Eeva

Sinikka Mönkäre: ”En kärsinyt äidittömyydestä”



Sinikka Mönkäre: ”En kärsinyt äidittömyydestä”

Sinikka Mönkäreen lapsuudenperhe hajosi traagisesti, mutta sukulaispari tarjosi hänelle hyvän kodin. Köyhistä oloista lähtenyt tyttö ponnisteli erikoislääkäriksi ja Suomen pitkäaikaisimmaksi naisministeriksi.
Teksti Eija Huusari
Kuvat Paavo Martikainen

Sinikka Mönkäreen ja hänen puolisonsa Juha Laisaaren koti on Kalliossa, Pitkänsillan tuolla puolen. Se tuntuu vahvasti työläisjuuret omaavalle Sinikalle sopivalta asuinympäristöltä.

”Minulla oli turvallinen mutta niukka lapsuus. Kasvatti-isäni oli muurari eikä 1950-luvulla muurareille talvisin riittänyt töitä, koska rakennustekniikka oli toisenlaista. Jos ei ollut hätäaputöitä, jouduimme elämään naapurien tuen ja vekseleiden avulla”, Sinikka muistelee.

Lapsuuteen liittyi myös draamaa, joka jätti kipeät arvet etenkin Sinikan viisi vuotta vanhempaan Timo-veljeen.

”Vanhempani, Lempi ja Sakari Toikka, asuivat Myllykoskella. Isä oli viettänyt sotavuodet rintamalla. Kotiin palattuaan hänellä oli mielenterveysongelmia – kuten niin monella entisellä rintamamiehellä.”

Sakari Toikka palasi kuitenkin työhönsä paperikoneenhoitajaksi Myllykoskelle ja alkoi rakentaa tehtaan lahjoittamalle tontille rintamamiestaloa. Lempi Toikka hoiti kotona lapsia.

Sakari alkoi oireilla yhä pahemmin. Samoihin aikoihin Lempi huomasi odottavansa kolmatta lastaan.

”Olin tuolloin kaksivuotias ja Timo vajaan kuuden vuoden ikäinen. Äidistä tuntui varmaankin, ettei hän selviäisi kolmen pienen lapsen kanssa, kun mieskin sairasteli.”

Perheen kotiin tuli äitienpäivänä – Sinikka ei tiedä, miksi juuri silloin, ehkä hänen isänsä oli työvuorossa – sairaanhoitaja, joka teki äidille laittoman abortin.

Kohtalokas abortti

Lempi Toikka menehtyi aborttiin 33-vuotiaana.

”Isä järjesti hautajaiset, mutta joutui sen jälkeen hoitoon Rauhan mielisairaalaan. Äidin sisko Tilda ja hänen miehensä August eli Aku olivat lapsettomia. He ottivat Timon ja minut hoiviinsa, ja muutimme Imatralle.”

Isä oli huonossa kunnossa, mutta hän jaksoi kuitenkin keskustella lastensa asioista. Timo-veli oli kuullut sattumalta, kun isä oli luvannut, että pojan sukulaiset saivat adoptoida, mutta eivät Sinikkaa.

Sinikan isä lupasi vain kasvattilapseksi. Näin lapsille tuli eri sukunimet. Timo muuttui Häkkiseksi mutta Sinikan nimi pysyi Toikkana.

”Timo koki hylätyksi tulemisen tunnetta. Äiti oli kuollut, ja isä oli valmis antamaan poikansa adoptoitavaksi, mutta ei minua, pikkusiskoa”, Sinikka kertoo.

Pieni poika joutui myös poliisikuulusteluihin äidin kuoleman jälkeen.

”Se tuntuu jälkikäteen ajatellen kohtuuttomalta. Poliisit halusivat tietää, oliko isä ollut jotenkin mukana abortin suunnittelussa”, Sinikka kertoo.

Kuin äiti ja isä

Tilda-täti ja Aku-setä pitivät kuitenkin hyvää huolta lapsista. Puutetta oli, mutta niin oli monessa muussakin perheessä. Aku toimi myös Työväentalon vahtimestarina, joten hän sai talosta asunnon. Myöhemmin hän siirtyi Kansantalon talonmieheksi.

”Se oli entinen sairaala, ja siellä asuntoomme tuli kylmä ja kuuma vesi. Meillä oli myös sisävessa. Se oli poikkeuksellisen hienoa siihen aikaan”, Sinikka muistelee.

Lapsille tulivat tutuiksi niin Työväenyhdistyksen kuin paikallisen urheiluseura Vuoksenniskan Vesankin jäsenet. Tilda Häkkinen ohjasi naisvoimistelua, ja Sinikkakin innostui pienestä pitäen liikunnasta.

”Täti vei minut jo kolmevuotiaana voimistelemaan. Myöhemmin minusta tuli innokas urheilija, lajeinani olivat pikajuoksu, pituus- ja korkeushyppy. Yhden talven harrastin myös pikaluistelua.”

Tilda halvaantui, kun Sinikka oli seitsemän. Halvaus jätti jälkensä tädin liikuntakykyyn.

”Ei siihen aikaan tiedetty, että kuntoutus olisi pitänyt aloittaa heti. Tätiä makuutettiin viikkotolkulla. Hänen vasemmanpuoleiset lihaksensa surkastuivat.”

Tilda kulki loppuikänsä kepin kanssa, mutta puhekykyyn halvaus ei onneksi vaikuttanut.

”Minä hoidin sen jälkeen kauppahommat, siivoukset ja pyykinpesut. Koulusta sain joskus tunnin vapaata pyykinpesua varten. Naapurin tädit neuvoivat, miten pesutuvassa piti toimia”, Sinikka kertoo.

Hän kävi oppikoulua Vuoksenniskan yhteiskoulussa. Tarmokas tyttö hoiti kotia, harrasti urheilua ja valittiin koulussa teinikunnan sihteeriksi. Hän oli luokkansa parhaita, mutta Aku-setä oli huolissaan.

”En tiedä, pelkäsikö hän, että pääni sekoaa kuten isälläni. Hän huomautteli jatkuvasti, että luen aivan liikaa koulukirjoja. Abiturienttivuonna meillä oli iso yhteenotto”, Sinikka kertoo ja naurahtaa.

Hän muistelee lämmöllä kasvattivanhempiaan. He olivat kuin äiti ja isä Sinikalle ja Timolle.

”Minulla ei ollut mitään ongelmaa äidittömyyden suhteen. Kun oli äitienpäivä ja luokassa tehtiin kortteja, kysyin opettajalta, saanko kirjoittaa oman korttini Tilda-tädille. Se tuntui minusta aivan luonnolliselta.”

Sinikalla ja Juhalla on molemmilla kaksi lasta entisistä liitoistaan.

Isä oli vieras

Rauhan sairaalassa hoidossa ollut Sakari Toikka oli välillä paremmassa kunnossa. Hän elätteli toiveita saada lapsensa luokseen. Ennen pitkää hänen tilansa kuitenkin heikkeni, ja hän jäi pysyvästi sairaalaan.

Kun Sinikka oli seitsemäntoistavuotias, sosiaalihoitaja pyysi lapsia katsomaan isää. Tämä oli tuolloin paremmassa kunnossa.

”Se oli vaikea vierailu. Siihen liittyi myös syyllisyyden tunteita. Hän oli minulle aivan vieras ihminen”, Sinikka Mönkäre sanoo.

Kun Rauhan sairaalan toiminta lopetettiin, isä siirtyi Valkeakosken B-mielisairaalaan. Viimeiset vuotensa hän vietti vanhainkodissa. Hän kuoli 71-vuotiaana.

”Isä kävi lakkiaisissani, ja myöhemmin avioiduttuani myös perheemme luona kylässä. Hän oli hyvin hiljainen, hänen kanssaan oli vaikea saada keskustelua aikaan. En tiedä, eikö hän muistanut vai eikö hän halunnut muistella vanhoja tapahtumia. Meidän välillämme oli eräänlainen lukko”, Sinikka sanoo nyt.

Imatran tytölle oli jo kymmenkesäisestä selvää, että hän halusi lääkäriksi. Tilda-tädin sairastumisen jälkeen pieni tyttö oli ollut vastuussa monesta asiasta.

”Kerran täti sai sappikivikohtauksen. Meillä ei ollut puhelinta, joten minut lähetettiin apteekkiin hakemaan apua. Apteekkari soitti lääkärille, joka vastasi, ettei jaksanut tulla. Palasin kotiin pelkän lääkkeen kanssa.”

Tapahtuma jäi lapsen mieleen. Sinikka päätti, että hänestä tulisi lääkäri, joka auttaa sairaita.

”Luin jo 12-vuotiaana innokkaasti Jürgen Thorwaldin Kirurgian vuosisataa. Otin nuken ensimmäiseksi harjoituspotilaakseni. Leikkasin siltä mahan auki ja ompelin taas kiinni”, Sinikka muistelee hymyillen.

Ahkera tyttö kirjoitti ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla ja pääsi opiskelemaan unelma-ammattiaan Turun yliopistoon. Se tuntui turvalliselta opiskelupaikalta, sillä Sinikka oli keskikoulusta asti seurustellut Timo Mönkäreen kanssa, joka opiskeli Turussa.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli dramaattinen. Aku-setä kuoli sydänkohtaukseen, juuri kuusikymmentä täytettyään. Jouluaattona kuoli Sinikalle äidin asemassa ollut Tilda.

”Tädin kuolema tuntui hyvin raskaalta. Maksoin opintolainastani hänen hautajaisensa. Jäämistöä ei juuri ollut.”

Sinikka jatkoi opiskeluaan. Hän meni naimisiin Timon kanssa vuonna 1969, ja seuraavana vuonna syntyi Mikko-poika.

Sinikka valmistui lääkäriksi kolme vuotta myöhemmin. Ensimmäinen työpaikka löytyi Turusta, mutta pariskunta kaipasi kuitenkin kotiseudulleen ja palasi Imatralle.

Sinikka työskenteli Imatran aluesairaalassa ja juristiksi valmistunut Timo sai paikan kaupungin lakimiehenä. Seuraavana vuonna perheeseen syntyi toinen lapsi, Anu.

Ero vaikutti vaalitulokseen

Lapsesta asti Sinikka oli kokenut, että työväenyhdistyksessä huolehdittiin toinen toisesta. Ensimmäisinä lääkärivuosinaan hän huomasi, että kollegoista ei juuri löytynyt sosiaalidemokraattien kannattajia. Sinikka liittyi kuitenkin SDP:n naisyhdistykseen ja suostui ehdokkaaksi vuoden 1980 kunnallisvaaleihin.

”Sain puolueestani eniten ääniä, ja olin ihmeissäni. Ehkä äänimäärään vaikutti lääkärin ammattini sekä se, että olin lähes paljasjalkainen imatralainen.”

Sinikka erikoistui keuhkosairauksiin ja oli välillä vuoden pois kuntapolitiikasta. Hän valmistui myös yleislääketieteen erikoislääkäriksi ja väitteli tohtoriksi.

Ura politiikassa jatkui. Vuonna 1987 Sinikka Mönkäre pääsi eduskuntaan.

”Työ eduskunnassa oli aluksi outoa. Joskus pohdin iltaisin, olinko tehnyt sinä päivänä mitään. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa”, Sinikka sanoo.

Hän viihtyi kuitenkin kansanedustajan työssä, ja pettymys oli suuri, kun hän putosi seuraavissa vaaleissa. Nyt hän osaa jo hymähtää syylle, jonka arveli johtaneen putoamiseensa.

”Olin eronnut aviomiehestäni, ja seurustelin Juhan kanssa. Pienellä paikkakunnalla avioero riitti muuttamaan joidenkin äänestäjien käsitykset minusta.”

Sinikka Mönkäre käyttää nykyään toisen puolisonsa sukunimeä Laisaari.

Ministerin pesti

Sinikka palasi neljäksi vuodeksi lääkäriksi, mutta sen jälkeen hänet valittiin jälleen eduskuntaan. Siitä alkoi hänen uransa Suomen pitkäaikaisimpana naisministerinä. Hän työskenteli ensin sosiaali- ja terveysministerinä, sitten työministerinä sekä kauppa- ja teollisuusministerinä ja vielä uudelleen sosiaali- ja terveysministerinä, yhteensä 3 817 päivää.

Sinikkaa huvittaa vieläkin, kun hän muistelee ensimmäistä ministerinimitystään.

”Olin mukana tekemässä hallitusohjelmaa, mutta en voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi ministeri. Eräänä aamuna luin lehteä ja huudahdin Juhalle: ’Hei, täällä lukee että minusta tulee ministeri!’ ”

Mies vastasi lakonisesti, ettei puolisosta voinut ministeriä tulla, eihän hänellä ollut sopivia vaatteitakaan.

”Pidin yleensä farkkuja lääkärintakin alla”, Sinikka muistelee nauraen.

Nimityksestä hän kuuli kansanedustajakollegalta, kun istui kaikessa rauhassa ystävänsä kanssa salaatilla ja viinillä.

”Kiireen keskellä pääministeri Paavo Lipponen ei ollut muistanut kysyä asiasta minulta. Mutta ei minulla ollut mitään pestiä vastaankaan.”

Sinikka ehti työskennellä kolmen eri pääministerin hallituksessa. Lamavuosien jälkeiset sosiaaliturvan leikkaukset eivät olleet helppoja tuoreelle ministerille.

”Kun ne oli yhdessä sovittu, ne myös toteutettiin. Toreilla kansalaiset ilmaisivat, etteivät he hyväksyneet leikkauksia, mutta he ymmärsivät. Talouden nousu auttoi parantamaan mielialaa”, Sinikka arvelee nyt.

Maaliskuussa 2017 ilmestyneessä, Patrik Pehkosen kirjoittamassa Orpotytöstä ministeriksi: Sinikka Mönkäreen tarina -kirjassa valotetaan myös politiikan kulissien takaista toimintaa.

”Ministerivuodet sisälsivät haasteita, joskin myös onnistumisia. Opin neuvottelemaan, perustelemaan kantani ja kestämään kritiikkiä – myös omien puoluetovereiden taholta. Pitkä ministerinpesti oli ura, josta en ollut osannut edes unelmoida.”

Vuoden 2005 ministerikierrätyksessä Sinikka menetti virkansa. Hän toimi sen jälkeen Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtajana eläkkeelle siirtymiseensä asti.

Nykyisin Laisaari-sukunimeä käyttävä Sinikka täytti viime vuoden maaliskuussa seitsemänkymmentä. Elämään on mahtunut paljon. Tärkeän ihmissuhteen hän sai toisesta puolisostaan, varatuomari Juha Laisaaresta.

”Olen aina voinut luottaa Juhan tukeen. Meitä yhdistää samanlainen elämänkatsomus, ja me arvostamme toisiamme. Toisen arvostus parisuhteessa on tärkeä kulmakivi”, Sinikka Laisaari sanoo.

Hän toteaa saaneensa mieheltään myös tuiki tarpeellista itseluottamusta. Sinikka sanoo olleensa nuorempana ujo, ja itsetuntokin oli heikko. Eduskuntatyötä aloittaessaan hän koki, ettei ollut itse ommelluissa vaatteissaan tarpeeksi hieno helsinkiläisten kansanedustajien rinnalla.

Sinikka ja Juha käyvät usein teatterissa ja elokuvissa. He harrastavat joka päivä tavalla tai toisella liikuntaa: sauvakävelyä, uintia, vesijuoksua tai golfia.

”Luemme paljon, ja juttua meillä riittää. Keskustelemme niin päivän politiikasta kuin yleensäkin yhteiskunnallisista asioista”, Sinikka sanoo.

Veljen kuolema

Sinikka on nähnyt pienestä asti paljon kuolemaa. Lapsuus tuntui olevan täynnä hautajaisia. Äidin suvussa olivat rasitteena sydän- ja verisuonitaudit, ja monet lähisukulaiset menehtyivät parhaassa iässään.

Yksitoista vuotta sitten kuoli Sinikan veli, ja tämän vaimo menehtyi kaksi vuotta sitten.

”Veljeni kuolemasta en ole ehkä vieläkään täysin toipunut. Meillä oli niin pitkä yhteinen matka takana. Kun tätini ja setäni kuolivat, olin itse nuori. Elämä oli edessä ja omat asiat täyttivät mielen, joten toivuin surusta nopeammin kuin nyt.”

Sinikka sanoo lukevansa iltarukouksen ja panevan hädän hetkellä kädet ristiin.

”Tunnen tietynlaista kiinnostusta uskonasioihin. Lääkärin ammatti on kuitenkin vaikuttanut niin, että suhtaudun kuolemaan aika rationaalisesti.”

Toki hän tässä iässä miettii, olisiko itse valmis kuolemaan. Ikätovereita lähtee rinnalta koko ajan.

”Arvelen, että he, jotka tietävät kuolevansa, eivät pelkää enää itse kuolemaa, vaan he surevat elämästä luopumista. Omaa kuolemaani pohdiskellessani ajattelen enemmän sitä, miten läheiseni siitä selviävät. En pelkää kuolemaa.”

Uransa varrella Sinikka Laisaarta on kaduttanut vain yksi asia.

”Olisin voinut miettiä pari kertaa, ennen kuin lupauduin Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtajaksi. Lääkärintyö oli kuitenkin lapsuudenunelmani.”

Hänen ikätovereitaan toimii edelleen lääkärin ammatissa.

”Jos olisin jatkanut lääkärinä, olisin ehkä tälläkin hetkellä siinä työssä. Se oli niin tärkeää ja mieluista, etenkin yleislääkärinä toimiminen. Diagnoosin teko, luottamuksen synnyttäminen ja jatkuva hoitosuhde – se oli haasteellista mutta hienoa työtä.” ●

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2017. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 15.7.2018