Apu

Sorkalliset duunarit huolehtivat uhanalaisesta maisemasta Suomen ainoassa Unescon luonnonperintökohteessa


Perinteisen maanviljelyn aikakaudella syntyneiden niittyjen, ketojen, metsälaitumien ja hakamaiden määrä on romahtanut sadassa vuodessa. Niiden entistämiseen tarvitaan laiduntavia eläimiä, kuten lampaita, nautoja ja hevosia.
Kuvat Timo Nieminen

Kajakki kahahtaa saaren rantaan Selkämeren kansallispuistossa. Melontamatka mantereelta ulkosaaristoon hiukoo. Kokoan retkikeittimen ja kiehautan kahvit. Sitä hörppiessäni annan katseen vaeltaa maisemassa. Kalliot hehkuvat lämpöä ulkomeren partaalla, katajamatot peittävät notkoja. Ulappa aukeaa rannattomana, avomeren edessä on enää pari saarta.

Rannan pienet avoniityt pistävät silmääni; viime vuonna ne olivat rehevien meriputkien, peltopillikemattojen ja heinien peitossa. Nyt rannalla kukkivat matalat merihanhikit, heinätähtimöt ja rantanätkelmät.

Ihmettelen, mikä muutoksen on saanut aikaan. Syyllinen tai syylliset paljastuvat pian: takaani kuuluu vieno tunnustus ”mää”. Lampaan utelias pää pilkistää kallion takaa ja päitä ilmestyy lisää. Eläimet tulevat lähemmäs, mutta kosketusetäisyydelle ne eivät uskaltaudu. Leiriydyn saareen viikoksi, ja parin päivän päästä monet lampaista tulevat jo rapsuteltaviksi.

Eläimet hoitavat myös muinaismuistoalueita, kuten Kastelholman linnan ympäristöä.

Saari on karun kallioinen, mutta pieniä ruohotilkkuja on siellä täällä. Lampaat ovat polkeneet selvät polut, jotka johtavat rannan tyrnipensaikkojen ja katajikkojen lomitse hyville ruoka- ja lepopaikoille.

Lampaat ovat tehokkaita maisemanhoitajia. Syömällä korkean kasvillisuuden ne päästävät keto- ja niittykasvit esiin. Saari oli vielä viisikymmentä vuotta sitten puuton, ketojen täplittämä. Maan kohoaminen on kasvattanut saarta ja nostanut sen laen korkeammalle. Katajat, pihlajat ja muutama kuusi ja mäntykin ovat juurtuneet saarelle peittäen vanhat kedot. Lampaat tekevät tehokasta työtä, ja kedot alkavat taas näyttää kedoilta.

Parhaiten lampaille maistuu nuori ja lehtevä kasvusto. Ne ovat varsin hyviä vesakontorjujia. Vesakot saavat kyytiä, sillä varsinkin nuoret pajut maistuvat. Karitsat tarvitsevat vanhempien opetusta, kuinka ne saavat pensaiden mehevät latvaosat hampaisiinsa.

Merenkurkun saaristo on Suomen ainoa luonnonperintökohde Unescon listalla

Säpin saarella Eurajoella ylämaankarja on tehnyt maisemanhoitotöitä jo yli kymmenen vuotta. Eläinten vaikutus näkyy; rannat ovat avonaisempia kuin ennen, kun karja on syönyt isotkin pusikot ja harventanut järviruovikoita. Myös katajat katoavat eläinten turpiin.

Polku johtaa vanhalta kruununmöljältä eli venelaiturilta majakkakylään eli Pookilaan. Juuri ennen kylää polulla seisoo jyhkeä ylämaankarjasonni suurine sarvineen. Pitäisikö kiertää vai palata takaisin? Eläin lähtee astelemaan edellämme, ja liittyy majakkakylän aukealla laumaansa.

Muun muassa kissankello hyötyy karjan laidunnuksesta.

Suuret, pitkäkarvaiset sarviniekat ovat saarella pitämässä rantaniittyjä avoimina. Maan kohoaminen tuo uutta maata näkyviin, ja järviruoko valtaa matalia alueita. Naudat laiduntavat tehokkaasti rantoja ja kosteikkoja. Suurina eläiminä ne pystyvät siistimään tiheitäkin pensaikkoja ja puiden alaoksia. Poluilla eläimet saattavat tulla vastaan, mutta ne ovat säyseitä ja rauhallisia.

Merenkurkun saaristo on Unescon maailmanperintöluettelon ainoa luonnonperintökohde Suomessa. Svedjehamnissa Björkön kylän entinen kalasatama Bodback on vanhaa perinnemaisemaa, joka on maan kohoamisen vuoksi jo kaukana merestä. Bodvattnet-järven rannan avoimilla niityillä on useita aittoja ja venevajoja satamakaudelta. Alue on nykyisin museoalueena. Kesäisin rantaniityillä laiduntaa ylämaankarjaa pitämässä niitä avoimina.

Lehtoniitty on eri kasvillisuustyypeistä runsaslajisin

Ahvenanmaan erikoisuus ovat rikkaat lehtoniityt. Ne saivat alkunsa jo ennen ajanlaskun alkua, kun eläimille raivattiin niittytilkkuja lehtoihin ja lehtomaisiin metsiin. Lehtoniityillä vuorottelevat lehtimetsä- ja niittylaikut. Karjan laiduntaminen piti niityt avoimina, ja lehtimetsälaikut antoivat karjalle suojaa auringolta.

Lehtoniityiltä saatiin pääosa karjan talvirehusta niittämällä heinää ja keräämällä lehtipuista kerppuja. Lehdeskerppujen kerääminen näkyy vieläkin lehtojen mutkaoksaissa ja voimakkaasti haarovissa saarnissa ja koivuissa.

Puistomaisten lehtoniittyjen poikkeuksellisen rikas kasvilajisto koostuu sekä niityn että lehdon lajistosta. Ahvenanmaalla maaperä on paikoin kalkkipitoista, minkä ansiosta lehtoniityillä kasvaa vaateliaitakin kasveja. Maamme kasvillisuustyypeistä lehtoniitty on runsaslajisin. Keväällä valkovuokkomatot värjäävät maan valkoiseksi ja kevätesikkomatot keltaiseksi. Kämmeköitä tavataan enemmän kuin missään muualla Suomessa.

Suomen punaisin kukka, ketoneilikka kasvaa parhaiten matalaruohoisilla, kuivilla ja niukkaravinteisilla kedoilla. Se on harvinaistunut voimakkaasti kiihtyvän umpeenkasvun myötä.

Arvokkaimmat lehtoniityt on rauhoitettu. Umpeen kasvaneita lehtoniittyjä palautetaan alkuperäiseen asuunsa niittämällä ja antamalla karjan laiduntaa. Lehtoniityt tarvitsevat jatkuvaa hoitoa, jotta ne pysyisivät avoimina.

Komeimmat lehtoniityt ovat Nåtö Lemlannissa, Maarianhaminasta kymmenen kilometriä etelään ja Ramsholmen Jomalassa, kolme kilometriä Maarianhaminasta länteen. Rauhoitettuihin niittyihin pääsee tutustumaan polkuja pitkin.

Ramsholmenissa on aidattu niittyalue, jossa lehmät laiduntavat. Polku kulkee niityn läpi, ja uteliaat lehmät saattavat tulla tekemään tuttavuutta.

Niityt ja kedot ovat uhanalaisia ja vaativat hoitoa

Perinneympäristöt syntyivät perinteisen maanviljelyn myötä, kun maata raivattiin ja kaskettiin pelloiksi ja laidunmaaksi. Eläimet saivat laiduntaa metsissä ja niityillä. Maanviljelyn tehostumisen seurauksena perinneympäristöjen määrä on romahtanut.

Nykyisin lähes kaikki niityt ja kedot ovat äärimmäisen uhanalaisia, eivätkä ne säily ilman jatkuvaa hoitoa. Metsälaitumet, hakamaat, niityt ja kedot ovat monipuolisia elinympäristöjä monille lajeille, jotka katoavat maiseman pusikoituessa.

Monet perinneympäristökohteet ovat kasvilajistoltaan erittäin arvokkaita. Laidunnuksen avulla matalat ketokasvit, kuten ketoneilikat, harakan- ja kurjenkellot, leinikit ja lehdokit yleistyvät. Perinneympäristöissä elää myös monipuolinen perhos-, kovakuoriais-, pistiäis- ja ludelajisto.

Perinneympäristöt vaativat aktiivista hoitoa, jotta ne eivät katoa kokonaan. Useimmat niittykasvit suosivat köyhää maaperää. Ne ovat pienikokoisia ja hidaskasvuisia. Laiduntaminen ja niitto poistaa maasta ravinteita.

Eläimet ovat ympäristöystävällisiä ja tehokkaita maisemanhoitajia. Ne pitävät maisemat avoimina ja lisäävät monimuotoisuutta parantamalla kasvien, hyönteisten ja lintujen elinoloja.

Kökarissa Idön saarella on harvinaisen monipuolinen ja rehevä kasvisto. Sitäkin uhkaa umpeenkasvu ja lehmät on pestattu syömään umpeenkasvaneita lehtoniittymaisemia siisteiksi.

Suojaisille rannoille on syntynyt merenrantaniittyjä, joissa vedenkorkeuden vaihtelut ja jäiden liike pitävät kasvillisuuden matalana. Aiemmin ne olivat tärkeitä laitumia rannikkoalueen karjalle, ja niitä myös niitettiin. Nyt nekin luokitellaan erittäin uhanalaisiksi luontotyypeiksi.

Monet niistä ovat ruovikoituneet käytön loputtua. Ravinnepitoiset rantaniityt ovat etenkin naudoille arvokasta ravintoa ja samalla ne pitävät kasvillisuuden kurissa.

Julkaistu: 28.9.2019