Apu

Sodan kokeneet Soja Hakala ja Antti Alikoivisto: ”Kaunialassa meillä on hyvä olla”

Sodan kokeneet Soja Hakala ja Antti Alikoivisto: ”Kaunialassa meillä on hyvä olla”
Antti Alikoivisto haavoittui 18-vuotiaana Karhumäessä, Soja Hakala joutui 15-vuotiaana vangiksi Neuvostoliittoon. Nyt molemmat asuvat Kaunialan sairaalassa ja sanovat, ettei parempaa hoitoa voisi toivoa.
Julkaistu: 9.12.2018

Nuorimman ikäluokan miehet, jotka lähetettiin jatkosodan aikana rintamalle, olivat syntyneet vuonna 1925. Antti Alikoivisto oli yksi heistä, vasta seitsemäntoista, kun komennus Karhumäkeen tuli.

Nyt 94-vuotiaan Alikoiviston katse on kirkas, samoin muistot sotavuosilta, vaikka liikkuminen sujuu rollaattoriin tukien.

– Hyvin on toimeen tultu, vaikka minulla on sirpaleita koteloituneina aivoissa, hän sanoo Kaunialan sairaalan oleskeluhuoneessa.

Seuraan liittyy samanikäinen Soja Hakala, joka oli 15-vuotias, kun venäläiset valtasivat Hautavaaralla Kalaselkä-nimisen kotikylän.

– Meidät kaikki vietiin vangeiksi jonnekin Neuvostoliittoon, hän kertoo.

Huoneen seiniltä Antti Alikoivistoa ja Soja Hakalaa katselevat Suomen kaikkien presidenttien valokuvat, ja ikkunan edessä on kuvanveistäjä Jyrki Sailon Mannerheim-patsaan pienoismalli.

– Se tuli kolmanneksi patsaskilpailussa, Antti Alikoivisto tietää.

Kaunialassa hän ja Soja Hakala ovat saaneet vuosia nauttia hyvistä hoitojaksoista. Hakala on asunut täällä jo neljä vuotta, ja Alikoivistokin on nyt kolmenkymmenen vuoden intervallihoidon jälkeen jäämässä Kaunialaan pysyvästi.

Antti Alikoivisto - syntynyt: 4.12.1925 Vahdossa. Perhe: edesmennyt puoliso Raili, kaksi poikaa ja yksi tytär.

Radistin koulutus Riihimäellä kesti puoli vuotta. Antti Alikoivisto sanoo, että se oli vaativa koulu, ja kilpailuhenki oli kova. Ennen koulutusta hän oli ollut sotilaspoikana Turun ilmavalvonnassa.

– Meillä oli jatkuvasti kokeita, ja lopulta vain parikymmentä sai radistin paperit.

Seitsemäntoista vuoden ikäinen nuori poika oli innoissaan päästessään rintamalle eikä osannut vielä pelätä sodan kauhuja. Ne tulivat todeksi vasta Karhumäessä, eturintamalla vuonna 1942.

Hän pääsi kovamaineisen Lauri Törnin porukoihin radistiksi.

– Törnin maine on turhaan jälkikäteen mustattu. Hän oli fiksu mies, joka halusi säästää miehiä viimeiseen asti. Hän arvosteli muita upseereita ja sanoi, että talvi- ja jatkosodassa on turhaan tapatettu meikäläisiä.

Huumori oli yksi keino, jonka avulla kestettiin.

– Etulinjan motto oli ”tapa tai tule tapetuksi”. Jos sanon, etten pelännyt, valehtelen. Kun oli huono päivä liian lyhyiden yöunien takana, kauhukuvat paisuivat mielessä suuriksi.

Alikoivisto kuvailee venäläisiä sotilaita pahuksen oveliksi kavereiksi.

– Tulivat hissun kissun, kaarrellen ja koukaten, ja monen kävi sitten ikävästi, kun osuivat tiellemme. Kävi sääliksi nuoria venäläisiä sotilaita, joilla saattoi olla ensimmäistä kertaa aseet käsissään.

Haavoittumisestaan Alikoiviston on edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin vaikea kertoa. Kyyneleet nousevat silmiin, kun hän sanoo näkevänsä sodasta yhä painajaisia. Ne pahenivat rakkaan Raili-vaimon kuoltua neljä vuotta sitten.

Tykistötuli oli jatkunut vuorokauden, ja Alikoiviston radiolähetin oli mennyt rikki. Hänellä ei ollut muuta keinoa viestin saamiseksi perille kuin lähteä juoksemaan patteriston luokse.

– Merkitsin kirveellä puihin jälkiä paluureittiäni varten. Metsässä juostessani olin pudottanut kypäräni. Se oli kohtaloni.

Hän joutui metsässä keskelle tykistöiskua. Kaksi sirpaletta osui hänen päähänsä, yksi kaulaan ja yksi kylkiluiden alle. Tuskissaan oleva nuorukainen kiidätettiin kenttäsairaalaan.

– Suomalaisilla oli käytössään Saksasta saatua morfiinia, mutta en saanut sitä vielä matkalla. Matka Joensuun sotasairaalaan oli töyssyinen tuskien taival, venäläiset hävittäjät lensivät koko ajan yläpuolellamme, ja yksi ambulanssiauto tuhottiin aivan kuten Tuntemattoman sotilaan lopussa. Me muut pääsimme perille.

Kiire sairaalassa oli hirmuinen, haavoittuneita tuotiin sinne jatkuvana virtana ja samaan aikaan odotettiin lääke- ja muita tarvikekuljetuksia.

Joensuussa Alikoivisto sai morfiinia kipuihinsa ja kuuli, mitä lääkärit keskustelivat keskenään – leikkaus saattaisi onnistua, mutta potilas kuolisi.

Lääkärit eivät koskeneet päässä oleviin sirpaleisiin, mutta kaulan ja kylkiluiden alapuolelle osuneet sirpaleet saatiin poistettua.

– Onneksi kyljessäni oli vain lihasrevähtymä, eikä yksikään kylkiluu ollut katkennut. Sain myös komian mitalin Mannerheimin omakätisellä allekirjoituksella.

Antti Alikoivisto oli täyttänyt rintamalla kahdeksantoista vuotta. Sairaalasta hän pääsi vain kahden viikon sairaslomalle, joka kului jo pelkästään matkustamiseen Turun seudulla olleeseen kotiin ja takaisin Äänislinnaan, sieltä uudelleen Karhumäkeen.

Sen jälkeen oli lähdettävä taas sotatoimiin.

– Yhtäkkiä katsottiin, etten ollut suorittanut asevelvollisuuttani, vaan ollut mukana vain nostomiehenä.

Lapin sota oli alkamassa, ja Antti Alikoiviston sotapalvelus loppui kotiutukseen jouluna 1945.

Kuorma-auton kyytiin

Soja Hakalan Isä oli lähtenyt vehnämyllylle, ja se oli isän pelastus. Myllyllä hän ei aavistanut, että kauhein oli tapahtumassa kotikylällä.

– Äiti oli pelännyt talvisodan alusta asti, että venäläiset tulevat. Niin sitten tulivatkin, ja kaikki kylässä olleet otettiin vangeiksi. Äiti ehti ottaa mukaan pikku kattilan, mukit, lusikat ja jotain evästä.

Soja Hakala, viisi vuotta nuorempi pikkuveli ja äiti sullottiin muiden kyläläisten kanssa kuorma-autojen lavoille.

– Matka oli pitkä johonkin idän suuntaan. En ole koskaan saanut selville, missä päin Neuvostoliittoa me olimme vankeina. Vankeja oli eri kylistä. Meitä oli yhteensä satakunta.

Vangit asuivat metsätyömiesten parakeissa ja lattialle levitettiin vaatteet, joiden päällä nukuttiin.

– Onneksi äiti oli tehnyt turkkeja. Ne toimivat pehmeinä ja lämpiminä makuualustoina.

Äiti tukeutui 15-vuotiaaseen tyttäreensä, joka koulua käyneenä osasi hoitaa asioita. Soja kävi vankileirin kaupassa ostamassa ruokaöljyä ja leipää. Hän sai myös työn myydä leirin saunaan lippuja.

– Ei meitä, äitiä ja minua kohdeltu mitenkään huonosti. Jotkut vanhemmat miehet uhkasivat karata leiriltä, mutta äiti toppuutteli, että ollaan me nyt vaan ihan rauhallisesti.

Tunnelma oli äidin rauhoitteluista huolimatta ahdistava. Juorut kulkivat leirillä, vangit vakoilivat ja kantelivat toisistaan.

Soja Hakala - syntynyt: 14.12.1924 Suojärvellä. Perhe: edesmennyt puoliso Tauno, kaksi tytärtä.

Talvisota loppui välirauhan solmiseen 13. maaliskuuta. Pian sen jälkeen vangeille annettiin kaavakkeet, joilla saattoi anoa pääsyä takaisin Suomeen.

– Neuvostopropaganda oli kovaa, meitä huokuteltiin jäämään Stalinin ihanneyhteiskuntaan. Äiti sanoi minulle, että tyttö, pelasta sie meidät Suomeen ja täytä kaavakkeet.

Soja Hakala täytti, ja perhe pääsi toukokuussa Helsingin Kaisaniemen kansakoululle. He olivat kaksi viikkoa karanteenissa mahdollisten tautien takia. Täiset vaatteet poltettiin, ja uudet saatiin tilalle. Ne oli lahjoitettu Yhdysvalloista.

Jälleennäkeminen isän kanssa oli riemullinen. Hän oli hankkinut uuden kodin perheellen Soisalosta.

Antti Alikoivisto sanoo, että Neuvostoliiton diktaattoria pelättiin Suomessa myös sodan jälkeen.

– Rauhasta huolimatta täällä pelättiin hyökkäystä. Minä olin innokas poika puolustamaan isänmaata ja osallistuin asekätkentään. Aseita piilotettiin ympäri maata latoihin heinien alle ja muurattiin navettojen seinien taakse. Joensuussa aseita upotettiin järveen.

Kun Andrei Ždanovin johtama valvontakomissio vihdoin poistui Helsingistä vuonna 1947, tilanne alkoi normalisoitua. Antti Alikoivisto on käynyt pari kertaa luovutetussa Karjalassa, mutta Soja Hakala ei ole voinut kuvitellakaan palaavansa enää ikinä synnyinseudulleen.

Sodan jälkeen Antti Alikoivisto tapasi tulevan vaimonsa Railin, ja Soja Hakala kohtasi Tauno Hakalan, josta tuli hänen aviomiehensä.

Molempiin perheisiin syntyi lapsia, ja nyt Alikoivistolla ja Hakalalla on jo lapsenlapsenlapsiakin.

Tyttäret järjestivät Soja Hakalan Kaunialaan kohtalokkaan tilanteen jälkeen.

– Minun piti mennä Kokkolassa selkäleikkaukseen, mutta sain aivoinfarktin, eikä selkää voitu leikata. Olin aluksi Kokkolan ja sitten Kannuksen sairaalassa ja keväällä 2014 pääsin onnekseni Kaunialaan, Soja Hakala kertoo.

Vaikka Antti Alikoivisto teki pitkän uran agrologina ja Vahdon kunnanjohtajana, aivoihin koteloituneet sirpaleet ovat vaikeuttaneet elämää. Tasapaino-ongelmat ovat oireista vaikeimpia.

Molemmat sanovat, että Kaunialassa heitä on hoidettu hyvin. Sotainvalideja sairaalassa on enää alle kolmekymmentä. Antti Alikoivisto asuu Marski-osastolla, Soja Hakala Helmi-osastolla.

– Täällä on paljon ihanaa henkilökuntaa ja joukossa on myös muutamia maahanmuuttajia. Välillä tulee kieliongelmia, mutta se ei ole meitä haitannut.

Heitä molempia surettaa, että pidetty etiopilainen hoitaja joutui lähtemään pois. Hän ei saanut työpaikastaan huolimatta turvapaikkaa Suomesta.

– On se kummallista, kun sairaanhoitajista on pulaa. Suomi tarvitsee maahanmuuttajia ja heidän kotouttamiseensa pitää panostaa, sotaveteraani Antti Alikoivisto sanoo.

Kaunialan sairaala

  • Kaunialan sotavammasairaala perustettiin vuonna 1946.
  • Ensimmäisen vuoden 55 potilaasta lähes puolet oli syntynyt vuosina 1920–1925. Heidän keski-ikänsä oli 27 vuotta, ja heistä kaksi kolmasosaa oli poikamiehiä.
  • Nykyään potilaspaikkoja yli 200, sotainvalideja enää alle 30.
  • Sairaala tarjoaa laadukkaita kuntoutuspalveluja ja pitkäaikaishoitoa laajalle asiakaskunnalle. KotiKauniala tuo vanhusväestölle palvelut suoraan kotiin.
1 kommentti