Apu

Simon Elo kertoo tyttärensä kohtukuolemasta: ”Isänä minulla oli monessa kohtaa hyödytön olo – Arkunkanto tuntui kunniatehtävältä”

Simon Elo kertoo tyttärensä kohtukuolemasta: ”Isänä minulla oli monessa kohtaa hyödytön olo – Arkunkanto tuntui kunniatehtävältä”
Entinen kansanedustaja Simon Elo odotti Mia-vaimonsa kanssa kolmatta lastaan. Tyttövauvan laskettu aika oli elokuun lopulla. Lapsi kuitenkin kuoli Mian kohtuun huhtikuussa. Nyt Simon Elo puhuu isänä kohtaamastaan surusta, joka oman lapsen kuolemasta seurasi.
Julkaistu: 9.11.2022

Kaikki viittasi uuteen alkuun. Huhtikuun aurinko paistoi. Entinen kansanedustaja Simon Elo oli jo jättänyt valtiotieteiden gradunsa Turun yliopistolle ja suoritti viimeisiä kursseja ennen valmistumistaan maisteriksi. Syöpäsäätiön yhteiskuntapäällikön sijaisuus oli loppunut vuodenvaihteessa, mutta opintojen lisäksi luottamustehtävät aluevaltuustossa ja Espoon kaupunginhallituksessa pitivät miehen kiireisenä.

Suurin syy iloon oli kuitenkin tieto siitä, että Mia-vaimo oli jälleen raskaana. Kahden pojan, 6-vuotiaan Aslanin ja 2-vuotiaan Melvinin, seuraan liittyisi pian tyttövauva. Laskettu aika olisi elokuun lopulla. Nyt oltiin jo rakenneultran ohi, joten Simon oli uskaltanut kertoa ilouutiset myös julkisesti. Sitten kaikki muuttui.

– Tiedätkö, kun katsoo elokuvaa, jossa ihminen saa šokkiuutisen. Sitä ajattelee, että eihän tuo ole uskottavaa, että joku muka olisi noin sekaisin. Kun Mia soitti minulle ja sanoi, että tyttö on kuollut, se oli aivan kuin elokuvassa. En voinut uskoa. Minulta meinasi lähteä jalat alta, Simon kertoo kotonaan Espoossa nyt, kun tapahtumista on kulunut puoli vuotta.

Simon oli tapahtumahetkellä poikien kanssa kotona. Mia oli lähtenyt normaalille neuvolakäynnille Espoon sairaalaan.

Sydänääniä ei heti löytynyt, mutta siinä ei ollut mitään huolestuttavaa, koska niin oli käynyt joskus aiemminkin. Silloin otetaan toiset laitteet käyttöön ja pian pieni syke jo havaitaan. Nyt ei havaittu. Ei, vaikka kuinka tutkittiin.

Mia lähti neuvolasta ultraäänitutkimukseen Lastenklinikan päivystykseen Helsinkiin. Siellä todettiin, että lapsi oli kuollut kohtuun. Kun Simon kuuli uutiset, hänelle tuli kiire päästä vaimonsa luokse. Hän soitti apuun Mette-siskonsa, joka tuli paikalle hoitamaan poikia. Ensin Simonin oli kerrottava vanhemmalle pojalleen, mitä oli tapahtunut. Kuusivuotias poika oli jo tarpeeksi vanha huomaamaan, kuinka syvästi järkyttynyt isä oli.

– Siinä hetkessä en keksinyt muuta kuin sen, että jossain oli sanottu, että lapselle on hyvä kertoa asiat suoraan niin kuin ne ovat. En voinut jättää siskoani kertomaan asiasta. Sanoin pojalle, että tyttö on kuollut ja minun täytyy lähteä äidin luo sairaalaan. Ensin poika itki, mutta lapsi kun on, asia unohtui aika pian. Hän jäi hyvillä mielin leikkimään veljensä kanssa, kun lähdin.

Simon ja Mia Elolla on kaksi poikaa, Aslan ja Melvin. Kolmas lapsi kuoli Mian kohtuun.

Miltä kuolleen vauvan kohtaaminen tuntuisi?

Muistikuvat tapahtumista ja niiden järjestyksestä ovat Simonilla edelleen hämärät. Hän muistaa, että heidän tukenaan oli sairaalan henkilökuntaa. He sanoittivat tapahtumia ja johdattivat hetkissä, joissa parin oli pakko pystyä toimimaan, vaikka suru sekoitti rationaalista ajattelua.

– Aika pian meille sanottiin, että raskaus on jo niin pitkällä, että lapsi täytyy synnyttää normaalisti. Se tuntui rankalta ajatukselta, mutta ymmärsimme, että muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pariskunta lähti kotoaan Espoosta Helsinkiin Naistenklinikalle synnyttämään. Simon jännitti, miltä kuolleen vauvan kohtaaminen tuntuisi. Tilanteeseen koulutetut kätilöt rauhoittelivat pariskuntaa ja kertoivat, että moni samassa tilanteessa ollut on kokenut hyväksi kohdata lapsen ja pitää häntä sylissä.

– Joskus vuosikymmeniä sitten oli kuulemma ollut se linja, että kuolleen lapsen kohtaaminen ei olisi hyväksi, vaan lapsi vietiin heti vanhemmalta pois. Kyllä minusta mahdollisuus kohdata kuulosti paljon paremmalta ajatukselta, vaikka tietysti se tuntui raskaalta.

"Me olimme valmistautuneet lapsen syntymään, ja nyt hänet pitikin haudata."
Simon Elo

Seuraavaksi piti tottua ajatukseen, että tyttärelle olisi järjestettävä hautajaiset.

– Sekin tuntui aluksi siltä, että oletteko te tosissanne. Mutta sehän on jo ihan Suomen laissa, että joko polttohautaus tai hautajaiset on järjestettävä. Me olimme valmistautuneet lapsen syntymään, ja nyt hänet pitikin haudata.

Lopulta Simon alkoi pitää kunniatehtävänä sitä, että voisi tehdä tilanteessa jotain konkreettista. Hän halusi kantaa tytön arkun hautaan itse.

– Isänä minulla oli monessa kohtaa hyödytön olo, koska en voinut tehdä muuta konkreettista kuin tietysti olla Mian tukena. Hänhän tytön synnytti. Arkunkanto tuntui viimeiseltä palvelukselta, kunniatehtävältä.

Simon Elo kertoo tulleensa lapsensa kuoleman myötä herkemmäksi kaikelle. Tuoreen menetykseen sekoittuvat kaikki muutkin surut, kuten isän menetys nuorena sekä suru syöpään kuolleesta siskosta.

Vaikka mielenterveyspalvelujen pariin pääseminen on monessa tapauksessa hidasta ja hankalaa, kohtukuoleman kohdanneina vanhempina Elot pääsivät avun pariin nopeasti.

Simon muistaa, kuinka ammattimaisesti ja inhimillisesti heidät Naistenklinikalla kohdattiin. Kaksi kuukautta menetyksen jälkeen käytiin ensituki­ryhmäkeskustelu, jossa tapahtunut käytiin monella tasolla läpi. Neuvola varasi kummallekin vanhemmalle omat ajat psykologille. Naistenklinikan sosiaalityöntekijä kertoi, että tässäkin tapauksessa molemmat saisivat hetken vanhempain­päivärahaa, äiti 105 päivältä ja isä 18 päivältä. Sairaalapappi suoritti lapsen siunauksen pian synnytyksen jälkeen.

– Haluaisimme vielä kiittää Naistenklinikan kätilöitä, jos kiitos tavoittaisi heidät tätä kautta. Heidän nimensä ovat Alexandra, Kaisa, Sivan, Tuula, Ona, Sandra ja neuvolahoitaja Sari, Simon lukee paperilapustaan.

– Kirjoitimme heidän nimensä ylös, koska meidän piti lähettää heille kiitoskortti, mutta se sitten jäi.

Pieni ruumis piti hakea patologian laitokselta

Ainoa hetki, jossa prosessi ei tuntunut kunnioittavalta, oli se, kun tytön ruumis piti hakea Meilahden patologian laitokselta Kellonummen hautausmaan kappeliin odottamaan hautausta. Asian olisi toki voinut hoitaa myös hautaustoimisto maksettuna palveluna, mutta Elot päättivät noutaa pienen ruumiin siunattavaksi itse. Kokemus osoittautui karuksi.

– Menimme jonnekin laitoksen taka­kujalle ja katselimme, että minnehän täällä pitäisi mennä. Siellä täällä käveli lääkäriopiskelijoita. Me seisomme takapihalla pienen arkun kanssa, emmekä olisi halunneet olla ihan niin esillä, Simon muistelee.

He löysivät lopulta oikean oven, josta pääsi laitokselle. Siellä lapsi siirrettiin hautausarkkuunsa.

– Tämä toki on käytännön asia, joka vain on pakko jotenkin hoitaa. Annoimme myöhemmin palautetta, että tätä kohtaa voisi hieman parantaa.

"Menetin isäni 22-vuotiaana ja siskoni kuoli syöpään vuonna 2018. On vaikeaa hahmottaa, surenko tyttäreni kuolemaa vai samalla muitakin suruja."
Simon Elo

Nyt tapahtumista on puoli vuotta. Kaikkein akuutein suru ja pelkällä selviytymisvaihteella eläminen alkaa olla takana. Nyt suru nousee pintaan aalloittain. Joinakin päivinä Simonia ahdistaa ja itkettää, toisina puhtia riittää. Aivan kuin mitään ei olisi edes tapahtunut.

– Kesällä koin syyllisyyttäkin siitä, kun huomasin, että välillä unohdin koko asian.

Toisaalta lapsen kuoleman myötä käsittelyyn tulivat monet muutkin asiat.

– Menetin isäni 22-vuotiaana ja siskoni kuoli syöpään vuonna 2018. On vaikeaa hahmottaa, surenko tyttäreni kuolemaa vai samalla muitakin suruja. Se kaikki on kietoutunut yhdeksi.

Perheessä surua on pyritty käsittelemään niin, ettei tyttären kuolemasta tulisi tabu, josta ei saa puhua. Simon kertoo olevansa helpottunut, kun hän on kuullut, että vanhempi poika on puhunut siskostaan esikoulussa. Siitä hän tietää pojan käsittelevän asiaa. Tytön haudalla käydään perheenä säännöllisesti.

Lasten kannalta asiaa auttaa, että hautausmaan vieressä on kiva leikkipuisto.

– Parisuhteessa kummallakin on omanlaisensa polku surun kanssa. Toisin kuin olisin ehkä ajatellut, tämä ei ole parisuhdejuttu siinä mielessä, että kumpikin käy läpi omaansa. Toki tuemme toinen toisiamme, mutta toisen puolesta ei voi sanoa, mitä hän käy läpi. Sen kuitenkin huomaan, että kummallakin suru kulkee aaltoliikettä.

Simon Elo on sitä mieltä, että Suomeenkin pitäisi säärää surulaki. Tanskassa sellainen on. Siellä se on sidottu ansiotasoon.

Lapsensa menettäneille tarvittaisiin suruvapaata

Sekä Simon että Mia liittyivät heti tapahtuneen jälkeen Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n jäseniksi. Mia on käynyt myös yhdistyksen tarjoamissa vertaistukiryhmissä. Molemmat kannattavat Käpy ry:n ajamaa aloitetta siitä, että lapsensa menettäneet vanhemmat saisivat suruvapaata.

– Itse olin tapahtumahetkellä opiskelija, joten asia ei kohdistunut suoraan minuun. Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei työssäkäyvä saa olla pois töistä muuten kuin hakemalla sairaslomaa. Eihän lapsensa kuoleman kohdannut ole välttämättä sairas tai masentunut, vaan hän suree, Simon kertoo.

Esimerkiksi Tanskassa suruvapaalla saa ansiotasoon sidottua etuutta ja läheisen menettänyt voi olla töistä pois yhteensä 26 viikkoa eli noin kuusi ja puoli kuukautta. Suomessa suruvapaata ei ole, on vain mahdollisuus hakea sairaus­lomaa.

Käpy ry:n vuonna 2019 teettämän kyselytutkimuksen mukaan lapsensa kuoleman kohdanneista vanhemmista 83 prosenttia oli ollut työstään pois vähintään kuukauden kuoleman jälkeen. Kuukauden tai kahden päästä heistä palasi töihin 26 prosenttia. Kolmannes eli 33 prosenttia palasi töihin vasta 3–5 kuukauden päästä ja neljännes eli 24 prosenttia palasi töihin vasta myöhemmin.

Kuolemasta oli helpompaa kertoa kerralla kaikille

Koska Simon Elo on ollut kansan­edustaja ja on sitä kautta tunnettu henkilö, hän päätti kertoa lapsen kuolemasta sosiaalisessa mediassaan julkisesti jo muutaman päivän päästä tapahtuneesta. Hän ajatteli olevan helpompaa kertoa usealle kootusti ja kerralla.

Näin hän välttyisi kertomasta kuolemasta useaan otteeseen, kun hyväntahtoiset ihmiset kyselisivät, miten valmistautuminen tytön syntymään sujuu.

Lapsen kuoleman jälkeen ihmiset ovat tulleet juttelemaan asiasta hienovaraisesti ja kunnioittavasti. Simon on yllättynyt siitä, kuinka paljon pinnan alla olevaa surua suomalaisilla on liittyen oman lapsen kuolemaan.

– Itse koen, että tärkeintä on aidosti välittää ihmisestä, jota on kohdannut suru. Osanoton sanominen on aina hyvä. Minulla ei ole ollut sellainen olo, että minut tulisi jättää täysin rauhaan. Osaltaan se johtuu siitä, että vaikka joku tulisikin minulle juttelemaan asiasta, minun ei tarvitse heti itkeä. Jos tilanne olisi se, että alkaisin heti siinä tilanteessa itkeä, keskustelu tuntuisi liian vaikealta. Silloin sanoisin, että en jaksa puhua aiheesta.

"Sosiaalisissa tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä, minulle saattaa välillä tulla raskas olo, sellainen että meinaa itkettää."
Simon Elo

Voimia suruprosessi joka tapauksessa vie. Muutaman kuukauden päästä lapsen kuolemasta Simon päätti olla hakematta neljättä kertaa eduskuntaan. Koitos olisi ollut tässä kohtaa liian raskas. Surulle oli varattava sen vaatima tila ja aika. Kokemus on herkistänyt Simonia.

– Jos pojat riehuvat ja mottailevat toisiaan, saatan hermostua heille tavallista nopeammin. Myöhemmin se hävettää. Sosiaalisissa tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä, minulle saattaa välillä tulla raskas olo, sellainen että meinaa itkettää. En nyt suoranaisesti itke, mutta minusta tuntuu, kuin olisi painetta silmässä.

– Ajan saatossa rankin yksittäinen ajatus tapahtuneessa tuntuu olevan minulle juuri se, että meiltä kuoli tyttö. En saanutkaan tytärtä, Simon kertoo.

Suru tulevaisuudesta, josta piti luopua

Lapsen kuolemaan liittyvä suru on erilaista kuin vaikkapa vanhemman menettämiseen liittyvä suru. Yhteistä elämää on ehditty jakaa vähemmän aikaa – ja juuri se surettaa. Tulevaisuus, josta pitikin luopua.

– Ajattelen, että kuolemakin on osa elämää. Ehkä kuolleen ihmisen arvostaminen on yhteiskunnassamme jonkinasteinen tabu. On luontevampaa arvostaa eläviä ihmisiä kuin ihmistä, joka on vaikkapa menehtynyt lapsena. Hän on kuitenkin yhtä lailla arvokas, eikä vain jokin asia, joka on kadonnut jonnekin. Katoamista ei tapahdu, hän on vähintään niiden ihmisten mielissä, jotka hänet ovat tunteneet.

Lohtua suruun ovat Simonille tuoneet omat elossa olevat lapset. Samoin lääkärin sanat, joiden mukaan kohtukuolemaa ei olisi voinut estää mitenkään. Niin vain valitettavasti välillä käy, eikä nyky­lääke­tiedekään ole pystynyt poistamaan kohtu­kuoleman riskiä kokonaan.

– On suuri ilo, että meillä on kaksi poikaa. Kun kuulin, että meille tulee tyttö, koin sen tietysti isänä erilaisena. En tiedä liittyykö se jotenkin isyyteen, kasvatukseen tai kulttuuriin, mutta ajan saatossa rankin yksittäinen ajatus tapahtuneessa tuntuu olevan minulle juuri se, että meiltä kuoli tyttö. En saanutkaan tytärtä.

Simon Elo

  • Syntynyt: 8.7.1986 Lapinjärvellä

  • Ammatti: Valtiotieteiden maisteri. Entinen perussuomalaisten ja sinisten kansan­edustaja. Nykyään kokoomuksessa. Espoon kaupungin­hallituksen jäsen sekä Länsi­-Uudenmaan alue­valtuuston vara­jäsen. Ehdolla marraskuussa kirkollis­vaaleissa.

  • Asuu: Espoossa.

  • Perhe: Vaimo, kaksi poikaa ja edesmennyt tyttölapsi.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »