Image

Setäelektron arkkipiispa Jori Hulkkonen



Setäelektron arkkipiispa Jori Hulkkonen

Kolumni | Jori Hulkkosen tuotteliaisuus ihmetyttää Samuli Knuutia.
Teksti Samuli Knuuti

Jotkut voivat pitää tätä vaatimattomana unelmana, mutta joskus ajattelen, että olisi mukavaa olla Jori Hulkkonen. Kemistä lähtöisin oleva mutta Turkuun kotiutunut Hulkkonen kun tuntuu tasan tekevän sitä mitä rakastaa ja mitä haluaa – ja tekevän sitä paljon, liki tauotta. Viimeisen kolmen vuoden aikana tämä DJ-muusikko on julkaissut popbändinsä Sin Cos Tanin kanssa jo kolme albumia, Nuclear Winter Garden -nimellä goottihenkistä downtempoa, työstänyt EP:n lapsuuden idolinsa John Foxxin kanssa ja kaveerannut Stop Modernists -projektin yhteydessä Pet Shop Boysin Chris Lowen ja Fred Venturan kanssa ja Mies ja elämä -nimikkeen alla pukannut ulos suomenkielisiä versioita 1980-lukuklassikoista. Siis muun muassa.

Meille musiikista mitään ymmärtämättömille on kaupattu käsitys, että elektroninen musiikki on vaikeata ja verkkaista tehdä. The Prodigyn ja Chemical Brothersin äskettäin ilmestyneet The Day Is My Enemy ja Born In The Echoes -albumit vaativat kuusi ja viisi vuotta valmistuakseen. Leftfield pisti vielä paremmaksi kesäkuisella Alternative Light Source -albumilla, joka ilmestyi 16 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Massive Attackin ja Portisheadin seuraavat albumit saattavat ilmestyä ennen napajäätiköiden lopullista sulamista, kun taas tälläkin hetkellä Kraftwerk vääntelee nappuloita studiossaan, jossa ei ole puhelinta, ovikelloa eikä postilaatikkoa.

Jori Hulkkoselle tätä ei ole kuitenkaan kukaan kertonut, sillä hänestä suorastaan varisee uutta musiikkia. Tästä on viimeisimpänä esimerkkinä syyskuussa ilmestyvä ties-kuinka-mones sooloalbumi Oh But I Am, joka sisältää runsaan tunnin verran hyvin jorihulkkosmaista musiikkia. Vaikka Hulkkonen ammentaa monesta eri suunnasta (syntikkapop, tekno, house, ambient, folk, jazz, krautrock, indie pop), hänen musiikissaan on aina oma sävynsä, joka tuo mieleen öisten suurkaupunkien kadut helikopterista kuvattuna, kuinka autojen valot maalaavat neonsinisiä verisuonia kivikortteleiden väliin. Se tuo mieleen Michael Mannin (Heat, Miami Vice) elokuvat tai Driven, jossa väkivalta on vaihtunut passiivis-aggressiiviseksi melankoliaksi.

Nuorten suosimalla EDM:lla ei ole juurikaan tekemistä Hulkkosen kanssa, joka on ehtinyt jo neljänkymmenen vuoden sille puolelle, jolta ei ole paluuta. Siinä missä David Guettan tai Calvin Harrisin musiikki operoi kirkkailla dayglo-väreillä tai Skrillexin dubstep kirskuvalla purppuralla, Hulkkosen musiikki heittää valoa, joka tuo mieleen 80-luvun strippiklubien neonputket.

Näin tekee myös Oh But I Am, joka uskottelee kuulijalle olevansa aikaisempia henkilökohtaisempi albumi paitsi nimellään myös sillä, että Jori itse on vastuussa kaikista albumin lauluosuuksista. Jos olen rehellinen, hänen äänensä on hienoinen pettymys: väkinäisen korkeaksi viritettynä ja musiikin alle haudattuna se kuulostaa amatöörimäisemmältä versiolta hänen aikaisempien yhteistyökumppaneiden Jerry Valuri (Processory) ja Juho Paalasmaan (Sin Cos Tan) laulutavoista. Ja näin älykkään miehen uskoisi pystyvän ilmeikkäämpiin sanoituksiin kuin pelkkään sydänsuruissa piehtaroimiseen.

Muuten Oh But I Am on laadukasta työtä, johon tutustuminen on kuin kaivaisi viihde-elektroniikkaa 2010-luvulta tuoksuvasta paketistaan. The Last Cut Is The Deepestin ja Songs Of The Eastern Worldin kaltaiset instrumentaalit ovat tanssimusiikkia sohvaansa rakastuneille syrjäänvetäytyjille. Ja kun kuulija on ehtinyt leimata albumin erakkohenkiseksi klubilevyksi, Hulkkonen heittää peliin kolme muotopuhdasta syntikkapopkappaletta: Italian Love Affairin, jonka videolla Hulkkonen keikaroi valkoisessa puvussa kuin mies, joka tarvitsee toisen työn pesulalaskujensa maksamiseen, Ready Player Onen ja Exotica Memoirsin, joka on jonkinlaista casiotuoksuista bossa novaa.

Oh But I Amin tuttuuden keskellä on helppoa eikä täysin aiheetonta aprikoida, että jos Jori Hulkkonen keskittyisi tekemään yhden albumin vaikka joka toinen tai kolmas vuosi, hän voisi saada aikaan todellisen mestariteoksen. Mutta mitä hauskaa siinä olisi? ■

Julkaistu: 13.9.2015