Kukapa ei tuntisi kirjosieppoa! Se on se iloisesti sirkutteleva, musta-valkoisessa tai ruskean harmaassa höyhenpuvussa pyrähtelevä pikkulintu, jolla on suuret, pyöreät silmät.
Ruskehtavan kirjosiepponaaraan voi oikeastaan sekoittaa vain toiseen suomalaiseen sieppolajiin, harmaasieppoon. Jälkimmäinen ei kuitenkaan yleensä pesi puunkoloissa eikä pöntöissä, vaan avoimemmilla paikoilla, esimerkiksi halkopinossa.
Siepot ovat varpuslintujen heimo, johon kuuluu maailmassa toistasataa lajia. Nimi on harvinaisen kuvaava, sillä siepot todellakin sieppaavat saaliinsa, usein suoraan lennosta.
Kirjosieppo on kolopesijä, ja kekseliäs sellainen. Sillä on tapana käydä vakoilemassa muiden lintujen, esimerkiksi tiaisten, pesimämenestystä. Joskus sieppo saattaa vallata toisen linnun pesän, mutta usein se vain käy kurkistamassa, onko pöntössä munia tai poikasia. Jos muiden lintujen pesintä näyttää onnistuvan, kirjosieppo päättelee siitä, että alueella on runsaasti ravintoa ja sinne kannattaa jäädä.
Suomalaistutkimuksen mukaan tiaiset saattavat toisinaan käydä informaatiosotaa sieppoja vastaan: tiaiset peittelevät muniaan, jotta vakoilemassa käynyt kirjosieppo luulisi pesinnän epäonnistuneen eikä jäisi alueelle kilpailemaan ravinnosta. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!
Kirjosieppokoiras ruokkii juuri pesästä lähtenyttä poikastaan mehevällä pistiäisellä.
Kun Suomessa ripustaa pihapuuhunsa linnunpöntön, mitä todennäköisimmin siihen asettuu kirjosieppo, talitiainen tai sinitiainen. En ollut yllättynyt, kun omaan pihapönttööni keittiön ikkunan alle ilmestyi viime keväänä tuttu musta-valkoisen kirjava ilopilleri.
Sieppojen perhe-elämän seuraamisesta tuli minulle kuin tosi-tv-ohjelma tai draamasarja, johon jää koukkuun ja josta ei halua menettää yhtään jaksoa.
Toukokuussa siepponaaras pyöräytti munat, ja alkoi pari viikkoa kestänyt haudonta. Poikasten kuoriuduttua hiljaiselo loppui kuin seinään.
Seuraavat pari viikkoa olivat yhtä säpinää. Vanhan sanonnan mukaan ”Suomen kesä on lyhyt, mutta vähäluminen”. Täällä pesivillä hyönteissyöjälinnuilla, kuten kirjosiepoilla ei ole määrättömästi aikaa poikasten kasvattamiseen, vaan pesimäpuuhissa on pantava töpinäksi.
Poikaset pitää kasvattaa lentokuntoisiksi lämpimien säiden aikana niin, että niille jää vielä aikaa varttua aikuisiksi. Jo elo-syyskuussa alkaa kirjosieppojen pitkä muuttomatka talvehtimisalueille Afrikkaan.
Koiraan komea kaarros.
Lentävällä ruokalähetillä oli nokka täynnä töitä, kun sieppo ruokki pesässä sirkuttavia, nopeasti kasvavia poikasiaan. Tuntikausia kerrallaan seurasin pariskunnan touhuja enkä olisi malttanut käydä edes kahvilla.
Ihailin siepon taiturimaisia lentonäytöksiä. Kun lintu näki jopa kymmenen metrin päässä lentävän perhosen tai sudenkorennon, se pyrähti siivilleen ja nappasi hyönteisen suuhunsa ilmasta. Joskus hyönteinen yritti tehdä väistöliikkeitä, mutta harvoin se pääsi pakenemaan siepon salamannopeita refleksejä.
Toisinaan kuulin terävän napsahduksen, kun siepon nokka sulki saaliin puristukseensa. Sitten lintu lennähti pöntön suulle joko suoraan tai lähipuun kautta.
Tässä kohdassa alkoivat tähtihetkeni kuvaajana. Kamerani oli jalustalla valmiiksi suunnattuna ja tarkennettuna pesäkolon suulle, joten minun ei tarvinnut tuijottaa tilannetta etsimestä.
Ennakointi oli välttämätöntä, sillä ihmisen reaktiokyky ei millään riittäisi pikkulinnun liikkeiden tosiaikaiseen seuraamiseen. Kun näin siepon pyrähtävän siivilleen, panin kameran raksuttamaan sarjatulta muutamaa sekunnin murto-osaa ennen kohteen saapumista kuva-alaan.
Välillä kävi niin onnekkaasti, että sieppo joutui odottamaan vuoroaan toisen puolison ollessa pesässä ja jäi pörräämään paikalleen ilmassa kuin helikopteri. Näistä tilanteista syntyivät parhaat lentokuvat.
Naaras on saanut saaliikseen hyönteisen toukan.
Parin viikon kiivaan ruokinnan loppupuoliskolla poikasten päät alkoivat ilmestyä vuorotellen pesäkolon suulle. Välillä poikanen katseli maailmaa minuuttikaupalla hitaasti päätään käännellen.
Yksi kerrallaan, useiden päivien aikana, poikaset hyppäsivät rohkeasti ulos pesäpöntön turvallisesta hämärästä. Ensilento oli haparoivaa. Eräskin poikanen melkein putosi suoraan päähäni, kun seisoskelin pöntön alla.
Kuusen oksalla istuva, juuri pesästä lähtenyt poikanen näytti pöllähtäneeltä. Se oli kuin pieni metsän menninkäinen. Lähimetsä täyttyi taukoamattomasta sirityksestä, kun poikaset hajaantuivat suojaisiin paikkoihin.
Vielä jonkin aikaa emolinnut ruokkivat niitä, mutta vuodenkierto alkoi jo kääntyä kypsän kesän puolelle. Niinpä sieppopoikasten oli aika opetella itsenäistä elämää ja valmistautua ensimmäiselle matkalleen kauas, kauas suureen maailmaan. ●
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
