Apu

Siskoni vuosipäivä

Siskoni vuosipäivä

Anna-Leena Härkönen: "Kolmas joulukuuta tuli täyteen kymmenen vuotta pikkusiskoni Killin kuolemasta. Ensimmäiset kolme vuotta kävin sytyttämässä tuohuksen Killin muistoksi Uspenskissa aina joulukuun kolmas päivä."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Kolmas joulukuuta tuli täyteen kymmenen vuotta pikkusiskoni Killin kuolemasta. Hän teki itsemurhan hyppäämällä viidennestä kerroksesta.

Ensimmäiset kolme vuotta kävin sytyttämässä tuohuksen Killin muistoksi Uspenskissa aina joulukuun kolmas päivä. Neljännellä kerralla menin liian myöhään ja ehdin juuri ja juuri sytyttää kynttilän ja istua alas, kun suntio antoi minun ymmärtää, että olisi jo parempi lähteä, sulkemisaika. Se oli minulle merkki: jatka elämääsi. Sen jälkeen kolmas joulukuuta on joskus jopa unohtunut kokonaan.

Nyt oli toisin. Ehkä se johtui siitä, että tuli vuosikymmen täyteen.  

Ikävä tuntui äkkiä raastavalta.

Kokoonnuimme muutaman läheisen kanssa Killin lempiravintolaan Kallioon viettämään tätä merkkipäivää. Puhuimme siitä, miten tunteet ovat muuttuneet ajan kuluessa.

Suru on ehkä muuttunut enemmän haikeudeksi, raivo harmiksi. Miksi hän ei voi enää olla olemassa? Olisi niin kiva istua alas ja vaihtaa kuulumisia. Miten menee, siellä jossakin?

Loppuillan juttelimme jo aivan muista asioista ja nauroimme paljon.  

Mitähän Killi olisi ajatellut, jos olisi nähnyt meidät istumassa lempiravintolassaan kohottamassa lasin hänen kunniakseen? Hymyillyt ehkä ujosti ja sanonut: ”No kiitos, mutta ei olis tarttenu.”

Taikka sitten hän olisi tuhahtanut: ”Eikö teillä ole muuta tekemistä?”

Olen nähnyt viime aikoina paljon unia Killistä. Usein hän on niissä lapsi, lettipäinen  tyttö. Tai sitten hän on palannut pitkältä matkalta, lavastanut oman kuolemansa ja kertoo, että halusi vain vähän hengähtää ja ottaa etäisyyttä.

Minä olen onnellinen hänen näkemisestään, mutta samalla hämmentynyt.

– Tästä ei kannata kertoa kovin monelle, sanon hänelle unessa.

– Sinua on surtu niin paljon. Ja ihan turhaan. Kaikki eivät välttämättä ymmärrä tuollaista ratkaisua, joku voi vaikka suuttua. Pysyttele edelleen piilossa.

Välillä tulee yhä loukkaantunut olo. Miten saatoit jättää meidät sillä tavalla?

Vastaus on selvä: siten, ettet jaksanut enää elää. Eikä kenenkään toisen takia voi elää, ellei itse jaksa.

Tämän kymmenen vuoden aikana on viisi tuttua ihmistä lähtenyt oman käden kautta, kaikki nuoria ihmisiä.

Aina kun kuulee tuollaisen suru-uutisen, sitä ajattelee omaisten puolesta kiihkeästi:

”Kestäkää. Ensimmäinen vuosi on pahin. Sitten alkaa sujua.”

Minua lohduttaa aina läheisen kuoleman jälkeen kaniikki Henry Scott Hollandin runo Seuraava paikka.

Sain tekstin ystävältäni, jonka tytär kuoli lääkkeitten yliannostukseen joitakin vuosia sitten.

Kuolema ei merkitse mitään. Olen vain hiljaa siirtynyt seuraavaan paikkaan. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Mikään ei ole välillämme muuttunut.

Kutsu minua entisellä tutulla nimelläni, puhu minulle yhtä luontevasti kuin ennenkin. Älä muuta äänenpainoasi, älä käytä teennäisen kunnioittavaa tai murheellista sävyä. Naura niin kuin me aina nauroimme yhdessä huvittaville pikku jutuille.

Rukoile, hymyile, ajattele minua – anna nimeni olla mukana kaikessa niin kuin se aina oli, luonnollisena osana elämää, vailla varjon häivää.

Elämä on yhtä tärkeää kuin aina ennenkin. Se on alati sama, se jatkuu keskeytyksettä. Miksi unohtaisit minut, vaikka et näe minua? Odotan sinua kunnes tulet, jossakin hyvin lähellä, aivan nurkan takana.  

Kaikki on hyvin.”

Julkaistu: 27.12.2013