Voiko viikon matkalla kokea ultramodernin kaupungin, rauhoittumisen temppelissä, mieleenpainuvia aterioita ja oudon seikkailun? Voi, kun määränpää on Soul.

Kuinka pieneltä se näyttääkään. ­Metropolin sydämessä, keskellä autojen ruuhkauttamaa liikenneympyrää, seisoo ­Etelä-Korean Kansallisten Aarteiden listan Numero 1.

Namdaemun on yksi komeista porteista muurissa, jonka Joseon-dynastia rakennutti 1300-luvulla. Pitkä muuri suojasi Soulia vihollisilta ja seudulla mellastaneilta tiikereiltä, mutta nyt siitä on jäljellä enää pätkiä muualla kaupungissa. Pagodaportti oli niin hieno, että sai nimekseen Ylhäisten Seremonioiden Portti. Nyt sitä ympäröi taivaita kurkottavien pilvenpiirtäjien rinki, joka saa sen näyttämään unohdetulta ovelta menneeseen.

Portin lähellä ovat perinteikkäät Namdaemunin kauppakorttelit, maan suurimmat kauppakadut. Niillä on joitakin liikkeitä auki aina, vuorokauden ympäri. Täältä kulkee yksi keskustan pääväylistä, Sejong-daero, joka vie monille nähtävyyksille. Sejong-daerolla kävellessä vastaan tulee koko moderni Etelä-Korea. Kiireistä bisnesväkeä puvuissaan. Nuoria K-pop-paidoissaan. Opiskelijoita tai eri alojen työ­väkeä pitämässä rauhallisia mielenosoituksia.

Soul on sykähdyttävä suurkaupunki, jossa historia näkyy pieninä välähdyksinä. Etelä-Korea voi tuntua Aasiaa nähneelle reissaajalle yhdistelmältä Japanin estetiikkaa ja Kiinan teollista yhteiskuntaa, eikä ihme. Maa on saanut vuosisatojen varrella kokea monet valloittajat. Silti sillä on oma ilmeensä.

Namdaemunin portti ei enää vie minnekään, mutta Soul on ovi omaleimaiseen maahan.

Taivaalla lentävä kukko! Ja mitkä upeat, tummat värit. Eteläkorealaisen taiteilijan Seong Tae-Hunin maalaukset saavat katsojan ensin siristämään silmiään – mitä tauluissa tapahtuu – ja sitten astumaan taemmas värejä ihailemaan. Euroopassakin näyttelyitä pitäneen Seongin lakkamaalauksissa vanha tekniikka yhtyy moderniin leikkisyyteen.

Olemme Insadongissa, yhdessä Soulin vilkkaimmista shoppailualueista. Täältä löytää aivan mitä tahansa, tyylikkäistä vaatteista omituisiin terveyskapistuksiin.

Ja taiteeseen. Etelä-Korean ylivoimaisesti tunnetuin kulttuurinen vientivaltti on K-popin lukemattomat teinibändit, mutta maan muukin kulttuuri saa vähitellen huomiota ­maailmalla. Yksi nousija on kuvataide, vaikka se on Etelä-Koreassa vielä kaukana jäljessä esimerkiksi Kiinan kansainvälisesti arvostetuksi nousseesta nykytaiteesta.

Insadongin lukuisissa gallerioissa voi nähdä paljon naiiveja kukkatauluja, mutta täällä sekä Bukchonin ja Tong-gui-dongin alueilla on myös tutkimisen arvoisia näyttelyitä.

”Is-galleria, Insa Art Center, Crimson-galleria ja Gana Art Space”, Cha Pyonuchul luettelee Insadongin korttelien ­laatugallerioita. Niistä voi mainita vielä Hwabong Galleryn ja Sun Art Centerin.

Cha Pyonuchul on Seong Tae-hunin agentti ja ilahtuu, kun katselemme maalauksia kunnolla. Haluammeko ostaa teoksen? Emmekö? No ei se mitään, mies vakuuttaa.

Insadongin kaupunginosa tuntuu päältä katsoen peittyvän rihkamaan ja mainoskyltteihin, mutta vilinän alta voi tehdä odottamattomia löytöjä.

Kuljemme pääkatu Insadong-giliä, jolta lähtee saman­nimisiä kujia. Niitä erottaa toisistaan vain järjestysnumero: 1, 2, 3 ja niin edelleen. Sivukujista ensimmäisellä ei kuitenkaan ole numeroa lainkaan. Sen puodit myyvät antiikkia ja hauskoja kitschkoristeita, ja kujan sekamelskan perällä piilee yllätys: hienostunut teetupa ja teekulttuurin pieni museokauppa. Sen nimi on tietysti Beautiful Tea Museum.

Soul on täynnä samanlaisia kontrasteja. Se on kooltaan valtava, mutta liikkuminen kaupungissa on yleensä sujuvaa. Moni paikallinen ei puhu englantia – tai arkailee niukan englantinsa käyttämistä –, mutta silti kävijälle tulee tunne, että kaikki onnistuu. Tyttöjen tyylikin on värikäs ja vähän ristiriitainen yhdistelmä: korkokengät ja lyhyt hame korostavat paljaita sääriä, mutta ujot silmät on usein piilotettu ­lippalakin alle.

Me olemme varanneet matkaan viikon. Siinä ajassa ehtii hyvin tutustua Soulin vastakohtaisuuksiin ja pistäytyä lähialueillakin.

Mitä paikkoja ja asioita Soulissa pitää kokea? Ainakin nämä. Dongdaemun Design Plaza on uusi, kiehtovan futuristinen designin ja kulttuurin keskus. Israelilaisen arkkitehdin Zaha Hadidin piirtämät aaltoilevat hallit ovat elämys jo tiloina, ja niissä on hyviä sisustus- ja vaatekauppoja ja näyttelyitä.

Modernin vastapainoksi: perinteisiä hanok-taloja. Hanok on korealainen rakennustyyli, jossa käytetään luonnon­materiaaleja, kuten kiviä ja komeita puurakenteita. Soulissa on alueita, joihin on keskittynyt kunnostettuja hanok-taloja. Niistä suurin ja helposti tavoitettava on Bukchon näköalapaikkoineen. Mukavalla kukkulalla on noin 900 hanok-taloa, joita on rakennettu 1930-luvulta alkaen.

Ruoka – Souliin voi matkata pelkästään syömään. Kaupungissa on tuhansia hyviä, mutkattomia ravintoloita. Maailmalla trendikkään korealaisen ruuan kuuluisinta ainesta, kiinankaalista valmistettua ja voimakkaan mausteista kim­chiä tarjotaan kaikkialla, mutta ravintoloista löytyy hieno­varaisiakin makuja. Hyvä paikka niiden tutkimiseen on jokin katetuista ruokatoreista. Parhaimpia on paikallisten suosima Gwangjang: kun sen eksoottinen hulina on katseltu, istahda Mokjagolmok-käytävän kojujen penkeille tai etsiydy rauhalliselle aterialle yhteen sisäravintoloista. Pöytä­seurue syö monenlaista hyvää makgeolli-ryyppyjen kanssa noin 40 000–50 000 wonilla, runsaalla 30 eurolla.

Palatsit: Soulin keskustassa on historiallisia palatseja, joista kannattaa tutustua pariin, kuten suureen Gyeongbokgungiin ja läheiseen Changdeokgungiin. Soulin palatsit on vuosisatojen varrella rakennettu uudelleen useasti. Ne voivat tuntua hieman vaatimattomilta, jos on nähnyt vaikkapa Pekingin suuria palatseja. Mutta rauhassa tutkien niistä huomaa koristeita ja yksityiskohtia, jotka avaavat menneisyyttä.

Soulin olennaisten asioiden kokeminen vie kolmisen päivää, ja sitten voi jo olla uuvuksissa. Mutta apu löytyy helposti.

Magoksan buddhalaisen temppelin päämunkki Mac San kaataa haudutettua teetä pieneen kuppiin ja kuuntelee ­matkailijan kysymystä.

Mitkä kolme asiaa ihmisen elämässä – Buddhan oppien seuraamisen lisäksi – ovat munkin mielestä todella tärkeitä?

”Ei vastaukseen tarvita kolmea asiaa”, Mac San toteaa ­lempeästi. ”Yksi riittää. Rakkaus, se sisältää kaiken. Jos ihmisen sydän on täynnä rakkautta, hän ei voi koskaan sanoa pahasti toiselle ihmiselle. Jos sydän on täynnä rakkautta, se vaikuttaa kaikkeen. Yksi asia riittää.”

Magoksa on yksi Etelä-Korean lukuisista ­buddhalaisista temppeleistä, joissa matkailijakin voi yöpyä ja seurata seremonioita, osallistua temppelin töihin ja kuulla munkkien elämästä. Aasiassa tapa on yleisin Etelä-Korean lisäksi Japanissa. Täällä paikallisetkin saattavat lomillaan kulkea katselemassa temppelien kauneutta ja yöpyä niissä.

Paketteina ostettavat vierailut kestävät yleensä kaksi päivää ja yhden yön. Ne alkavat opastuksella rakennuksiin ja tapoihin. Saapuessamme saamme miellyttävät housuasut, ja yritämme opetella liikkumaan rauhallisesti ja puhumaan hiljaa tai kokonaan vaikenemaan – kännyköitä täällä ei tietenkään räplätä. Opimme munkkien kumarrukset, syömme samaa yksinkertaista kasvisruokaa kuin he. Buddhalaisuutta ei tuoda matkailijoille tykö, mutta asiaan kuuluu kunnioittaa pyhäkön elämää.

Puolessa päivässä mieli tyyntyy toisenlaiseen tahtiin. Kun yöllä tulee herätys jo aamukolmen maissa jättimäisen kellon kumahduksella ja nousemme seuraamaan ensimmäistä yebulia eli seremoniaa, se tuntuu univajeesta huolimatta mukavalta. Sitten yksi munkeista johdattaa meidät medita­tiiviselle luontokävelylle, jossa kuunnellaan ympäristön ääniä hiljaa, täydessä hämärässä. Puron solina, viriävä tuuli, omat askeleet – kaiken huomaa vähän toisin.

Kun istumme hiljaisuudessa temppelin salin laidalla, suurten ikkunoiden äärellä, kukin vaipuneena chamseoniin eli meditoivaan keskittymiseen, herää uusi tunne. Että voi saada näin hyvän mielen näin yksinkertaisilla asioilla.

Magoksasta on Souliin muutaman tunnin matka, ja palatessa olo on haikea. Tien reunoilla alkaa suurkaupunkia lähestyessä näkyä valtavia asuinlähiöitä karuine tornitaloineen,­ ja tekee mieli kääntyä takaisin. Mutta jatkamme Souliin, koska siellä on vielä edessä erikoinen retki.

Etelä-Korea on maa, joka käy henkistä sotaa pohjoisen veljensä kanssa. Korean sota taisteltiin vuosina 1950–53, kun kommunistimaiden tukema maan pohjoisosa ja YK:n sekä Yhdysvaltain tukema etelä mittelivät niemimaan hallinnasta. Kukaan ei tiedä kuolleiden määrää, mutta uhreja oli huomattavasti yli miljoona – ehkä toista miljoonaa rajan molemmin puolin. Sota ei ole koskaan päättynyt rauhan­sopimukseen, aselepo on vain jatkunut jo yli 60 vuotta.

Siksi maan suurimpiin nähtävyyksiin kuuluu absurdi kokemus, tulenarka raja Pohjois-Korean kanssa.

Noin 240 kilometrin pituinen ja neljä kilometriä leveä rajavyöhyke, Demilitarized Zone eli DMZ, on maailman apeimpia paikkoja. Sitä valvovat Etelä-Korean, Pohjois-Korean ja YK:n joukot, ja koska salaperäinen Pohjois-Korea herättää uteliaisuutta, rajaa katsomaan myydään päiväretkiä.

Joillakin retkillä käydään vain useiden kilometrien päässä rajasta olevalla kukkulalla, jolta voi tähyillä Pohjois-Korean puolella näkyviä puita ja rakennuksia. Eteläkorealaiset kutsuvat niitä lavastetuiksi kaupungeiksi, sillä osassa rakennuksista ei ole koskaan asuttu. Rajan vihamielisen tunnelman kohtaa retkellä, jolla käydään Joint Security Area- eli JSA-alueella. Se on rajanylityspaikka, jossa maiden viranomaiset ­joskus kohtaavat neuvotteluissa.

Päiväretken pysähdyspaikkoihin kuuluu Imjingak, jossa on synkän historian muistomerkkejä. Yhdellä niistä soi ­koreankielinen iskelmä Menetetyt 30 vuotta. Se nostaa kaikille täkäläisille palan kurkkuun: kappale muistuttaa siitä, miten sodassa rikkoutuneet perheet etsivät kadonneita jäseniään. Perheitä on yhdistetty kauan jatkuneissa tv-sarjoissakin, joissa on näytetty kadonneiden kuvia. Yhden ohjelmasarjan ansiosta yli 10 000 perhettä on löytänyt läheisensä.

Käynti rajalla on tiukka ja hätkähdyttävä. Ensin vieraillaan maanalaisissa tunneleissa, joita Pohjois-Korean joukot ovat aikoinaan kaivaneet hyökätäkseen Etelä-Koreaan. Istumme elokuvasaliin katsomaan amerikkalaista b-luokan ­toimintaelokuvaa muistuttavan mahtipontisen videon, jossa kerrataan maiden väliset yhteenotot ja riidat.

Raja-asemalle körötellään YK-joukkojen tarkasti valvomassa bussissa, jossa ei saa nousta seisomaan eikä kuvata. Meidän vahtinamme on amerikkalainen kersantti Breeder. Hän ei hymyile. Passit tarkistetaan, säännöistä muistutetaan.

Itse asemalla tuijotamme silmä kovana Pohjois-Korean puolta. Tuoltako siellä näyttää? Muutama talo ja pusikkoa.

Pohjois-Korean sotilaat kiikaroivat meitä takaisin. Äkkiä kajahtaa kersantti Breederin käsky: Nyt saa kuvata! Joka ikinen matkailija ampuu kameroillaan. Selfieitä räpsitään.

Sitten bussilla pois. Pää askaroi sen kanssa, kuinka maapallolla voi olla tällainen paikka. Mitä suru saa aikaan, jos se jatkuu vuosikymmeniä, jos sillä ei ole loppua?

Paluumatkalla pysähdytään tauolle keskukseen, jossa voi ostaa DMZ-matkamuistoja ja DMZ-suklaata. Hyllyillä myydään myös lelutankkeja ja leikkisotilaita, joilla on juuri näkemiemme sotilaiden asut. Surkuhupaisaa. Vähän etovaa.

Souliin palatessa tuntuu, kuin olisi väistänyt jonkin ikävän kohtalon. Pilvenpiirtäjien mittasuhteetkin ovat viikossa alkaneet tuntua tutuilta, kaupunki vähän omalta.

Viimeisenä iltana Soulissa menemme aterioimaan Hongdaeen. Hongik-yliopiston lähialue tunnetaan kaupungissa nuorten suosimista trendiputiikeista ja ruokapaikoista.

Ravintola Chicken In The Kitchen löytyy mutkien takaa, ja onneksi meillä on varaus. Pieneen paikkaan riittää tulijoita.

Tämä on Soulin hauskimpia hittiravintoloita, rento paikka, jossa pöytäkunnat tilaavat oluita ja ison lautasen uppopaistettua kanaa eri kastikkeiden kera. Kana-ateria on yksinkertainen mutta uskomattoman hyvä.

Aterian jälkeen edessä on valinnanvaikeus. Nousemmeko Soul Toweriin, näköalatorniin, jossa sadat kaupunkilaiset viettävät iltaa? Tai onko aika lähteä pyörimään klubeille?

Ehkä viikko ei sittenkään ihan riitä kattamaan tätä kaikkea. Juuri siltä matkan lopussa pitää tuntua.