Eeva

Tyttären itsemurha toi pohjattoman surun ja identiteettikriisin: ”Mitä vastaan, jos minulta kysytään, onko minulla lapsia?”

Tyttären itsemurha toi pohjattoman surun ja identiteettikriisin: ”Mitä vastaan, jos minulta kysytään, onko minulla lapsia?”
Monica Tiisalan tytär teki itsemurhan neljä vuotta sitten. Suru ei ole kadonnut, mutta nyt sitä on helpompi kantaa. ”En ole suostunut tuntemaan tapahtuneen takia häpeää, mutta tunnistan, että otsaani on yritetty lyödä leimaa.”
Julkaistu: 23.1.2022

Keltainen on Monica Tiisalalle erityinen väri. Se kuvastaa hänen 20-vuotiaana kuollutta tytärtään, jonka hautakiveen on hakattu sanat ilo ja valo.

”Neljä vuotta sitten kuollut tyttäreni Kaisla oli terveenä kuin auringonpaiste, täynnä energiaa oleva ilopillerimme”, Monica sanoo.

Kaislan viimeistä elinvuotta kuvaa äidin näkökulmasta iloa enemmän huoli, hätä ja pelko. Yleensä hyväntuulinen tytär muuttui ensin äreäksi ja eristäytyneeksi, sitten ahdistuneeksi.

Äiti aavisti jo ennen kuin kukaan sanoi ääneen, että muutamaa vuotta aiemmin selätetty masennus oli uusiutunut.

Keltainen on Monicalle erityinen väri: se muistuttaa edesmenneestä tyttärestä.

Kesällä 2016 kaikki vaikutti olevan hyvin. Kaisla oli päässyt vuotta aikaisemmin ensi yrittämällä yliopistoon opiskelemaan venäjää. Nuorella naisella oli paljon ystäviä ja kesätyö. Hän näytteli kesäteatterissa ja haaveili tulevaisuudesta.

”Kaisla oli kultainen ja valloittava. Opiskelijana ja työntekijänä hän oli kympin tyttö, ahkera ja tunnollinen. Toisinaan minusta kuitenkin tuntui, että hän kantoi koko maailman murheita hartioillaan.”

Ensimmäisen kerran Kaisla oli masentunut ja yrittänyt itsemurhaa abivuonnaan. Hän sai apua ja pystyi palaamaan takaisin lukioon.

Kaisla kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin masennukseen liittyvästä häpeästä huolimatta.

”Masennus uusiutui, kun Kaisla opiskeli toista syksyä yliopistossa. Aluksi se näyttäytyi huonotuulisuutena, itkuisuutena ja keskittymisvaikeuksina, mutta marraskuussa Kaisla myönsi tilanteen ja haki apua.”

Äiti kertoo tyttären törmänneen pitkiin hoitojonoihin ja resurssipulaan. Toisinaan Kaisla sai kuulla hoitoa hakiessaan, ettei vaikuttanut tarpeeksi masentuneelta tai itsetuhoiselta.

Maaliskuussa 2017 lääkäri määräsi Kaislalle masennuslääkkeet ilman seurantaa. Vointi romahti ja itsetuhoisuus lisääntyi. Kaisla palasi lapsuudenkotiinsa kuntoutumaan.

”Pelkäsimme, miten Kaisla pärjää yksin kotona, kun me muut perheenjäsenet olimme töissä ja koulussa.”

Monican tytär sai toisinaan kuulla hoitoa hakisessaan, ettei hän vaikuttanut tarpeeksi masentuneelta tai itsetuhoiselta. ”Toivon, että jos nuorella on rohkeutta sanoa olevansa masentunut ja voimia hakea apua, hänet otettaisiin tosissaan.”

Kahden viimeisen elinviikkonsa aikana Kaisla kävi kolmella eri lääkärillä ja tapasi mielenterveyden ammattilaisia. Useimmilla kerroilla Monica oli mukana.

Diagnoosi pysyi koko ajan keskivaikeana masennuksena, eikä tilanteen vakavuutta terveydenhuollossa tiedostettu. Ei, vaikka Kaisla oli alkanut viillellä itseään ja hänen potilastiedoissaan oli mainittuna aiempi lukioaikainen itsemurhayritys.

Eräänä toukokuun päivänä 2017 lääkäri kysyi Kaislalta, pystyikö tämä hallitsemaan itsetuhoisia ajatuksiaan.

”Tyttäreni vastasi, ettei hän luota itseensä koko aikaa. Kun lääkäri arvioi, että tyttäreni voimavarat ja jaksaminen eivät enää riitä päiväsairaalaan, pettyi lapseni taas kerran.”

Lääkäri lupasi soittaa seuraavana päivänä, jos saisi järjestettyä paikan osastolle.

”Oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä olen joutunut kokemaan”

Jo kotimatkalla Kaisla kertoi äidilleen, että haluaa lähteä illalla lenkille. Sää oli erityisen lämmin ja kaunis. Kun Monica vajaata tuntia myöhemmin havahtui kotona ohikulkevan hälytysajoneuvon ääneen, hän aavisti, että Kaislalle oli tapahtunut jotain pahaa.

Äidille tyttären itsemurha merkitsi pahimman pelon ja painajaisen toteutumista. Olo oli järkyttynyt. Kaiken keskellä tuntui ironiselta, että vaikka Kaisla ei saanut ajoissa apua, kriisiapu tuli paikalle jo samana iltana.

Monican puoliso piti ensimmäisinä päivinä arkea pystyssä, vaikka hänkin oli järkyttynyt. Hän huolehti esimerkiksi siitä, ettei Monica ollut kahden ensimmäisen viikon aikana hetkeäkään yksin kotona. Jos mies lähti esimerkiksi kauppaan, paikalla oli joku Monican ystävistä.

”Oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä olen joutunut kokemaan. Tunsin tyhjyyttä, tuskaa, kauhua ja syyllisyyttä. Itkin, tärisin ja huusin kuin eläin.”

Monica sanoo tyttärensä voimien yksinkertaisesti loppuneen.

Monica sanoo Kaislan voimien yksinkertaisesti loppuneen. Hän ei saanut oikea-aikaista apua, vaikka haki sitä itse aktiivisesti viimeiseen asti.

”Tyttäreni toivo hiipui, ja näin hänen epätoivonsa ja hätänsä. Tämän takia en voisi olla koskaan hänelle vihainen hänen teostaan.”

Monica sai tyttärensä kuoleman jälkeen myös fyysisiä oireita. Hänen ruokahalunsa katosi, nieleminen oli vaikeaa, kurkkua kuristi. Ilmaantui rytmihäiriöitä, rintakipua ja unettomuutta.

Ryhti painui kumaraan, lihaksia särki, näkö sumeni ja muisti huononi.

”Särkylääkkeiden lisäksi tarvitsin alussa muutaman viikon nukahtamislääkettä. Jos en olisi pakottanut itseäni syömään, en ehkä olisi päässyt lapseni hautajaisiin.”

”Jos en olisi pakottanut itseäni syömään, en ehkä olisi päässyt lapseni hautajaisiin.”

Kaislan kuoleman jälkeen Monica ei ollut moneen kuukauteen kiinnostunut Suomen tai maailman tapahtumista, hän ei kestänyt kuunnella radiota tai televisiota. Kodissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki näytti harmaalta ja sumuiselta. Alussa suru myös haisi.

”Stressihormonit vaikuttivat kehooni niin, että hikoilin valtavasti. Olin myös väsynyt. Perunoiden keittäminen tuntui suurelta ponnistukselta.”

Miten kohdata sureva?

Sairauslomaa itsemurhan tai muulla tavalla läheisensä menettäneelle myönnetään surun vuoksi keskimäärin yhdestä kolmeen päivää. Tämän jälkeen sairauslomatodistuksissa lukee yleensä esimerkiksi masennus tai uupumus.

”Suru ei ole sairaus, mutta usein tarvitaan muutamaa päivää pidempi sairausloma. Kun Kaisla kuoli, opiskelin ammattikorkeakoulussa, josta oli juuri alkamassa kesäloma. En joutunut taistelemaan sairauslomasta.”

Monella on ennakkokäsitys siitä, miten surevan tulisi käyttäytyä. Joidenkin mielestä surevan pitää itkeä tietty määrä tai näyttää muuten surulliselta. Joku yrittää keventää surevan tilannetta tahdittomilla kommenteilla.

Pahinta oli Monican mukaan se, että osa hänen ystäviksi luulemistaan ihmisistä ei ottanut suru-uutisen jälkeen mitään yhteyttä.

”On myös turha lohduttaa sanomalla, että vuoden päästä helpottaa. Kukaan ei voi luvata sellaista toiselle, sillä jokaisen suru on yksilöllinen.”

Surun keskellä perheen ja läheisten tuki on ollut Monicalle tärkeää. Pahinta oli, kun osa ystävistä ei ottanut suru-uutisen jälkeen mitään yhteyttä.

Surevalta voi kysyä esimerkiksi, mitä hänelle kuuluu tai kuinka hän jaksaa.

”Perheen ja läheisten tuki on ollut minulle tärkeää. He ovat jaksaneet kuunnella ja olla rinnalla.”

Itsemurhaan liittyy usein läheisten kokema syyllisyys tai ulkopuolisten jälkiviisaat sanat. Ajatus siitä, olisiko voinut tehdä jotakin enemmän tai olisiko voinut estää tapahtuneen.

”Jossittelu ei tuo rakasta ihmistä takaisin, vaan lisää läheisensä menettäneen kärsimystä. En ole suostunut tuntemaan tapahtuneen takia häpeää, mutta tunnistan, että otsaani on yritetty lyödä leimaa. Lapseni kuolintapa ei määrittele minua tai lastani.”

”En ole suostunut tuntemaan tapahtuneen takia häpeää, mutta tunnistan, että otsaani on yritetty lyödä leimaa.”

”Yritin salata suruani”

Puoliso palasi kesän mittaan työhönsä ja Monica jatkoi suremista yksin kotona ja autossa.

”Huomasin, etteivät surumme kulkeneet enää samaan tahtiin eikä mieheni jaksanut suruani. Yritin salata suruani ja jaoin sitä enemmän muiden kanssa.”

Ajanjakso oli onneksi lyhyt. Kun Monica miettii runsasta neljää vuotta Kaislan menettämisen jälkeen, mies ja lapset ovat olleet hänen suurin tukensa.

Kun Kaislan kuolemasta oli kulunut puoli vuotta, Monica osallistui Surunauhan vertaistukiryhmään.

”Siellä oli lupa puhua Kaislasta ja Kaislan kuolemasta ilman, että joku olisi vaihtanut puheenaihetta. Tunsin, että toiset itsemurhan tehneiden läheiset ymmärsivät minua puolesta sanasta.”

”Tunsin, että toiset itsemurhan tehneiden läheiset ymmärsivät minua puolesta sanasta.”

Aluksi Monica luki paljon itsemurhaan liittyvää kirjallisuutta. Hän halusi selvittää, kuinka muut ihmiset olivat pystyneet jatkamaan elämää läheisen menetyksen jälkeen.

Jaksaminen ja toimintakyky vaihtelivat paljon jopa saman päivän aikana. Jonakin päivänä syksyn aikana Monican oli mahdollista jatkaa opintoja, joinain päivinä suru löi kirjaimellisesti polvilleen ja pelkkä hengittäminen tuntui raskaalta.

”Minulta meni pitkään oppia luottamaan elämään uudelleen. Tunsin turvattomuutta ja pelkäsin, että menetän myös muut perheenjäsenet.”

”Minulta meni pitkään oppia luottamaan elämään uudelleen. Tunsin turvattomuutta.”

”Suru ja ikävä kulkevat mukanani koko elämäni”

Menetyksestään huolimatta Monica sanoo elämänsä olevan nykyään hyvää. Monia iloisia ja hyviä asioita on tapahtunut myös tyttären kuoleman jälkeen, ja Monica pystyy kokemaan mielihyvää ja merkityksellisyyden tunteita.

Oma kokemus on tehnyt sen, että vaikka hän välillä tippuisi polvilleen, hän voi lohduttautua ja luottaa siihen, että nousee jo aiempaa nopeammin takaisin ylös.

”Suru ja ikävä kulkevat mukanani koko elämäni, mutta nykyään jaksan kantaa surua paremmin. Olen myös harjoitellut itsemyötätuntoa, kirjoittanut menetyksestäni, kerännyt voimaa luonnosta ja kävellyt.”

”Minulla on kolme tytärtä, joista kaksi on elossa ja yksi taivaassa.” Näin Monica Tiisala vastaa, kun häneltä kysytään lasten lukumäärää.

Kaislan huone on edelleen pitkälti ennallaan, ja Kaisla on perheen puheissa viikoittain. Kodin seinälle on nostettu kolmen tyttären rippi- ja ylioppilaskuvat.

Joidenkin valokuvien katseleminen tekee edelleen liian kipeää.

”Lapsen menettäminen vei minut identiteettikriisiin. Pohdin, olenko kolmen vai kahden lapsen äiti. Mitä vastaan, jos minulta kysytään, onko minulla lapsia?”

Nykyisin hän sanoo lapsista kysyttäessä, että hänellä on kolme tytärtä, joista kaksi on elossa ja yksi taivaassa.

Tyttären kuoleman myötä Monica joutui luopumaan myös tämän tulevaisuuteen liittyvistä unelmista.

”Minusta ei tule koskaan isoäitiä Kaislan lapsille. Se tekee kipeää, koska Kaisla rakasti lapsia ja hänestä olisi tullut hyvä äiti.”

Kun on jo liian myöhäistä

Elämän jatkumisessa Monicaa on auttanut myös usko ja jälleennäkemisen toivo sekä ymmärrys, että kaikki asiat eivät ole omissa käsissä. Myös ajatus siitä, että Kaislalla on nyt kaikki hyvin, on helpottanut oloa. Kaksi koiraa tuovat iloa arkeen: Jade ja koiranpentu Lola.

”Olen tuntenut merkitykselliseksi vapaaehtoistyön ja sen, että olen voinut vertaistukitoiminnassa yrittää tukea, ohjata ja ehkäistä uusia itsemurhia ja syrjäytymistä sekä auttaa ja tukea toisia itsemurhan tehneiden läheisiä sekä lapsensa eri tavoin menettäneitä.”

Viiden kuukauden ikäinen koiranpentu Lola (vas.) ja 5-vuotias Jade tuovat Satakunnassa asuvan Monican elämään lohtua ja valoa.

Monica ei ole katkeroitunut, vaikka sanoo aluksi olleensa vihainen terveydenhuollolle, ettei tyttären hätää kuultu.

”Ei riitä, että otetaan puheeksi ja tunnistetaan ihmisen itsetuhoisuus, jos ei ole resursseja ohjata ihmistä oikea-aikaisesti oikeaan paikkaan hoitoon tai kuntoutukseen. Vikaa on rakenteissa, järjestelmässä, yhteiskunnan ja päättäjien arvoissa ja asenteissa.”

Kun Monican ja Kaislan tapaama lääkäri seuraavana päivänä soitti ja kertoi, että Kaislalle olisi lähete laitoshoitoon, sitä ei enää tarvittu.

Äidin tehtäväksi jäi kertoa lääkärille, että on jo liian myöhäistä.

”Toivon, että jos nuorella on rohkeutta sanoa olevansa masentunut ja voimia hakea apua, hänet otettaisiin tosissaan. Jokainen voi luoda toivoa.”

Monican selviytymistarina on julkaistu Eevassa 10/2021.

Mitä mietit?

Kerro se toimitukselle: eeva@a-lehdet.fi

2 kommenttia