Kuuntelin radiosta Helsingin olympialaisten avajaisia. Veljeni pääsi isän kanssa stadionille, minä en. Ainoa lohdutukseni oli, että silloin satoi kaatamalla.

Isä oli diplomi-insinööri, pienehkön tehtaan johtaja Jokelassa. Vapaamielinen, suvaitsevainen, lukutoukka humanisti. Aika isäni kaltaiseksi kypsyin kirjojen parissa.

Äiti oli maanläheisesti isänmaallinen talon tytär Valkealasta. Hän lähti 17-vuotiaana lotaksi talvisotaan. 1950-luvulla äiti auttoi työläisperheitä, ja minä sisäistin jotakin olennaista sosiaalisuudesta.

Olen kolmesta veljeksestä keskimmäinen – ja syrjityin. Vanhin oli liikaa passattu nero, nuorin hyvä urheilija, mutta ei kotioloissa tasavertainen kilpakumppani. 

Historiasta sain oppikoulussa kympin, koska paljon lukeneena tiesin jo kaiken. Rehtorimme on myöhemmin kertonut: ”Jo silloin kouluaikana ajattelin, että kyllä tuosta Martista professori tulee”.

Viisi serkkutyttöäni olivat murrosikäiselle pojalle kuin sisaria. Ihmettelin tosin, kun he usein naureskelivat meille pojille.

Elin 40 vuoden avioliiton. Tietty arvostus ex-vaimoni kanssa on säilynyt. Tosin en yhäkään tajua naisten logiikkaa. Kun seurustelun alussa yritin tulevaa vaimoani opettaa, hän oitis vastasi: ”Kyllä, isi!”

Tyttärillemme korostin rehellisyyttä. Itse opin, etteivät asiat aina ole kuten mielestäni näyttää. Ensimmäisen syntymään en päässyt, ja toisen aikaan isän mukanaolo ei ollut vakiintunut tapa eikä vaimoni halunnut minua paikalle hermoilemaan.

Johdin 2000-luvulla neljä vuotta Suomen Viron-instituuttia Tallinnassa. Viron kielen taitoisena opin tuntemaan virolaiset meitä älyllisempinä ja joustavampina. Ero johtunee taustoistamme: Viro ei käynyt talvisotaa, Suomi kävi. Virossa taas kaikilla on läheisiä, jotka Stalin kyyditsi Siperiaan.  

Tuoreessa kirjassani Mannerheim kuvaan, kuinka Marskille aateluus oli myös hengen aateluutta. Silti isänmaan symbolia on voitava arvioida kriittisesti. Kirjassani kenraali Airosta arvioin hänet tosi kovaksi sotilaaksi: teljettynä pari vuotta kiven sisässä hän ei puhunut sanaakaan.

Vuonna 1987 nuorin veljeni kuoli syöpään. Pitkä kamppailu päättyi 35-vuotissyntymäpäivänsä jälkeisenä aamuna. En pelkää kuolemaa; silloin kaikki loppuu ehdottomasti.

Sotahistorian harrastus vei minut professoriksi Maanpuolustuskorkeakouluun. Historian kriittinen tutkimus oikoo vääriä käsityksiä: totuudellisella kuvalla sodasta ei voi perustella sotaan ryhtymistä.

Johtamillani sotahistorian matkoilla arktisilla alueilla Lapissa ja Venäjän luoteisosissa voi hahmottaa valtaisat etäisyydet. Luonto on alkuperäinen, kärsimysten täytteisten taistelujen ja selviytymisen tanner. Paikan päällä voi parhaiten tajuta sodan täydellisen mielettömyyden.

Mottoni lainaan Jean Sibeliukselta: ”Elämän paatoksesta älä hellitä!”

Teksti Hannu Koskela, kuva Petri Mulari