Osaan ulkoa valtavan määrän iskelmiä, myös ruotsalaisia. Opin niitä jo lapsena, kun asuimme Iissä. Siellä kuului myös Haaparannan radioasema. Hammaslääkärinä minulla oli aina radio auki, ja mietin usein iskelmien sanoja poraillessani ihmisten hampaita. Kun kerran hyräilin, potilas pyysi: Kiitos, mutta poraa vain.

Lapsena minusta sanottiin, että Liisa on maailman silmä ja korva. Ehkä olinkin sellainen – valppaana koko ajan.

Isoäitini oli minulle hyvin tärkeä. Hän asui paljon meillä ja tilasi Helsingin Sanomia, ainoana Iissä. Isoäiti luki murhajuttuja ääneen, sillä rikokset kiehtoivat häntä. Häneltä olen varmaan perinyt draamantajuni. Sitä puolta minussa ruokkii politiikka, sillä sehän on draamaa mitä suurimmassa määrin.

Politiikassa mukana ollessani tajusin, että ollakseen hyviä naisilta vaaditaan niin paljon, että heidän täytyy ottaa miehiset koodit käyttöön. Minäkin käytin liituraitapukua, jotta olisin ollut miesmäinen. Olin tunnollinen ja vatvoin öisin kaikkea päässäni, kaduinkin välillä kaikenlaista.

Kela on 80 vuotta vanha organisaatio, ja meikäläisestä tuli sen ensimmäinen naispääjohtaja. Minulla oli hyvät työkaverit, joihin saatoin luottaa, mutta koin sielläkin olevani jotenkin yksin. Isojen asioiden kanssa ihminen on loppujen lopuksi aika yksin.

Kaikissa vaativissa tehtävissä olen kuitenkin oppinut, että pärjään ihan missä tahansa. Politiikka on silti ollut kova koulu ja vaatinut aika monta itkua illalla. En silti ole itkenyt julkisuudessa enkä televisiossa, kuten jotkut miespoliitikot tekevät.

Pelkäsin lapsena kamalasti pimeää, kun jouduin viemään metsän halki maitoa naapuriin. Se muisto on alkanut nyt tulla uudelleen, jos olen pimeässä. Koen sysipimeän ahdistavana. Tätä ei ole tapahtunut aiemmin aikuisiällä. Se osoittaa, että ympyrä on sulkeutumassa ja elämä on täysi.

Minulle on valjennut vasta nyt, liki seitsemänkymppisenä, kuinka lyhyt elämä on. Työura menee vilauksessa ja on äkkiä ohi. Nyt jäähdyttelen tämän ajatuksen kanssa – olen märehtinyt sitä jo pari vuotta.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että pitää olla hyvää elämää ja paljon elämyksiä. Se hämmentää minua. Mietin paljon sitä, miten elämä on mennyt, ja tulos on aina, että huonosti meni. Vaikka olen menestynyt työssä, olen ankara itselleni. Slaavilainen melankolia valtaa minut helposti.

Toivon, että seesteisyys, armollisuus ja rauha vielä täyttävät minut. Näen näitä asioita itseäni vanhemmissa ihmisissä: he ovat päässeet siihen vaiheeseen. Minulla on vielä rimpuiluvaihe meneillään.

Liiasta tavarasta olen päässyt eroon. Tajusin muuttokuorman keskellä, etten tarvitse 24 hengen astiastoa, koska en enää pidä isoja päivällisiä. Ne eivät kiinnosta. Siskoni myi astiastoni ja paljon muutakin kirppiksellä. Yhden koriste-esineen säilytin: Vesilahden kirkkoherralta Harri Henttiseltä saamani enkelin. Yksi enkeli riittää ihmiselle.

Teksti: Leena Raivio