoo nyt 73-vuotiaan isän kotiutumisesta kirjaimellisesti.

Daddy’s Homea ei kuitenkaan kannata pitää nostalgisena yrityksenä saavuttaa menneiden aikojen autenttisuutta. Sen sijaan, että Clark olisi lyöttäytynyt yhteen jonkun 70-luvun veteraanin kanssa, uuden albumin on tuottanut Clarkin tuttu yhteistyökumppani Jack Antonoff, joka aloitti uransa popbändissä Fun ja on silannut kultapölyllä muun muassa Taylor Swiftin, Lana Del Reyn, Lorden ja Pinkin hittialbumeita. Tämä kuuluu albumin soundista, joka kuulostaa aivan yhtä lailla uusimmalla teknologialla rakennetulta simulaatiolta kuin Lana Del Reyn hypnagogiset laulut Los Angelesista, jossa nykyaika on vain menneisyyden eteen vedetty satiiniverho.

Melting of the Sunin ja Live in the Dreamin kaltaisissa kappaleissa onkin merkillisen kouriintuntuva tunnelma, kuin kauhuelokuvissa, joissa hirviöt on rakennettu lateksista tietokonetehosteiden sijasta. Haastatteluissa Clark onkin sanonut, että hän halusi uuden albumin noudattavan veden logiikkaa pilvenpiirtäjien sijasta.

Päällimmäisenä Daddy’s Homessa kuitenkin kuplii vapautuneisuus ja ilo. Kun Annie Clark laulaa ”If life’s a joke, I’m dying laughing”, kuulijan on helppo yhtyä nauruun.

St. Vincent: Daddy’s Home (Loma Vista / Universal).

Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, joka syntyi 70-luvulla mutta ei onnekseen elänyt sitä.

Kommentoi »