Apu

Söpöilyvaroitus: Oioi, miten ihania pandoja!



Söpöilyvaroitus: Oioi, miten ihania pandoja!

Kiinalainen Chengdun pandatutkimuskeskus auttaa suloisia kesypandoja lisääntymään. Tutkijat haluavat elvyttää pandakannan ja palauttaa uhanalaiset eläimet takaisin Kiinan vuoristometsiin. Onnistuuko yritys?
Teksti Apu-toimitus

Kun bambukarhua katsoo silmästä silmään, ymmärtää, miksi Kiina kutsuu näitä otuksia kansallisaarteikseen. Sympaattisempaa olentoa saa hakea.

Emon mietteliäässä katseessa on koko maailma. Mustat silmälaikut tekevät pandasta surullisen näköisen, vaikka ilmeessä läikähtelee lempeää tyyneyttä.

Kömpelön tallustelijan turkissa vuorottelevat musta ja valkoinen, jang ja yin, elämän symboliset vastavoimat. Eksoottisten pandannahkojen on uskottu sisältävän parantavia voimia, mikä on yksi syy lajin salametsästykseen.

Olemme vierailulla Keski-Kiinassa, Chengdun satahehtaarisessa pandatutkimuskeskuksessa, jossa elää maailman suurin kesypandapopulaatio.

Täällä tutkijat auttavat vankeudessa eläviä pandoja lisääntymään. Tehtävä on äärimmäisen vaikea, mutta vielä vaikeampi on tutkijoiden lopullinen tavoite. He haluavat vapauttaa pandat takaisin luontoon – samoille satumaisille vuorille, joilta salametsästäjät alkoivat ryöstää eläimiä ulkomaille asti lähes sata vuotta sitten.

Pandavauva nytkähtelee päiväunillaan.

Isopandojen lastentarhaa pällistelee jo aamuyhdeksältä valtava turistilauma, eivätkä kaikki malta käskyistä huolimatta olla hiljaa.

Pandat ovat tottuneet siihen, että matkalaiset mölisevät ja hihkuvat kameroineen. Tarhan pienokaiset kiipeilevät puissa ja telmivät nurmella turkit liehuen. Ne odottavat aamupalaa.

Teinipandojen aitauksessa mässäilyjuhla on jo alkanut. Jokainen karhu karsii bambunoksaa hampaillaan vetäen. Lehvistä muodostuu siistejä viuhkoja suupieliin. Leuat jauhavat vimmatusti.

Pandalla on terävät hampaat ja lihansyöjän ruoansulatuskanava, mutta parissa miljoonassa vuodessa eläin on erikoistunut kasvissyöjäksi. Ravinto koostuu 99-prosenttisesti bambusta. Ronkeli panda valikoi herkkupalansa huolellisesti.

Matka luontoon on pitkä. Chengdun pandojen täytyy kestää päivittäinen turistivyöry, joka rahoittaa keskuksen tutkimustyötä.

Bambuaamupalan jälkeen pandat rauhoittuvat, ja suurin osa vetäytyy päiväunille. Osa tuumailee mahat täynnä.

 

Pandat ovat kiinalaisille suuri rakkaus ja kannattava krääsäbisnes.

 

 

Vuonna 1987 aloittaneessa Chengdun pandakeskuksessa oli ensin vain kuusi pandaa.

Nyt pandoja on jo yli 80.

Luonnonvaraista pandaa ei voisi koskaan nähdä näin läheltä. Erittäin uhanalaiset bambukarhut asuvat kaukana vuorilla.

Ihminen on tuhonnut puolet pandan elintilasta muutamassa vuosikymmenessä. Fossiililöydösten mukaan pandat levittäytyivät joskus Pohjois-Kiinasta Vietnamiin ja Burmaan asti. Nyt pellot ja betoniviidakot ovat nielaisseet valtaosan bambumetsistä.

Luonnossa elää noin 1 600 villipandaa. Niiden asuttamat metsäkaistaleet ovat eriytyneet toisistaan, ja eläimet joutuvat pakenemaan ihmistä yhä korkeammalle vuoristoon. Panda ei selviäisi ahdingostaan omin avuin. Siksi Kiinan valtio tukee monia pandatutkimuskeskuksia. Se on myös asettanut salametsästäjille kuolemantuomion uhan ja rakennuttanut metsäkaistaleiden välille "bambukäytäviä", jotta luonnonvaraisten pandojen geenit sekoittuisivat.Chengdun pandakeskuksen tutkija Sarah Bexell myöntää, että suojelun ponnistukset ovat epävarmoja, vaarallisiakin. Siksi Chengdusta ei ole vapautettu luontoon vielä yhtään eläintä. Kansainvälisen asiantuntijaryhmän suunnitelma oli tämä: kasvatetaan maailman kesypandapopulaatio kolmeensataan yksilöön. Sitten aloitetaan vapautustyö.

Kolmensadan pandan raja meni rikki vuonna 2009. Suunnitelman seuraava vaihe on pandalle kaikkein vaarallisin.

– Vapauttamista on yritetty Kiinassa kaksi kertaa. Toinen yritys päättyi kuolemaan. Mutta viime syksynä vapautettu urospentu Tao Tao on tietojeni mukaan hengissä. Ihanaa, Bexell sanoo.

Kukaan ei tiedä, onnistuvatko tutkijat miljoonien eurojen hankkeessa, joka voi päättyä surullisestikin. Teemme erittäin yksityiskohtaista tutkimusta, sillä luontoon palauttaminen on todella riskialtista. Monia asioita täytyy huomioida, jotta vankeudessa syntyneiden eläinten vapautus olisi eettistä, Bexell sanoo.

Pandan lisääntyminen on Chengdussa jokavuotinen jännitysnäytelmä. Luonnossa panda lisääntyy hyvin, mutta vankeudessa bambukarhut menettävät helposti viettinsä.

Siksi tutkijat ovat kokeilleet kaikenlaisia jekkuja pandapornosta Viagraan. Parhaiten kuitenkin toimii villipandojen jäljittely.

Metsien erakkopandat hakeutuvat toistensa luokse keväiseen kiima-aikaan hajujälkien perusteella. Virtsa toimii luonnossa lemmenrohtona, joten Chengdussa tutkijat mittaavat sen hormonitasoja. Virtsa kertoo, milloin naaras on valmis paritteluun.

Keväisin Chengdun keskuksessa käy vilinä. Ajoitus on tärkein. Pandanaaras on kiimassa vain 72 tuntia vuodessa. Noiden kolmen päivän sisällä on vajaan vuorokauden mittainen "aikaikkuna", jolloin parittelu voi johtaa raskauteen.Jos hedelmöitys ei onnistu, tutkijat joutuvat odottamaan taas vuoden.

H-hetkellä naaras ja geneettisesti sopiva uros viedään vierekkäisiin tutustumiskoppeihin. Kun ne tottuvat toisiinsa, tutkijat avaavat väliseinän.

Vaikka parittelu kiinnostaisi, se ei aina onnistu. Kesypandat tuntuvat unohtaneen, miten parittelu tapahtuu. Joskus ne vain painivat tajuamatta oikeaa asentoa. Pandauroksella on valtavaan kehoonsa nähden pienet sukuelimet, joten asennon löytäminen on tärkeää.

Jos parittelu ei onnistu, pandat turhautuvat ja tilanne on pakko keskeyttää ennen tappelua.

Ongelmat eivät lopu tähän. Tutkijat turvautuvat usein keinohedelmöitykseen, joka on epävarmaa puuhaa.

Hedelmöityksen jälkeen pandahoitajat joutuvat arvailemaan lähes synnytykseen asti, onko naaras raskaana vai ei. Valeraskaudet ovat yleisiä. Lisäksi raskausaika voi vaihdella 11 viikosta jopa 11 kuukauteen.

Noin joka toisessa synnytyksessä naaras saa kaksi pentua. Toisen emo yleensä hylkää, ehkä huolehtiakseen siitä, että edes yksi jäisi eloon.

Elämän alku on hylätyille poikasille vaarallinen. Siksi niitä hoivataan viikkojen ajan lämpimässä hautomossa. Chengdun viekkaat tutkijat harhauttavat emoja ja vaihtavat pentuja keskenään, jotta emot syöttäisivät molempia vuorotellen. Myös muut naaraat huolehtivat toisten pennuista mielellään.

Tänään keskoskaapissa ei nuku yhtään karvatonta ja pitkähäntäistä otusta, sillä talvi on alkanut ja poikaset ovat ehtineet jo kasvaa.

Mutta voi hellan lettas, vauvakeskuksen pinnasänky on varattu! Puisessa sängyssä tuhisee vielä hiukan harmaa pandavauva, jolle on kasvamassa hyvää vauhtia mustavalkoinen turkki. Poikanen sätkii unissaan, ja turistit huokailevat kilpaa lasin takana.

Niin suloinen, ja niin haavoittuvainen. Matka aikuisuuteen on pitkä, puhumattakaan paluusta luontoon.Tutkija Sarah Bexellin mielestä pandavauvoilla on toivoa vain, jos ihmiskunnan koko ja kulutus vähenevät.

– Tiede ei voi pelastaa pandoja yksin. Meidän kaikkien täytyy pitää planeetta puhtaana ja luonnon monimuotoisuus kukoistavana. Vain silloin pandojen koti säästyy.

Miksi syödä istuen, jos voi röhnöttää rehvakkaasti? Nuoren pandan takatassu hakee puunhaaraa heiveröisesti.

Mikä panda?

Karhueläin viihtyy Kiinan vuoristoalueiden tiheissä bambumetsissä. Vaaleanpunainen poikanen painaa noin sata grammaa. Aikuinen isopanda voi olla jopa 160-kiloinen ja kaksimetrinen. Tassussa on viisi sormea ja peukalo.

Panda syö päivässä 12–38 kiloa bambua ja käyttää ruokailuun jopa 14 tuntia.

Villipanda voi synnyttää neljävuotiaasta lähtien parin vuoden välein. Emo huolehtii pennustaan 1,5 vuoden ajan. Luonnossa naaras synnyttää yleensä 5–8 poikasta. Vankeudessa lisääntyminen on vaikeaa.

Kesypandan asteittainen vapauttamisprosessi kestää ainakin 15 vuotta. Vain parhaiten sopeutuvat pandat vapautetaan luonnonsuojelualueille.

Ympäristöjärjestö WWF:n tunnuseläin on myös poliittinen eläin. 1950-luvulla Kiina alkoi lahjoittaa "kansallisaarteitaan" maailman johtajille hyvän tahdon eleenä. Se loppui 1980-luvulla pandakannan romahdettua. 1990-luvulta lähtien Kiina on lainannut pandoja ulkomaisille eläintarhoille miljoonan dollarin vuosimaksua ja tutkimusyhteistyötä vastaan.

 

Teksti Saara Pakarinen

Kuvat Miisa Kaartinen

Juttu julkaistu Avun numerossa 14/13.

Julkaistu: 4.4.2013