Eeva

Sinikka Sokka: "Olen hakenut miessuhteistani ihailua"

Sinikka Sokka: "Olen hakenut miessuhteistani ihailua"

Näyttelijä Sinikka Sokan elämän miehet ovat olleet lahjakkaita ja luovia. Isän hyväksyvää katsetta Sinikka on etsinyt miessuhteistaan läpi elämän.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Isän silmät olivat tummat ja intensiiviset. Hänessä oli taiteellinen hurmuripuolensa ja pulppuavaa luovuutta. Olin vielä vauva, kun hän kirjoitti minusta runon.

Isä soitti pianoa, lauloi ja kertoi lapsille mielikuvituksellisia tarinoita apina Erkandista. Sulo Saarits kävi meillä kotona opettamassa laulua molemmille vanhemmilleni.

Isässä oli paljon hyvää, mutta silti päällimmäiseksi mieleen nouseva muistikuvani hänestä on humalainen, sekava, itkevä ja vähän onneton mies. Isä oli sodan jäljiltä karrella. Hän kuului sodan traumatisoimiin miehiin, joita oli ympäristössämme monia muitakin.

Alkoholi vei luutnantiksi kohonneen postin esimiehen pohjalle. Viinan ohella hän otti lääkkeitä helpottaakseen unettomuutta ja ahdistustaan, ja ennen pitkää hänestä tuli sekakäyttäjä.

Jokin osa minusta alkoi kantaa huolta kaikesta jo hyvin pienenä. Isä vei juomisellaan ja arvaamattomalla käytöksellään voimiani ja teki minusta vihaisen. Hän tutustutti minut maailmaan, jota pienen lapsen ei pitäisi edes tuntea. Hän teki elämästämme häilyvän.

Sinikka kertoo olleensa lapsena hymyileväinen. Hymyn taakse kätkeytyi kuitenkin pettynyt ja vihainen tyttö.

“Valehtelin kavereille isän ammatin”

Äiti kävi töissä ja huolehti meistä kolmesta lapsesta. “Ukko oli taas hutikassa”, oli äidin suusta usein kuulemamme lause. Esikoisena olisin halunnut pelastaa äidin vaikeuksilta.

Kavereilleni yritin ylläpitää kiiltokuvamaista kuvaa isästäni. Muiden isät olivat töissä, minun oli saanut alle viisikymppisenä juomisensa takia potkut. Virallisesti hän oli jäänyt eläkkeelle. Valehtelin hänen ammatikseen kuoronjohtajan. En ollut kokonaan väärässä, sillä hän johti amatöörikuoroa.

Häpesin, ettei minulla ollut sellaista isää kuin olisin halunnut. Tunsin olevani sen vuoksi epäonnistunut. Häpesin silloinkin, kun hän vanhempiemme avioeron jälkeen riehui parvekkeemme alapuolella. Mietin, mitä muut talon lapset ajattelevat. Kristillistä hyvyyttään ja auttamishaluaan äiti otti isän sisään palelemasta. Saimme kuulla hänen tilityksiään pitkälle yöhön.

“Tunsin isän kuolemasta helpotusta”

Vanhempien avioeron jälkeen kotimme myytiin vuonna 1956, ja meidät lapset lähetettiin vuodeksi Turkuun katolisten nunnien sisäoppilaitokseen. Äidillä ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän ei pystynyt elättämään meitä pankkivirkailijan palkallaan.

Vaikka äiti kävi katsomassa meitä joka viikonloppu, tuntui siltä, että minut oli repäisty irti turvallisesta äidistämme.

Suhteeni isään oli sen jälkeen etäinen. Hän kuoli vuonna 1976 horjahtaessaan Töölössä kuorma-auton alle. Se oli välähdyksenomainen, armelias kuolema.

Tunsin hänen kuolemastaan helpotusta ja epämääräistä surua. Jotain taakastani poistui. Äitinikin takia. Siihen loppui ainainen huolehtiminen. Olen joutunut ponnistelemaan päästäkseni irti isää kohtaan tuntemastani vihasta. Se ei ole ollut helppoa.

“Kaipasin hellyyttä ja huomiota”

Suhde isään on heijastunut myöhempiin miessuhteisiini. Olen potenut vanhimman tyttären tarvetta kelvata isän silmissä. Olen etsinyt elämässäni isän katsetta. Ei niinkään suuria sanoja, vaan sitä, että isä katsoo ihailevasti ja hyväksyvästi. Tyttärelle se on tärkeää.

Raimo-eno, äidin nuorempi veli, oli synkistelevän isän vastakohta niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan. Hän oli kaikkea sitä, mitä isä ei ollut. Kaikki äidin karjalaiseen suureen Auvisten sukuun kuuluvat miehet olivat pitkiä, urheilullisia ja iloisia. Äidissäkin oli samoja suvun piirteitä, lämpöä ja hellyyttä.

Kun Raimo muutti Helsinkiin, hän asui jonkin aikaa luonamme Hakaniemessä. Hänellä oli huoneessaan iso itämainen matto, ja se symboloi minulle pitkään kaikkea hyvää.

Raimo on myös kummini, ja hänen kanssaan elämä tuntui onnelalta. Hän osoitti hellyyttä eikä kerskaillut suorituksillaan. Hän oli luotettava.

Kun äiti oli töissä, me lapset vietimme kesiä kesäsiirtolassa, jossa eno oli johtajana. Ne olivat ihania aikoja. Opiskelujen jälkeen Raimo toimi Kaisaniemen kansakoulussa opettajana. Kävin pikkusisareni kanssa samaa koulua.

Sain Raimo-enolta paljon ihailua ja kannustusta, mutta se ei ollut samaa kuin isän ihailu, jota ilman tunsin ensimmäisten elinvuosien jälkeen jääneeni. Tapaamisissamme enon ja hänen perheensä kanssa on yhä paljon lämpöä ja yhteenkuuluvuutta.

Äidin veljestä Raimosta tuli Sinikalle tärkeä tuki ja turva.

“Nappasin teinirakkauteni”

Timo Kallinen oli teinirakkauteni. Helsingin Ressun lukion boheemi Prinssi Rohkea, kuvankaunis, taiteellinen ja lumoavasilmäinen poika, joka toimitti koulun lehteä.

Kaikki me tytöt katselimme häntä ihaillen, ja olin alkeellisen tyytyväinen, kun sain napattua hänet koulujuhlissa muiden nenän edestä. Se oli seksuaalisen heräämisen aikaa. Olimme 17-vuotiaita.

Muutin ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kruununhaan-kodista suoraan Timon kanssa asumaan kolhoosiin Satu ja Pekka Milonoffin kanssa Pihlajatielle. Se oli vauhdikasta, kivaa nuoruutta. Halusimme vapauteen vanhempien sodanjälkeisestä arvo- maailmasta.

Kun Milonoffit saivat kaksospoikansa Juhon ja Tunnan ja tarvitsivat tilaa, muutimme Timon kanssa yhteisestä asunnosta.

Erosimme jonkin ajan kuluttua, mutta välimme jäivät Timon kanssa hyviksi. Itkimme itkut ja lähdimme eri teille. Myöhemmin elämässäni vaikeina hetkinä olen ajatellut, mikseivät kaikki erot voisi olla samanlaisia, yhtä helppoja. Timosta tuli myöhemmin teatteriohjaaja ja Teatterikoulun pitkäaikainen teatterihistorian opettaja.

Naimisiin ja äidiksi

Toimittaja Bengt Packalén on tyttäreni isä, ja miehistäni olemukseltaan ehkä valoisin. Näyttelin Helsingin Kaupunginteatterissa, kun sain häneltä rakkauskirjeen. Se oli fiksu, ihana kirje, ja olin siitä aika otettu.

Tapaamisen jälkeen aloimme seurustella. Minua kiehtoi hänen erilaisuutensa, suomenruotsalainen maailma, jonka kieleen ja kulttuuriin halusin tutustua. Siinä maailmassa oli jotain turvallista ja kannustavaa, ja paljon naurua. Elimme 1970-lukua, ja muistan ajatelleeni, ettei älykäs ihminen saisi Bengtin tavoin nauraa niin paljon. Hän oli kotoisin Tammisaaren saaristosta, ja minusta se kaikki oli jännittävää.

Halusimme molemmat naimisiin ja muutimme Helsingissä puutaloon, jota ryhdyimme remontoimaan. Tyttäremme Emilia syntyi vuonna 1977. Minulle äitiys oli uutta, Bengtillä oli poika edellisestä liitosta.

Olin siirtynyt Kom-teatteriin ja näyttelijänä olin urani alussa. Teimme pitkiä kiertueita ympäri maata. Ne olivat miesten suunnittelemia, eikä nuorelta äidiltä kysytty, pystynkö tai haluanko lähteä pitkiksi ajoiksi pienen lapseni luota.

Bengt oli Yleisradiossa toimittajana ja huolehti paljon Emiliasta, kun olin kiertueilla ja iltaisin teatterissa. Hän selvisi lastenhoidosta hyvin.

“Ne vuodet olivat elämäni rankimpia”

Emme silti saaneet yhteistä kuviotamme toimimaan. Bengt oli sitoutunut perhe-elämään ja lapsenhoitoon. Hänen oli vaikea ymmärtää tarvettani tehdä uraa. Tunsin hänen rinnallaan itseni vanhempana huonoksi.

Ne vuodet olivat elämäni rankimpia. Olen käynyt niitä myöhemmin läpi terapian avulla. Etäännyimme Bengtin kanssa vähitellen toisistamme, ja seitsemän vuoden avioliiton jälkeen erosimme. Emilia oli silloin neljävuotias.

Bengt asuu nykyisin Tukholmassa, ja välimme ovat hyvät. Hänestä tuli opettajaksi valmistuneelle tyttärelleni turvallinen, kiva isä.

Olen ollut miessuhteissani kärsimätön. Odotan heti syntyväksi jotain elämää suurempaa. En ole osannut antaa suhteiden kehittyä pikkuhiljaa. Olen heittäytyjä ja annan tunteiden viedä.

“Inspiroimme ja sytytimme toisiamme”

Rakastuin päätä pahkaa toimittaja Leif Salméniin. Näin hänet lentokentällä 1980-luvun puolivälissä. Olimme molemmat matkalla Jyväskylään samaan kulttuuritapahtumaan.

Lefa oli silmissäni vähän kuin elokuvien mies. Karismaattinen ja salaperäinen, pikkuisen tavoittamaton.

Minua on aina vetänyt miehissä puoleensa jokin mystinen arvoitus, jonka kuvittelen pystyväni ratkaisemaan.

Lefassa näin heti kaksi puolta. Kulmat kurtussa olevan pohdiskelijan ohella hänessä oli kivaa tavallisuutta. Toisaalta hän oli arrogantti, kyyninen ja teräväkielinen.

Oli kiehtovaa olla sellaisen ihmisen lähellä, toisaalta myös vaativaa. Suhteemme oli alussa intensiivistä ja jännittävää. Inspiroimme ja sytytimme toisiamme. Samaan aikaan hänessä oli vimmaista halua päästä kaikesta irti ja tarvetta saada omaa tilaa ajatella ja olla rauhassa.

“Eron jälkeen palasin lähtöpisteeseen”

1970- ja 1980-luvut olivat jättäneet kosteat jäljet sukupolvemme elämään. Viini kuului olennaisesti seurusteluun. Vähitellen suhteeseemme alkoi tulla kaikenlaista ikävää, alkoholin aiheuttamia lieveilmiöitä. Epävarmuutta, turvattomuutta, kun sovittuihin asioihin ei voinut enää luottaa.

Kokemattomuuttani etsin miestä ravintoloista, ja yritin saada mukaani kotiin. Koin uudelleen sitä samaa lapsuuden häpeää, jota olin tuntenut humalaisen isäni vuoksi.

Ehkä olin alitajuisesti kulkenut miessuhteissani omien ongelmieni suuntaan, vaikken tiennytkään Lefan juomisesta, kun aloin seurustella hänen kanssaan. Jopa hänen ulkonäössään oli paljon samaa kuin isässäni.

Lefa vähätteli toiveitani, minä ylireagoin. Loukkasimme toisiamme ja tuhosimme suhdettamme molemmat. Olimme joutuneet pisteeseen, jossa oli kysyttävä, onko suhde hyväksi minulle. Onko tyttärelleni, onko ylipäätään kenellekään?

Seitsemän avioliittovuotemme aikana äitimme ystävystyivät keskenään, me päädyimme eroon.

Palasin eron jälkeen lähtöpisteeseen. Hankin oman asunnon, jonne muutimme lukiota aloittavan Emilian kanssa. Olin jakanut sitä ennen aina kaiken miehen kanssa. Ajattelin, etten luopuisi vähään aikaan itsenäisyydestäni.

Sinikka Sokka ja Alpo Suhonen Svenska Teaternin 140-vuotisjuhlassa.

“Ihastuin Alpon karismaan”

Kaikki elämäni miehet ovat olleet luovia. He ovat olleet kirjallisesti lahjakkaita tai tehneet teatteria. Heihin on liittynyt myös tiettyä ulkopuolisuutta, etenkin Leif Salméniin ja Alpo Suhoseen. He ovat hetken kaiken keskipisteenä, mutta vetäytyvät sitten omiin oloihinsa.

Urheilumiehenä tunnettu Alpo Suhonen oli Turun Kaupunginteatterin johtajana 1990-luvun alussa, kun soitin hänelle ja kysyin töitä. Olin jättäytynyt freelanceriksi ja ajattelin, että voisi olla raikasta lähteä töihin Turkuun. Halusin erokuohujen jälkeen ottaa etäisyyttä Helsinkiin. Turussa olikin tarvetta laulutaitoiselle näyttelijälle.

Ape tuntui heti jännittävältä tyypiltä. Teatterissa hänen aikaansa edellä olevia ajatuksiaan vastustettiin, minä pidin häntä karismaattisena ja uutta luovana. Ihastuin häneen.

Olemme asuneet Apen kanssa vain pienen ajan samassa osoitteessa. Hän on ollut yli kaksikymmentä vuotta kestäneen suhteemme aikana jääkiekkovalmentajana Kanadassa, Yhdysvalloissa ja sen jälkeen Sveitsissä. Nykyisin hän työskentelee Wienissä Itävallan jääkiekkoliiton urheilutoimenjohtajana. Suomessa hänellä on vanha jugendpuuhuvilansa Forssassa, minulla kotini Helsingissä.

Ilmassa on leijunut lause ”mikset seuraa minua maailmalle”, mutta sitä ei ole koskaan sanottu ääneen. Ape on ihminen, joka tarvitsee oman tilansa.

“Miehet pysyvät minulle mystisinä”

Kaukosuhteessa on omat vaikeutensa. Välillä on ollut viileääkin, mutta tunnemme toisiimme vetoa. Tarvitsemme toisiamme.

Suhteemme on kuorrutettu erilaisilla tapahtumilla, kuten Salzburgin musiikkijuhlilla. Yhteiset kokemukset ovat tärkeitä. Ne vahvistavat suhdetta ja sitovat meitä toisiimme.

Innostumme samanlaisista asioista. Myös Ape on kiinnostunut kuvataiteista, teatterista ja musiikista. Olemme molemmat esteetikkoja ja hakeudumme mielellään kauneuden pariin.

Ape on näyttänyt minulle maailmalla paikkoja, joita en olisi muuten löytänyt. Hän on vienyt minua hienoihin taidenäyttelyihin ja jännittäviin museoihin. Olen levoton ja singahteleva, ja elämäni on ollut liikkuvaa. Kun olen voinut jäädä tai lähteä, olen aina valinnut lähtemisen. Nyt sen luonteenpiirteen kanssa kamppailee ihana isoäitiys. Tyttärenpojistani Cedrik on kuusivuotias ja Eliel kuusi kuukautta.

Olen hakenut miessuhteistani ihailua. Olen etsinyt sitä ehkä vähän liikaakin. Olen sitä saanutkin, tietämättänikin.

Luultavasti miehet pysyvät minulle mystisinä koko loppuelämäni. Olisinko lopulta oppinut miesten kanssa ja heidän kauttaan enemmän itsestäni kuin miehistä?”

Toimittaja: Pirjo Houni

Kuvat: Kari Kaipainen ja A-lehtien kuvatoimitus

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2014.

Julkaistu: 15.8.2016