Eeva

Selviytymistarina: Kun Satu Turkka menetti puolisonsa onnettomuudessa, pahimpaan ahdistukseen auttoivat hevoset – ”Olen elänyt voimieni äärirajoilla”

Selviytymistarina: Kun Satu Turkka menetti puolisonsa onnettomuudessa, pahimpaan ahdistukseen auttoivat hevoset – ”Olen elänyt voimieni äärirajoilla”
Kun oululainen Satu Turkka menetti puolisonsa onnettomuudessa, hän sai surutyön lisäksi harteilleen vastuun yhteisestä hevostilasta. Rakkaiden eläinten seura on auttanut jaksamaan pahimpienkin hetkien yli.
Julkaistu: 11.9.2022

Pääskysten vuoksi tuli perheriita joka kevät.

Niitä tuli valtavasti, ja ne tekivät pesänsä tallin ilmastointiputkien päälle. Satu ja Arto Turkka ajattelivat eri tavoin siitä, mitä pesille pitäisi tehdä.

”Pudottelin niitä alas, mutta Arton mielestä kaikkea elämää luonnossa piti kunnioittaa.”

Muuten rakkaus luontoon yhdisti paria.

”Vaelsimme ja lenkkeilimme. Hiihdimme paljon tuntureilla, ja teimme kompassin avulla omat latumme.”

Myös työ oli luonnonläheistä. Turkat omistivat yhdessä yhden Suomen suurimmista hevostiloista, noin 70 hevosen Turkanrinteen ratsutilan. Kesällä 2020 sen hoito jäi yksin Sadulle, kun 57-vuotias Arto kuoli yllättäen sukellusonnettomuudessa.

Arto oli sivutoiminen laitesukeltaja, joka pyydettiin työkeikalle Taivalkosken kalanviljelylaitokselle avaamaan yllättäen tukkeutunutta putkea.

Kukaan ei ollut näkemässä, mitä tapahtui, mutta onnettomuuden syy on päätelty tutkimuksissa.

”Nähtävästi tukoksen syynä oli juurakko putken edessä. Arto poisti sen, jonka jälkeen putkeen kehittyi valtava imu, ja se vetäisi Arton jumiin putken suulle.”

”Olen elänyt voimieni äärirajoilla”, Satu Turkka sanoo. Hän työskentelee edelleen puolipäiväisesti alkuperäisessä ammatissaan kehitysvammaisten ohjaajana.

Arto löydettiin alkuillasta. Nettiuutinen tavoitti Sadun ennen suruviestiä.

”Tallin kengittäjä huomasi uutisen, jossa kerrottiin, että laitesukeltaja oli kuollut Taivalkoskella. Hän tiesi Arton lähteneen sukelluskeikalle juuri sinne ja soitti minulle kysyäkseen, oliko tämä jo palannut.”

Satu yritti tavoitella miestään, mutta tämä ei vastannut. Satu soitti kahdesti hätäkeskukseen tarkistaakseen sukeltajan nimen.

”Sieltä vastattiin, että kyllä omaisille olisi ilmoitettu heti, ei se varmastikaan ole sinun miehesi.”

Puhelu kalanviljelylaitokselle vahvisti kuitenkin pelot tosiksi. Kun poliisit viimein tulivat tuomaan suruviestiä puolen yön aikaan, Sadulla oli jo ympärillään lapsensa sekä tallin junioreita ja aikuisia sekä läheinen ystävänsä Minna.

Voimien äärirajoilla

Sadulla on kasvoillaan Thaimaan auringon tuoma rusketus. Hän on palannut lomalta muutamaa päivää aiemmin. Thaimaan-matka oli työntekoon uppoutuneen naisen ensimmäinen loma pariin vuoteen.

”Olen mennyt voimieni äärirajoilla, ja tämä pysähdys oli pakko tehdä. En ollut aikoihin nukkunutkaan kuin muutaman tunnin yöunia. Lomalla sain nukuttua jopa kahdeksan tuntia yössä.”

Hotelli oli sama, jossa Satu, 54, asui viimeksi Arton kanssa. Nyt lomaseurana olivat tytär Liisa Sassi-Päkkilä sekä yksi ystävä.

Lomalla muistot yhteisestä ajasta Arton kanssa alkoivat tulvia mieleen.

”Työpaineiden keskellä en ole ehtinyt tehdä surutyötä. Nyt minulla oli siihen aikaa.”

Yhteinen unelma

Satu ja Arto tapasivat tansseissa oululaisessa ravintolassa vuonna 2007. He pitivät tanssimisesta ja kävivät myöhempinä vuosina usein lavatansseissa. Suhde eteni melko nopeasti. Arton turvallinen, urheilullinen olemus sekä tanssitaito tekivät Satuun vaikutuksen.

”Minä olen aina ollut hyvin eläväinen, puhelias ja touhukas. Arto oli rauhallinen, harkitsevainen ja teki kaiken tarkasti ja huolellisesti. Hän oli hyvin kiltti, ja hänellä oli laaja ystäväpiiri.”

Tapaamisen aikaan Satu oli 40- ja Arto 45-vuotias. Molemmilla oli takanaan avioliitto. Kummallakin oli myös kaksi lasta. Sadun poika Heikki on nyt 26, tytär Liisa, 25.

Sadulla on paljon vastuullaan. Turkan ratsutilalla järjestetään ratsastuskoulujen lisäksi myös muun muassa leirikouluja sekä vammaisratsastusta kehitysvammaisille, mielenterveyskuntoutujille ja erityisnuorille.

Kun pari meni naimisiin vuonna 2012, Arto oli maanviljelijä ja Satu työskenteli kehitysvammaisten ohjaajana. Yhteinen unelma omasta hevostilasta alkoi itää.

”Olin pienestä asti ollut heppatyttö, mutta opiskelun ja perheen perustamisen aikoihin hevosinnostus unohtui.”

Kun Liisa-tytär oli yhdeksänvuotias, hän halusi oppia ratsastamaan, ja kipinä iski Satuunkin uudestaan.

”Ostin oman ponin ja myöhemmin vielä suomenhevosen sille kaveriksi.”

Arto teki tilalleen ensin siirrettävän pienen tallin, johon mahtui kolme hevosta. Vähitellen hevosten määrä kasvoi.

Miten selviän yksin?

Satu ja Arto puhuivat usein, ettei kumpikaan selviäisi tilan ja yrityksen hoitamisesta yksin. Työmäärä oli niin valtava.

Yhtäkkiä Sadun pitikin selvitä.

Arton kuoleman jälkeinen kesä meni kuin sumussa. Työt oli kuitenkin hoidettava. Kesä oli myyty täyteen ratsastusleirejä, piti järjestää ruuanlaitto ja palkata tarpeeksi työntekijöitä. Satu johti ja organisoi kaikkea, ja lopulta nukkui vain neljä tuntia yössä.

”Vaikka olen aina uskonut, että asioilla on tapana järjestyä, välillä tuntuu edelleen kohtuuttoman vaikealta. Onnekseni ympärillä on osaavia ihmisiä töissä ja ammattilaiset auttavat hoitamaan tilan arkea.”

”Vaikka olen aina uskonut, että asioilla on tapana järjestyä, välillä tuntuu kohtuuttoman vaikealta.”
Puolisonsa menettänyt Satu Turkka

Neuvottomuus iski päin kasvoja saman tien. Arto kuoli torstaina, ja maanantaina olisi pitänyt olla valmiina EU-tukihakemus. Satu ei ollut tiennyt, että se oli kiireellinen eikä osannut sitä tehdä.

”Vaikeinta on ollut ymmärtää, mitä kaikkea tällaisessa isossa kokonaisuudessa pitää huomioida. Uniinkin tulee yhä ahdistus siitä, onko jotakin, mitä en ole muistanut.”

Peltotyöt tekee nyt ulkopuolinen urakoitsija, mutta silti Satu kohtaa päivittäin asioita, joista ei tiedä mitään. Kun esimerkiksi likaveden poistoputkien kanssa tuli ongelmia, putkiasentaja kysyi, missä on pääsulku ja mistä menevät viemärit, mutta Satu ei tiennyt.

”Tontin rakennukset käyttävät hakelämpöä. En tiennyt mistä tilata haketta, jotta lämpökeskus pyörisi. En tarkkaan tiennyt mitä missäkin pellossa kasvaa, tai miten koneita pitää huoltaa. Kun traktori hajosi, en tiennyt, minne soittaa”, Satu muistelee.

”En osannut varautua siihen, että terve puoliso lähtee rinnalta yhtäkkiä”

Satu Turkka ei vielä ollut toipunut puolison kuolemasta, kun menetti jo toisen läheisensä. Hänen ystävänsä Kaisa, joka oli ollut päivittäin tukena Arton kuoleman jälkeisinä viikkoina, kuoli rintasyöpään helmikuussa 2021.

”Olimme olleet ystäviä 1970-luvun lopusta saakka. Kasvoimme heppatyttöinä yhdessä ja ratsastimme samalla Pökkölän tallilla Rovaniemellä. Kun talliyrittäjänä tarvitsin opettajaa vuonna 2015, Kaisa tuli opettajaksi ja työskenteli meillä sairastumiseensa asti.”

Kaisa myös istui ohjaksissa Arton hautajaispäivänä, kun tämä kuljetettiin hautaan kauniisti entisöidyissä hevosten vetämissä ruumisvaunuissa.

”Kaisan kuoleman jälkeen tuntui, että ympäriltä lähtee liikaa ihmisiä. En osannut varautua siihen, että terve puoliso lähtee rinnalta yhtäkkiä. En myöskään olisi voinut kuvitella, että Kaisan tila huononee niin nopeasti. ”

Labradorinnoutaja Miina on ollut Sadulle korvaamaton tuki surutyössä.

Satu sanoo, että hän on oppinut kantapään kautta elämään hetkessä.

”Ei kannata elää suunnittelemalla ’sitten kun’. Ei koskaan voi tietää, mitä voi tapahtua täysin odottamatta.”

Turpaterapiaa

Arton kuolemassa Satua ahdisti eniten se, ettei hän tiennyt sen yksityiskohtia. Hän ei ole vieläkään päässyt eroon päässä pyörivistä ajatuksista. Satu toivoo, ettei mies kärsinyt.

”Toivottavasti hän oli lyönyt päänsä ja menettänyt tajuntansa. Pohdin sitä niin paljon, että se heijastui uniinikin. Arto oli aina niin tarkka ja varovainen. Kun uutisissa kerrottiin sukellusonnettomuuksista, pyysin häntä lopettamaan harrastuksensa. Pelkäsin, että hänelle sattuisi jotain. Arto vastasi, ettei hän koskaan riskeeraa turvallisuuttaan.”

Pahimpaan ahdistuksen aikaan auttoi turpaterapia, kuten Satu hevosten läheisyyttä kutsuu.

”Katselin olohuoneesta pihalle, missä hevoset vaeltelivat. Olen hakenut niiden seurasta iloa ja tekemisen riemua. Jos ei niitä olisi ollut, olisi pitänyt turvautua ammattiauttajaan.”

Satua on auttanut paljon myös se, että hän on puhunut Arton kuolemasta ystäville ja sukulaisille.

”Jos hevosia ei olisi, minun olisi pitänyt turvautua ammattiauttajaan.”

Hevosten lisäksi Sadun lohtuna on Miina, nuori labradorinnoutajaneiti, jonka Satu sai aivan yllättäen. Hänen toinen koiransa, monirotuinen Fili päivystää pääosin piha-aitauksessa, mutta Miina tuli seuralaiseksi.

”Kun jäin yksin, Liisa jätti minulle seuraksi Bea-koiransa. Se oli minulla kaksi kuukautta, kunnes Liisa eräänä päivänä istahti nojatuoliini koiranpentu kainalossaan. Se oli Miina. Tytär totesi, että piti ostaa sinulle koira, jotta hän saa omansa kotiin.”

Miina kuuntelee emäntänsä murheita ja nukkuu tämän vieressä parisängyssä.

”On paljon mukavampaa nukkua, kun on joku elävä olento siinä vieressä tuhisemassa.”

Miinasta on myös turvaa Sadulle, joka ei ennen leskeksi jäämistään ollut pitkään aikaan elänyt yksin. Etenkin syksyn pimeät pelottivat ennen koiran saapumista.

”Eräänä aamuna heräsin neljän ja viiden välillä Filin haukkumiseen. Meillä on kameroita valvomassa ympäristöä ja näin, että yksi hevosista oli päässyt pois aitauksesta.”

Kun Satu lähti ottamaan karkulaista kiinni, häntä ei pelottanut lainkaan, vaikka hän on aina pelännyt pimeää. Olihan hänellä Miina vierellään.

Kaipaus ei katoa

Välillä Sadusta tuntuu, että elämäntilanteen keskeneräisyys ei koskaan pääty.

”Arton vaatteetkin ovat edelleen kaapissa. Kuolinpesän selvitys on vielä kesken. Minusta tuntuu, että vasta, kun olen saanut perinnönjaon hoidettua, voin käydä käsiksi Arton tavaroihin ja kääntää uuden lehden elämässäni.”

Ajoittain suru saa vallan. Silloin Satu vain istuu sohvannurkassa kyynelistä kastunut nenäliina kädessään ja miettii, miten asiat oikein etenevät.

”Kaipaan niin kovasti Artoa paitsi rakkaana puolisona, myös kaverina, jonka kanssa voi jakaa käytännön huolet. Ei ole enää sellaista luottoihmistä, joka ymmärtäisi yrityksen pyörittämistä ja jonka kanssa voisi suunnitella tulevaisuutta.”

Rakkaat ystävät Titta ja Minna jaksavat onneksi aina kuunnella. Ystävykset soittelevat toisilleen usein.

Rakkaiden eläinten seura on auttanut jaksamaan pahimpienkin hetkien yli. Satu Turkan Ponnetar ja muut tilan hevoset ovat Sadulle kaikki kaikessa.

Vaikeuksista huolimatta Satu haluaa jatkaa Arton elämäntyötä maatilalla.

”En toki ajattele, että pyörittäisin yksin tätä koko toimintaa hevosten kanssa. Onneksi täällä on hyviä ihmisiä apuna, tytärkin on ollut mukana 15-vuotiaasta saakka. Liisa opiskelee ekonomiksi, mutta työskentelee tallilla täysipäiväisenä ratsastuksenopettajana ja valmentajana. Hän vastaa monesta asiasta. Tallille on hankittu myös osa-aikainen kiinteistönhoitaja.”

Työssä Arton muisto elää hyvin konkreettisesti. Kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen syntyi varsa, joka sai nimekseen Turkan Muisto.

Ja aina on jotain odotettavaa. Muutaman kuukauden kuluttua pääskyset taas saapuvat ja rakentavat pesänsä talliin.

”Nyt annan niiden jäädä sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät häiritse”, Satu sanoo ja hymyilee.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 3/2022. Seuraa Eevaa myös Facebookissa ja Instagramissa.

Lue lisää:

1 kommentti