Minun ja mieheni Tonyn avioliitto on kestänyt 42 vuotta. Vertaan rakkautta punaiseen lankaan. Välillä se on köyden paksuinen ja välillä hiuskarvan varassa. Pääasia on, että se lanka kestää. Avioliitossa on varmasti kaikilla ylä- ja alamäkensä, mutta se punainen lanka on meillä aina löytynyt.

Pitkä liitto on aivan eri asia kuin rakastumisen tunne, joka kestää vain alkuhuuman ja jolloin puolisoaan katsoo hullaantuneena. On tärkeää oppia sietämään puolisonsa ärsyttäviä ominaisuuksia. Varsinkin vanhemmiten ollaan yhdessä melkein koko ajan. Olen koettanut oppia olemaan huomauttelematta piirteistä, jotka ärsyttävät. Aina en onnistu.

Vanhemmillani oli myrskyinen avioliitto, mutta äiti sanoi aina, että kaveria ei jätetä. Äiti oli temperamenttinen, ja isä joi välillä liikaa. Liitto kesti kuitenkin loppuun saakka. Olisi muuten mainiota omistaa talo, jossa molemmilla olisi oma puoli! Tonyn kanssa olemme kuitenkin jaksaneet ilman sellaista taloa ja antaneet toisillemme vapautta toteuttaa omia unelmiamme. Se ei kuitenkaan tarkoita vapaata avioliittoa. Minulle luottamus on rakkauden peruskallio.

Tunnen suurta iloa siitä, että minulla on terveet lapset ja lapsenlapset. Viisi- ja nelivuotiaat pojanpoikani ovat riemun aiheeni. Mummina voin antautua heidän maailmaansa eri tavalla kuin aikoinaan omien lasteni kanssa. Vastuu ei ole sama, mutta rakkauden tunne heitä ja omia lapsiani kohtaan on voimakas. Olen kiitollinen myös rakkaimmista ystävistäni, joista moni tosin asuu eri puolilla maailmaa. Olen loppujen lopuksi hyvin yksityinen ihminen. On ahdistavaa, että sosiaalinen media vaatii esillä oloa koko ajan.

Olen töissä täysipäiväisesti kahden ravintolan ravintoloitsijana. Iloitsen, kun näen ihmisten nauttivan ravintoloissani tai saan hyväksyvää palautetta resepteistäni. Se on arkipäiväni iloa. Yksityisminäni pelastus on ollut se, ettei elämässäni ole ollut mitään isoa tragediaa, josta olisi revitty lööppejä. Julkisuus liittyy vain töihini. Monet asiat ehkä yksinkertaistuvat iän myötä, joten suuri nautintoni on edelleen maukas ruoka ja juoma hyvässä seurassa.

Vanhenemisen hyväksyn, mutta en pidä vanha-sanasta. Siinä on kielteinen kaiku. Olen aina ollut paljon esillä työni vuoksi, mutta iän myötä kuvissa oleminen on vaikeampaa. Minulla on kuitenkin hyvät geenit, enkä kiusaa itseäni liiallisella treenaamisella. Ajattelen, että terve ihminen on kaunis, ja onneksi olen terve. En miellä olevani 72-vuotias, koska se tuo lukuna mieleen ajan, jolloin äitini ikäpolvi oli sen ikäinen. Minulla ei ollut viidenkympin kriisiä. Niin kauan kuin ikä alkoi kuutosella, en miettinyt ikänumeroita ollenkaan.

Yritän olla armollinen itselleni. Minulle on vaikeampaa kestää vartalon kuin kasvojen vanheneminen. Maan vetovoima se onkin vasta vetovoima! Mutta tunnistan yhä nuoren Siken asuvan jossain sisälläni. Olen sillä lailla turhamainen, että en laita ylleni vaatteita, joissa en näytä hyvältä. En halua esitellä huonoimpia puoliani. Haluaisin vanheta kuten ranskalaiset naiset. He vain jotenkin kuivuvat vanhetessaan, mutta meikäläiselle tulee ylimääräistä kudosten pehmeyttä!

Henkisesti koen selvästi viisastuneeni iän myötä. Temperamenttia minulla riittää, ja olen välillä äkäpussi, mutta olen oppinut pyytämään anteeksi. Se on ollut välttämätön oppi varsinkin työelämässä, sillä johtotehtävissä on pakko ymmärtää erilaisia luonteita.

Voin sanoa, että urani on ollut universumin kädessä! Kouluttauduin aikoinaan sisustussuunnittelijaksi Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta tein sitä työtä vain vuoden. Sitten elämä vei muualle. Olen työssäni hypähdellyt asiasta toiseen. Kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat saaneet aikaan suuria, mietin joskus, mitä minä olen saavuttanut. Olen toki kirjoittanut kymmenen keittokirjaa, perustanut ravintoloita ja viihdyttänyt ihmisiä televisiossa. Niistä kaikista on ollut iloa ihmisille. Ehkä voin pitää sitä saavutuksenani.

En perusta hirveästi horoskoopeista, mutta kaksosluonteelleni sopii hyvin se, että olen pikemminkin pinnan ylä- kuin alapuolella. Minun on helppoa olla onnellinen, eikä esimerkiksi epävakaa taloudellinen tilanne ole koskaan pelottanut. Olen aina luottanut, että elämä kantaa eteenpäin. Parikymmentä vuotta sitten en ymmärtänyt, miksi minulta kysyttiin, miten uskalsin perustaa Viron Muhuun NamiNamaste-­majatalon ja kokkikoulun. Uskalsin tietenkin, ja helppoa siitä oli myös luopua viime keväänä. En kiinny tavaraan, ja Namastelle olin jo antanut kaikkeni. Oli aika jättää se kaikki ja jatkaa eteenpäin.

Niin työn kuin paikan pitää mennä tunteisiini. Luotan aina ensimmäiseen intuitiooni. Ehkä joku uusi paikka tai talo vielä tupsahtaa syliini, sillä etsiminen ei sovi luonteelleni.