Apu

Silmästä silmään

Silmästä silmään

Avun bloggaaja Hanna Sumari teki matkan Tansaniaan mukanaan suuri määrä vanhoja silmälaseja. Lahjoitus antoi uuden tulevaisuuden yli 700 ihmiselle ja Hannalle unohtumattomia kokemuksia.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Jaakko Jaskari
Mainos

Hetki, kun sovitin omia käytettyjä silmälasejani Modesta Leoni Swatille, oli jännittävä. Modesta on ihana nainen ja lasini sopivat hänelle täydellisesti. 

Ensin en ollut varma, pitikö hän niistä. Otin hänestä kuvan ja näytin sen hänelle. Modesta hyväksyi! Riemusta ei ollut tulla loppua. 

Halasimme, nauroimme ja puhuimme. 

Olemme saman ikäisiä, molemmat naimisissa. Hänellä on yksi 20-vuotias poika ja minulla kolme tytärtä. Kuljimme valokuvaajan kuvattavana käsikynkkää ja halasimme toisiamme tiukasti aina välillä. 

Modesta työskentelee Tansanian armeijassa, jossa hän ompelee vaatteita armeijan henkilökunnalle, erityisesti sotilaille. Nyt saadut silmälasit mahdollistivat sen, että hän voi edelleen käydä töissä ja tehdä tarkkaa jälkeä ommellessaan. Ilman silmälaseja hänen pitäisi jäädä eläkkeelle. On uskomatonta, että meille niin itsestään selvä asia, silmälasit, voi jossain muualla vaikuttaa elämän kulkuun ratkaisevasti.

Modesta sanoi, että olen hänen sisarensa ja otan kunnian vastaan ylpeänä. Olemme sisaria monessa. 

Lähtiessään klinikalta Modesta kysyi puhelinnumeroani. Annoin sen ja ajattelin, etten koskaan kuule hänestä mitään. Yllätys olikin suuri, kun sain häneltä Suomeen palattuani WhatsApp-viestin! Olemme viestitelleet niitä näitä, ja olen hyvin onnellinen Tansanian-siskostani.

Kannoimme silmälasilaatikot aamuisin klinikalle ja iltaisin pois.

Se silmänräpäys, kun tietää olevansa osana auttamassa jotakuta parempaan tulevaisuuteen, saa minut rakastamaan koko maailmaa hetken ajaksi. 

Matkallani Tansaniassa niitä hetkiä tuli yhteensä 756 kappaletta, kun olin mukana jakamassa suomalaisten lahjoittamia käytettyjä silmälaseja niitä tarvitseville marras–joulukuun vaihteessa. 

Kaikki oli alkanut lokakuussa, kun olin mukana lahjoituksena saatujen silmälasien lajittelutalkoissa Specsaversin pääkonttorissa Vantaalla. Paikalla oli optikkoja ja avustustyöntekijöitä. 

Optikot mittasivat lahjoitettujen lasien vahvuudet ja tiedot kirjattiin pusseihin, joihin lasit pakattiin. Muut lajittelivat laseja vahvuuksien mukaan suurempiin pusseihin ja lopuksi kaikille Tansanian avustusmatkalle lähtijöille annettiin banaanilaatikollinen laseja matkatavaroihin pakattavaksi. Minäkin sain pakattavakseni matkalaukkuuni noin 300 paria silmälaseja. 

Varhain eräänä lauantaiaamuna tapasin matkalle lähtijät lentokentällä ja pitkä matka suoraan etelää kohti alkoi. Myöhään yöllä olimme perillä Tansanian Dar es Salaamissa ja kuuman kostea ilma ja kirkas tähtitaivas ottivat meidät vastaan. 

Sunnuntaina sain ihanimman herätyksen, kun aurinko paistoi kirkkaana verhojen raosta. Oli vapaapäivämme, ja työt alkaisivat vasta maanantaina. Teimme pienen retken lähiympäristöön, totuttelimme yli kolmenkymmenen asteen kuumuuteen ja auringon kirkkauteen. 

Silmiä siristellessäni sain optikoilta komennon laittaa aurinkolasit silmilleni. Kun kerroin, etten juuri käytä niitä, sain kuulla perusteellisen esitelmän auringon UV-säteilyn haitoista silmille. 

Samalla sain ensimmäisen oppituntini tulevaa tehtävää silmällä pitäen. 

Tulisimme näkemään paljon ihmisiä, joilla on kaihi. Todennäköisesti näkisimme niin pahoja tapauksia, ettei laseista olisi hyötyä – paitsi aurinkolaseista. Onneksi niitäkin oli mukana, sekä vahvuuksilla että ilman. 

Tansaniassa on paljon siipikalvoa, sairaus joka on tyypillinen kuumissa maissa ja hoidetaan Suomessa aina leikkauksella.

Maanantaiaamu oli jännittävä. Lastasimme meitä hakemaan tulleeseen bussiin kaikki lasit sekä optikkojen työvälineet ja laatikollisen vesipulloja. Meitä oli yhteensä kahdeksan henkeä. 

Bussissa oli jännittynyt tunnelma. Mietimme, kuinka nopeasti pystyisimme tekemään tarkastuksia, millaiset tilat meitä odottivat ja olisiko paikalla asiakkaita. 

Matka Goban kylään kesti reilut puoli tuntia ja perillä meitä odottamassa istui jo kymmeniä asiakkaita värikkäissä, upeissa asuissaan. Se tuntui jotenkin juhlavalta.

Tutkimustilat osoittautuivat ahtaiksi. Käytössämme oli vain yksi huone kolmea optikkoa varten. Kukaan ei valittanut, vaan ihanat optikkomme järjestivät nopeasti huoneen kalusteet niin, että kaikki pystyisivät tekemään näöntarkastuksia vaivatta. 

Oli upeaa seurata optikkojemme ja avustajiemme hienotunteista ja arvostavaa toimintaa asiakkaiden kanssa. 

Harva näöntarkastukseen tulleista asiakkaista osasi englantia, emmekä me puhuneet swahilia muutamaa sanaa enempää. Kun ei ymmärrä sanoja, alkaa ymmärtää paremmin kehon kieltä ja katsetta. 

Siinä oli jotain erityistä. Koska yhteinen puhuttu kieli puuttui, käytettiin muita ilmaisukeinoja. 

Asiakkaita selvästi jännitti tulla tutkimukseen, he olivat pääosin ujoja ja herkkiä. Joukkueemme osasi ottaa sen käytöksessään huomioon. 

Tansaniassa on yksi optikko miljoonaa asukasta kohden. Silmälasit on kuin lottovoitto, jonka avulla elämänlaatu ja mahdollisuudet tulla toimeen paranevat huomattavasti.

Yksi meistä avustajista teki asiakkaille ennakkotutkimuksia, joissa määriteltiin näkeekö asiakas huonosti lähelle vai kauas. Samalla määriteltiin ns. dominoiva silmä. 

Testi oli yksinkertainen, asiakkaalle annettiin käteen viiden senttimetrin mittainen muoviputki ja häntä pyydettiin katsomaan sen läpi. Ihminen vie putken automaattisesti dominoivan silmän eteen. 

Toimii, mutta testi ei kuulemma ole aivan ehdottoman pätevä.

Me muut järjestimme lasit vahvuuksien mukaan ja sitten se alkoi. Nyt jännitti jo minuakin. 

Työ oli erittäin palkitsevaa. Opin nopeasti hakemaan laseja ja lukemaan vahvuuksia sekä resepteistä, että lasipussien päältä. Jos tuli kysyttävää, optikkojen apu oli lähellä. Ja joka ikisen kerran tuntui yhtä hienolta, kun asiakas sai silmilleen lasit. 

Oli hämmästyttävää, että jokainen jonka näköä voitiin laseilla parantaa, myös sai vahvuuksiltaan oikeanlaiset lasit silmilleen. 

Hiki valui noroina pitkin koko kehoa ja vettä kului litroittain työn touhussa. Välillä vaihdoimme vuoroja niin, että ennakoivia tutkimuksia tekivät kaikki. Kaikki myös jakoivat optikkojen tekemien reseptien perusteella silmälaseja.  

Joidenkin kehysten aisat olivat liian lyhyet ja kehysten muoto oli kasvoille aivan vääränlainen, ne painoivat tai eivät istuneet nenän malliin. 

Koetin parhaani mukaan saada kaivettua lasien joukosta sellaiset, jotka sekä istuisivat kehyksiltään että niiden linssi olisi täydellinen näön kannalta. Halusin, että lasit olisivat myös kauniit kantajallaan. Ajattelin, että ulkonäöllä on merkitystä, jo asiakkaiden vaatteet kertoivat sen.

Aina täydellisiä laseja ei löytynyt. Se ei haitannut vanhempia ihmisiä, mutta nuorten oli vaikeampaa hyväksyä epämuodikkaat lasit. Onko se ihme? Miten Tansaniassa oltaisiin erilaisia kuin täällä? Tansania on kehitysmaa ja yksi maailman köyhimmistä maista, mutta ihmiset ovat lopulta samanlaisia kaikkialla. 

Tulkkina toiminut Godfrey  ja optikot Marina Åkerlund, Heidi Aarra ja Ulpu Hakkarainen työs­kentelivät ahtaasti mutta tehokkaasti.

Mieleeni jäi erityisesti eräs noin 50-vuotias, pienikokoinen ja hauras nainen. Hänellä oli selvästi jokin vakava sairaus. Hänestä näki, että kipuja oli paljon ja elämä oli tuskallista. 

Hän ei osannut lukea, mutta tarvitsi lähilasit voidakseen tehdä käsitöitä ja osallistua näin perheen toimiin. Hänelle oli tärkeää olla tarpeellinen. 

Rouva oli myös hyvin uskonnollinen. Vaikka hän ei osannut lukea, hänelle oli tärkeää nähdä raamatun pienellä painettu teksti. Voitte vain kuvitella, miltä tuntui nähdä hänen lähtevän uudet lasit mukanaan, sukulaistensa tukemana.

Olin jakamassa laseja, kun optikko Ulpu Hakkarainen tuli reseptin kanssa eteeni ja sanoi, että nyt sinulla on haastavat lasit haettavanasi. Nuoren miehen silmät olivat hyvin eripariset ja molemmissa silmissä tarvittiin erityisen vahvoja linssejä. Lisäksi vasemman ja oikean silmän näkö oli aivan erilainen. 

Mies istui penkille odottamaan lasejaan ja hänestä näkyi, kuinka häntä jännitti. Hänellä oli päässään pipo, jonka päällä keikkui tupsu. Ruskeissa silmissä oli odottava katse, joissa näkyi pelko pettymyksestä etukäteen. 

Hänen katseensa riipaisi sydämessäni asti ja lähetin pienen rukouksen jonnekin. Halusin löytää hänelle apua. Selasin lasilaatikkoa tovin ja siinä ne olivat! En ollut uskoa silmiäni! Täsmälleen oikeat linssit ja juuri oikein päin! 

Kädessäni oli lottovoitto, mutta kun avasin lasien sangat, tajusin, että ne olivat toivottoman kapeat miehen kasvoihin. Menin kuitenkin sovittamaan niitä. Se hetki, kun mies katsoi noiden lasien läpi, ei unohdu minulta koskaan. Kuinka voi koko olemus muuttua. Silmiin tuli loiste ja miehen ryhti muuttui kokonaan. 

Ja se hymy! Se ulottui korvasta korvaan, vaikka oli samalla ujo. 

Aisat kuitenkin painoivat pahasti ohimoita. Pyysin häntä odottamaan hetken, sillä halusin etsiä vielä, jos laatikosta löytyisi leveämmät lasit samanlaisilla vahvuuksilla. 

Yhtäkkiä näen, kuinka mies juoksee pois. Olin hädissäni, mutta seurueemme jäsen Olli Kotaja kertoi taivuttaneensa lasien aisat sopiviksi. En ole varma olenko nähnyt niin onnellista juoksua koskaan aiemmin. 

Meni tovi, ennen kuin toivuin onnesta ja liikutuksesta. Kurkussa viipyi pala. Hieno hetki! ●

Teksti Hanna Sumari, kuvat Jaakko Jaskari

Julkaistu: 29.1.2016