Eeva

Patrik Hagman on lapsensa ja puolisonsa menettänyt teologi

Patrik Hagman on lapsensa ja puolisonsa menettänyt teologi

Patrik Hagmanin poika kuoli syöpään kuusivuotiaana. Kaksi ja puoli vuotta sen jälkeen hänen vaimonsa menehtyi äkilliseen aivoverenvuotoon. Patrik jäi yksin suureen taloon ja kirjoitti kirjan. Se oli hänen tapansa surra, muistella ja yrittää ymmärtää, kuka hän on menetystensä jälkeen.
Teksti Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat Suvi Elo
Mainos

Patrik Hagman muistaa vieläkin sen hetken, jolloin hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää yhtään enempää. Hän istui silloin vaimonsa Carina Hagmanin kanssa lounaalla intialaisessa ravintolassa. Oli uudenvuodenaatto. Takana oli raskas yö sairaalan syöpäosastolla. Heidän kuolemansairas poikansa Joel oli kärsinyt yöllä voimakkaista kivuista, eivätkä vanhemmat olleet nukkuneet silmänräpäystäkään.

Neljä tuntia myöhemmin Joelin, 6, elämä päättyi. Pitkään kestäneet hoidot syöpää vastaan olivat ohi. Patrik ja Carina, kutsumanimeltään Kika, istuivat Joelin sängyn vierellä, kun hän kuoli. Hetki ennen kuolemaa Joelin läsnäolo voimistui sairaalahuoneessa, ja sitten hän hengitti viimeisen kerran.

”Tunsimme molemmat, että Joelin sielu viipyi vielä hetken huoneessa viimeisen hengenvedon jälkeen. Sitten hän oli poissa.”

Joel otettiin vanhemmiltaan pois vähitellen. Kolmivuotiaana hän oli rauhallinen, utelias poika, joka oppi nopeasti uusia asioita. Sitten löytyi aivokasvain, joka leikattiin. Ensin liikkuminen ja leikkiminen vähenivät. Sädehoidot veivät kyvyn oppia uusia asioita. Solumyrkyt heikensivät kuuloa, ja rankat kantasoluhoidot olivat viedä hengen. Viimeisinä viikkoina Joel ei enää puhunut.

Nyt tuosta uudenvuodenaatosta on kulunut neljä ja puoli vuotta. Patrik Hagman, 41, teologi ja kirjailija, puhuu kokemastaan rauhallisesti. Hän sanoo Joelin kuoleman olleen hänen elämänsä voimakkain kokemus.

Hautajaiset, nyyttikestit, pidettiin seurakuntatalossa Paraisilla, jossa perhe silloin asui. Kirkossa kaikki itkivät, ja surun, kiitollisuuden ja lohdutuksen tunteet risteilivät seurakuntasalissa. Pappi sanoi Joelin eläneen täyden, joskin lyhyen, elämän.

”Joelin haudalle oli katkeamaton jono. Lukemattomat ihmiset toivat ruusuja kovasta pakkasesta huolimatta, sukulaiset, ystävät, työkaverit, naapurit, päiväkotikaverit ja perhetuttujen lapset, joiden kanssa Joel oli leikkinyt. Se oli koskettavaa.”

Toinen menetys

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2016, puhelin soi. Patrik työskenteli tutkijana Åbo Akademissa Turussa ja oli parhaillaan kahvitauolla. Vaimon esimies kertoi tämän saaneen sairauskohtauksen kesken työpäivän.

Kika työskenteli päiväkodissa Paraisilla. Kun Patrik saapui paikalle, vaimoa oltiin juuri siirtämässä ambulanssiin. Hänen toinen jalkansa roikkui paarien reunan yli, ja Patrik nosti sen paareille. Se oli ainoa kontakti, jonka hän sai vaimoonsa.

”Minulla oli samanlainen epätodellinen olo kuin silloin, kun olimme saaneet kuulla Joelin päässä olevasta kasvaimesta ja että poika saattaa kuolla leikkaukseen. Tunne oli tuttu myös lapsuudenkodistani. Muistan, miten istuin teinipoikana keittiön pöydän ääressä, kun isä kertoi, miksi hänen vatsaansa sattui. Hän kuoli syöpään kahdeksan vuotta myöhemmin. Olin silloin 21-vuotias.”

Kikan tiedottomuus johtui synnynnäisen valtimopullistuman aiheuttamasta aivoverenvuodosta. Hänet elvytettiin sairauskohtauksen jälkeen, mutta hän ei enää koskaan palannut tajuihinsa.

”Kika eli vielä kaksi viikkoa. Jokin siitä, mikä teki hänestä hänet, oli kuitenkin jo poissa. Lääkäri sanoi, että hänen on taisteltava. Tiesin, että jos Kika on elämän ja kuoleman välissä, hän ei taistele. Kika rakasti elämää mutta uskoi Joelin odottavan häntä rajan toisella puolen.”

Kun Kikan hautajaiset olivat kuukautta myöhemmin ohi, Patrik palasi tyhjään taloon. Kaikki siellä muistutti vaimosta. Hänen tavaroitaan oli joka puolella, vaatteita, kenkiä, päiväkirjoja, keskeneräisiä maalauksia.

Patrikin hyvä ystävä matkusti Pohjanmaalta hänen luokseen ja viipyi muutaman päivän. Se auttoi pahimman yli, samoin muiden ystävien ja työkavereiden tuki. Hän oli edelleen olemassa toisille ihmisille.

”Kun Kika kuoli, osa elämääni kiinni pitävistä langoista katkesi. Minusta kuoli se osa, joka muodostui suhteestani häneen. Olimme olleet hyvin läheisiä toisillemme. Mietin, että jos en enää ole poikani isä enkä vaimoni mies, kuka sitten olen. Kun nämä rakkaat ihmiset, joiden elämään kuuluin, ovat kuolleet, olenko enää kukaan?”

Kahden kesken

Patrik ja Kika olivat juuri alkaneet palata normaaliin kahden aikuisen arkeen ja nauttia elämästä kahden kesken, kun Kika kuoli. He eivät olleet matkustaneet aiemmin yhdessä, mutta Kikan kuolemaa edeltävänä keväänä he kävivät kaksi kertaa Italiassa.

”Olimme päättäneet ryhtyä sijaisvanhemmiksi ja ilmoittautuneet valmennuskurssille. Halusimme tarjota kodin lapsille, jotka eivät voi asua omassa kodissaan.”

Hagmanit olivat olleet naimisissa viisitoista vuotta ja tunteneet toisensa vieläkin pidemmän aikaa. Muutamia vuosia ennen Joelin syntymää he olivat muuttaneet Turusta puutarhan ympäröimään omakotitaloon Paraisille. Avioliitossa oli ollut hyviä ja huonoja aikoja, mutta Joelin sairastuminen ja kuolema oli hitsannut heidät yhteen ainutlaatuisella tavalla.

Lapsen saaminenkaan ei ollut ollut itsestäänselvyys. Raskautta ei kuulunut, ja näytti siltä, että edessä olisi koeputkihedelmöitys. Lopulta Kika kuitenkin tuli raskaaksi luonnollisella tavalla.

”Raskaus tuntui ihmeeltä, ja Joel oli todella odotettu ja kaivattu lapsi.”

Kikalle lapset olivat luonnollinen asia. Patrik sen sijaan ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä lasten kanssa, eikä hänen ollut aivan helppoa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ja lapsiperheen arkeen Joelin synnyttyä.

”Kaipasin usein enemmän omaa aikaa, sillä olin tottunut elämään omilla ehdoillani, lukemaan ja kirjoittamaan kotona. Olin väitellyt teologian tohtoriksi, kirjoittanut kirjoja ja halusin koko ajan lukea lisää.”

Patrik oppi kuitenkin hoitamaan Joelia, rakentamaan torneja, lukemaan satuja ja nauttimaan poikansa seurasta. Joelin sairastuttua Kika kantoi päävastuun pojan hoitamisesta sekä kotona että sairaalassa. Patrik jatkoi tutkijan työtä ja luennoimista Åbo Akademissa ja kiersi puhumassa kirjoistaan Ruotsissa ja Suomessa.

”Joelin kuoltua teimme Kikan kanssa paljon asioita yhdessä. Lauloimme kirkkokuorossa, treenasimme, kävimme kirkossa, hoidimme puutarhaa ja matkustimme. Joskus Kika tuli mukaan työmatkoilleni. Nautimme toistemme fyysisestä läheisyydestä. Elimme avioliittomme parasta aikaa.”

Erilainen yksinäisyys

Yksinäisyys talossa, jossa Patrik Hagman oli elänyt perheensä kanssa, oli erilaista kuin hotellihuoneiden yksinäisyys. Kaipaus oli läsnä kaikkialla. Kaikki kodin yksityiskohdat muistuttivat Kikasta ja jonkin verran myös Joelista. Oli vaikea oppia puhumaan ”minun talostani” sen sijaan, että olisi puhunut ”meidän talostamme”.

”Kika oli tapetoinut osan kodin seinistä. Olin ostanut seinää vasten nojaavan kamerajalustan hänelle syntymäpäivälahjaksi. Siellä täällä oli Kikan käsinkirjoittamia lappuja. Olimme pesseet yhdessä kaikki lattialla olevat matot monta kertaa.”

Yksinolosta tuli pitkät jäähyväiset. Patrik siivosi talon, pesi Kikan vaatteet ja antoi ne ystävälle eteenpäin annettavaksi. Hän luki Kikan päiväkirjoja ja kirjeitä ja keskusteli Kikasta ystävien kanssa. Hän tutustui uudella tavalla ihmiseen, jonka kanssa oli elänyt niin pitkään.

Melko pian Patrik ymmärsi, että hänen oli kirjoitettava kirja kokemuksistaan.

”Kirja oli eräänlainen tilinpäätös kaikesta, mitä olin kokenut Kikan ja Joelin kanssa. Myös isäni kuolema nousi mieleeni kirjaa kirjoittaessa.”

Sinä kesänä Patrik istui tuntikausia kirjoittamassa ja muistelemassa. Hän itki, kirjoitti ja ajatteli yhteistä elämäänsä Kikan ja Joelin kanssa alusta loppuun. Kirjoittaminen oli osa surutyötä.

"Isäni kuoleman jälkeen ymmärsin, ettei ihminen tarvitse Jumalaa selvittääkseen, miten todellisuus toimii, vaan voidakseen elää maailmassa, jota ei voi aina ymmärtää", Patrik Hagman sanoo.

Usko vahvistui

Patrik on uskonut Jumalaan lapsuudestaan saakka. Hänen uskonsa muuttui isän kuoleman jälkeen, kun isä ei parantunut esirukouksista huolimatta. Jumala ei ole hänelle joku, jolle suututaan, kun asiat eivät mene niin kuin haluamme, vaan Jumala on tätä suurempi. Patrikin usko on vahvistunut entisestään koettelemusten myötä.

Patrik ei kysynyt kirjoittaessaan, miksi hänen isänsä kuoli 50-vuotiaana, Kika 38-vuotiaana ja Joel kuusivuotiaana. Hän tiesi teologina, ettei näihin kysymyksiin ole vastausta.

”Miksi-kysymykset ovat tapa ilmaista sanoilla menetyksen aiheuttamaa kipua. Kivulla itsellään ei ole sanoja. Jossain vaiheessa kysymysten esittäminen täytyy lopettaa. Muuten voi katkeroitua, ja surusta ja menetyksistä tulee elämän keskipiste.”

Patrik käänsi kivun toisinpäin: Sen sijaan, että hän olisi kysynyt, miksi hänelle kävi näin, hän ajatteli, että oli ollut hienoa saada kokea niin paljon asioita Joelin ja Kikan kanssa. Hän valitsi kiitollisuuden. Surusta tuli muistutus koetusta rakkaudesta ja ilosta.

”Kiitollisuus on sen harjoittelemista, että näkee, mikä elämässä on hyvää. Jokainen päivä tarjoaa kiitoksen aiheita, kun ne vain huomaa. Ihminen selviää vaikeistakin tilanteista, kun löytää pieniä henkireikiä, kauneutta, hyvyyttä, ystävällisiä ihmisiä. Pimeys ei ole silloin kaikenkattavaa.”

Patrik jatkoi kirjoittamista koko kesän. Hän siivosi, pyykkäsi, teki ruokaa, hoiti puutarhaa ja kirjoitti. Samalla hän huomasi, että suru on mahdollisuus. Patrik näki selvemmin ja kirkkaammin elämänsä ja sen, mikä on merkityksellistä ja tärkeää. Patrik näki myös aiempaa selvemmin, kuka hän itse on, kun Kikaa ja Joelia ei enää ollut.

”En kokenut, että minun täytyi ponnistella eteenpäin vaan päinvastoin: Halusin päästää irti ja antaa asioiden tapahtua. Huomasin, että elämä jatkui itsestään. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Sydän löi, hengitys kulki. Aina tuli uusi päivä.”

Uusi onni

Viime kesänä Patrik Hagman meni uudelleen naimisiin. Emma Audas on Patrikin ja Kikan yhteinen ystävä, joka tuki perhettä Joelin sairauden aikana ja Patrikia hänen surussaan. Hän luki Patrikin kirjan käsikirjoituksen ja auttoi tekstin hiomisessa. Kirja Sorgens gåva är en vidgad blick (Surun lahja on katseen laajentuminen) ilmestyi viime syksynä.

”Olen usein sanonut Emmalle, että hän on saanut minusta paremman version kuin Kika, koska Kika treenasi minua oikeaksi mieheksi viidentoista vuoden ajan. Se, mitä olen nyt, johtuu suurelta osin Kikasta.”

Patrikilla on uusi työ käytännöllisen teologian lehtorina Åbo Akademissa. Emma on Åbo Akademin opiskelijapastori ja tekee väitöskirjaa. Patrik voi jakaa Emman kanssa erilaisia asioita kuin Kikan kanssa. He voivat keskustella myös teologiasta.

Pariskunta asuu Turun keskustassa vanhassa kivitalossa. Patrikista tuntui helpottavalta muuttaa pois Paraisilta, jossa kaikki muistutti Kikasta ja Joelista.

”Jaamme Emman kanssa hyvin paljon asioita, kuten Kika ja minä. Jaamme myös paljon sellaisia asioita, joiden jakamisesta olen unelmoinut. Voimme kutsua kotiimme ystäviä tai teologian opiskelijoita sunnuntailounaalle keskustelemaan kanssamme.”

Elämä on muuttunut niin paljon, että Patrik joutuu välillä muistuttamaan itseään kokemastaan.

”Tuntuu kuin olisin aloittanut uuden elämän. Olen kokenut niin raskaita asioita, että on helpottavaakin olla jatkuvasti miettimättä menneitä.”

Patrik on oppinut menetystensä jälkeen nauttimaan elämästä aiempaa enemmän. Kun tapahtuu se, mitä eniten pelkää, ei enää tarvitse pelätä mitään.

”Kyse on tasapainosta. Näen elämän nyt laajemmin. Jotta voin ottaa vaikeat ja kauheat asiat vakavasti, minun täytyy ottaa vakavasti myös kaikki ihmeellinen ja kaunis. Siitä seuraa, että arkiset nautinnot, kuten pitsalla käyminen Emman kanssa ja palapelin kokoaminen, tuottavat minulle nyt suurta iloa. Aiemmin en sallinut itselleni sellaista. Oli suuria huolia ja paljon surua, ja käytin kaiken liikenevän ajan työntekoon.”

Patrik kokee, että jokin osa hänestä on edelleen Joelin isä ja Kikan aviomies. Hän näkee usein unia pojastaan, mutta hyvin harvoin Kikasta.

”Voi olla, että koska Joelin ja Kikan kuoleman välillä oli niin lyhyt aika, alitajuntani ei ole ehtinyt käsitellä Joelin kuolemaa kokonaan. Siinä on vielä paljon työstettävää. Pojan sairastaminen kesti niin kauan. Kika sen sijaan meni kahdessa viikossa. Sairaalassa olosta ei syntynyt paljon muistoja.”

Patrikin ja Emman naapurustossa asuvat ystävät ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Se herättää Patrikissa muistoja ajalta, jolloin Joel oli pieni vauva.

”Jos Joel eläisi, hän olisi nyt kymmenvuotias. Olen kiitollinen, että sain olla hänen isänsä kuusi vuotta. Tunnen ylpeyttä siitä, että osaan puhua lasten kanssa, kantaa vauvoja ja rauhoittaa heitä. Se on ainoa, mitä minulla on jäljellä vanhemmuudestani.”

Patrik kokee olevansa ytimeltään sama ihminen kuin aiemmin, mutta huomaa myös muuttuneensa paljon. Hän ei enää suunnittele elämää eteenpäin, vaan elää tässä ja nyt.

”Ehkä jokin osa minua on yhä sokissa siitä kaikesta, mitä on tapahtunut. Tulevaisuudensuunnitelmia on hyvin vähän. Haluan olla hyvä yliopisto-opettaja ja kouluttaa hyviä pappeja. Haluan tehdä hyviä asioita.”

Patrik ja Emma elävät päivän kerrallaan. He viihtyvät Turun keskustassa. Aurajoen ranta kutsuu kävelyretkille, ja Turun tuomiokirkon kellot kutsuvat sunnuntaisin jumalanpalvelukseen.

”Minulla ei ole tarvetta kontrolloida sitä, mitä elämässäni tapahtuu. Hyvin harvoin elämä menee kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Mitä tahansa voi tapahtua, ja kuolema voi yllättää milloin vain. Myös rakkaus voi yllättää. Minulle kävi niin.” ●

Julkaistu: 14.8.2018